Laulun heimo
| Laulun heimo. (Lausuttu Jyväskylän laulu- ja soittojuhlassa Kesäkuun 15 p. 1899.) Kirjoittanut Irene Mendelin |
- Mi aatos Luojalla ollut lie
- Kun tänne Hän kansamme johti?
- Kun poikki mannerten aukes tie
- Tulevaisia vaiheita kohti?
- Kun kolkkaan pohjolan ohjas sen
- Laidalle lumien ainaisten?
- Ne huojui korkeina kokkapuut
- Ikisalojen suojassa silloin,
- Ne välkkyi viehtaen salmein suut
- Kun aleni aurinko illoin,
- Ja laaksot lauloi ja lehdot soi
- Ja vaarat vartoi ja unelmoi.
- Ne vartoi pilvien kulkijaa,
- Ne odotti heimoa laulun,
- Mi voisi kinokset kukittaa,
- Ja viljelis soiluvan aulun,
- Ja luonnon soittoa kuunnellen
- Myös lempiluottehet kuulis sen.
- Ja silloin, silloin sa tulitki,
- Sa kansani kumma ja kallis;
- Ja kannel sun oli ilosi
- Ja taikasi tenho sun vallis.
- Sa tunsit taivaan ja tunsit maan,
- Sulle haastoi urpukin oksaltaan.
- Sun täällä kylvösi kaunis nous.
- Ja täällä sun savusi sauna,
- Ja täällä ruuhesi riemuin sous –
- Oli kaukana kateus, kauna.
- Ja kumma kantelos helkkyin soi,
- Se sur’ ja itki ja ilakoi.
- Se soitti lempeä lehtojen
- Ja salojen suurta rauhaa,
- Se huokui kastetta kyynelten
- Ja aaltojen tenhoa lauhaa.
- Niin syvä siitä soi kaipaus
- Ja mielen murhe ja riemastus.
- Se äidin lempeä kertoili,
- Mi pyhää on, taivaista juurta,
- Ja sammon synnyn ja ryöstönki
- Ja valon taistoa suurta.
- Laidalla lumien ikuisten
- Se viittoi suurenen suvehen.
- ***
- Mut vuosisatojen peitossa
- Ja pitkäin talvien takana
- Se nukkui se suuri suvi.
- Sotaratsut peltoja tallasi,
- Ja miekat, tapparat välkähti –
- Ja kannel se vaientuvi.
- Voi aikaa tuskain ja murheiden,
- Voi aikaa näljän ja hurmehen
- Kun kansoa vaani kalma.
- Kun milloin lännestä länkä nous
- Ja milloin idästä surma sous, –
- Maan varjosi tuonen talma.
- Se kulki kuoleman niittomies,
- Ja mustaks kylmeni lämmin lies,
- Sotahaudat suurina aukes.
- Ja parvet miesten ja sulhojen
- Ne sortui kuolohon urhojen, –
- Maan valtavoima se raukes.
- Jäi työhön vaimot ja vanhat vaan,
- Mut mahti jouda ei rakoon maan,
- Se puhkes uutena ilmi.
- Se piili povessa kansan sen,
- Mi leikki haudoilla isien
- Ja lasna maatansa silmi.
- Oi kansa pilvien kulkija,
- Sun täytyi suuria tuntea
- Kun aikoja kestit näitä!
- Ken leipähuolissa mataa vaan,
- Se sortuu, sortuu kuin mato maan,
- Ei kestä se myrskysäitä!
- ***
- Siellä, missä korven hiljaisuus
- Luonnon suurta mahtivirttä säistää,
- Siell’ on salon tyyni rauhaisuus,
- Jot’ on pakko vihan, vainon väistää.
- Sydänvesillä soiluvilla
- Vain rauhan ruuhi se sous,
- Ja vaarojen kaltahilla
- Koti suojaan kuusien nous.
- Ja siellä, siellä Suomen soitto säilyi,
- Kun vainon aallot kaikkialla väilyi.
- Taittoi siellä toivon terhoja,
- Poimi siellä unten ulpukoita.
- Niissä, niiss’ on taian tenhoa
- Lemmenluottehia ihanoita.
- Niiss’ on voima ja valonvalta,
- Mi kirkkahaks yönkin saa,
- Mi talven ja tuiskun alta
- Kesäkukkia nostattaa.
- Kun yli maan ne kerran välkkyin vuoltaa
- Niin niiden helke surun saihot suoltaa!
- ***
- Oi maani, jälkehen myrskyjen
- Jo koitti lempeä laimi.
- Ja surun alta ja murheiden
- Sun kohos onnesi taimi,
- Ja takaa hohtavan rusohäivän
- Nous salo säihkyvä nuoren päivän.
- Sun vanhat virtesi helkkyin soi
- Yl’ Suomen suuren ja laajan,
- Ne syömmet sytti ja toivon toi
- Ne kansan keskelle taajan.
- Sen valontyöllä on syvät juuret:
- On Väinön virret nuo soivat, suuret.
- Ja kansan valtasi innostus:
- Suo Herra siunaus myötä!
- Nyt viittaa valo ja valistus –
- Niin kauan kesti jo yötä!
- Ja seuraten parhaita poikiansa
- Käy mielin lämpimin työhön kansa.
- Se perkaa soita ja korpia
- Ikilunten laidalta aikain.
- Saa säilä säihkyvä ruostua –
- On työssä välkkyvä valkain.
- Ja hengen herkeät hetteet herää,
- Ja valon kukka se tekee terää.
- Ja »Maamme«, »Maamme« se tenhoin soi,
- Se työhön kutsuvi jaloon,
- Korkeinta maassa se kunnioi,
- Se kansan vihkivi valoon.
- Sun valon kansaksi Luoja sääsi,
- Oi nosta, kansani, nosta pääsi! –
- Taas murheen pilvi luo varjoaan,
- Taas vainon aallot ne väilyy,
- Mut totuus perivi aina maan
- Ja valon kansa se säilyy.
- Niin, totuus meidän on voima, määrä,
- Sen tieltä väistyä täytyy väärä.
- Jos emme työtämme petä vaan,
- Niin meill’ on taivainen voima,
- Ei vie meilt’ onnea vallat maan,
- Ei salaa hiipivä soima,
- Isäimme taisto ei mene hukkaan,
- Vaan hengen suvena käy se kukkaan.
- Oi katso, kansani, maasi tää,
- Se loistaa laidalla lunten,
- Se kiehtoin, loihtien kimmeltää
- Kuin saari siintävä unten.
- Sen sulle kukkia Luoja salli,
- Sa sitä suojaa kuin vankka valli!
Lähde: Mendelin, Irene 1899: Koivikossa. II. Wesanderin kirjakauppa, Tampere.