Laulu Päijänteeltä

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Laulu Päijänteeltä

Kirjoittanut Eino Leino


Jäi laajat lahdet, seljät
ja salmet Päijänteen,
yöpilvet pitkät, heljät
ja kuulas hohto veen;
kun jäänyt vaan ei muuta ois,
mun mennyt rinnan rauha pois,
jos vei sen päivät Päijänteen,
ma palaan uudelleen.
Mut tänne tullen toisti
ei täällä oisi hän,
min sielu mulle loisti
kuin silmä ystävän;
kun mennyt vaan ei muuta ois,
myös ystävyyden usko pois
ja usko unten häilyväin,
kuin kuudan päilyväin.
Jos hänet löytäisinkin,
kai toisna tapaisin:
pois katoo kaunehinkin,
pois herkin, hempein;
kun mennyt vaan ei muuta ois,
ijäksi lemmen leikki pois,
miss’ itki haaveen haikeus
ja elon vaikeus.
Mut voi ei vaikeroida,
kell’ onni ollut on,
siks suotta enää soida
lie laulun, kantelen;
kun mennyt vaan ei muuta ois,
tuo vierryt virren ponsi pois,
kuin kauneus, min saavuttaa
ja jälleen kadottaa.
Siks jääkää salmet, seljät
ja saaret Päijänteen,
kuin kultapilvet heljät
te jäitte sydämeen;
kun jäänyt vaan ei muuta ois,
sen muisto, mik’ ei menne pois,
mi päilyi päällä maan ja veen –
en palaa uudelleen.


Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.