Laulu Päijänteeltä

Laulu Päijänteeltä Kirjoittanut Eino Leino

Jäi laajat lahdet, seljät

ja salmet Päijänteen,

yöpilvet pitkät, heljät

ja kuulas hohto veen;

kun jäänyt vaan ei muuta ois,

mun mennyt rinnan rauha pois,

jos vei sen päivät Päijänteen,

ma palaan uudelleen.

Mut tänne tullen toisti

ei täällä oisi hän,

min sielu mulle loisti

kuin silmä ystävän;

kun mennyt vaan ei muuta ois,

myös ystävyyden usko pois

ja usko unten häilyväin,

kuin kuudan päilyväin.

Jos hänet löytäisinkin,

kai toisna tapaisin:

pois katoo kaunehinkin,

pois herkin, hempein;

kun mennyt vaan ei muuta ois,

ijäksi lemmen leikki pois,

miss’ itki haaveen haikeus

ja elon vaikeus.

Mut voi ei vaikeroida,

kell’ onni ollut on,

siks suotta enää soida

lie laulun, kantelen;

kun mennyt vaan ei muuta ois,

tuo vierryt virren ponsi pois,

kuin kauneus, min saavuttaa

ja jälleen kadottaa.

Siks jääkää salmet, seljät

ja saaret Päijänteen,

kuin kultapilvet heljät

te jäitte sydämeen;

kun jäänyt vaan ei muuta ois,

sen muisto, mik’ ei menne pois,

mi päilyi päällä maan ja veen –

en palaa uudelleen.

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.