Laulun synty (Tamminen)

Laulun synty. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

Jo ijäisyyden henkäys sai nousemaan

vihannat lehdot alta valtamerten pinnan,

ruusuiset hetket riemuin tanssiin ääriin maan

jo riensi päivän kultavaunuin kanssa rinnan.

Niin laski käsi enkelin

upean linnun: sen suu täynnä taivaallista

metosta taivaan ruususista.

Se lensi maihin Eedenin,

itsensä piiloon palmuun sulki.

Kun rusko päivän kuudennen

himmensi tähtiseppelen,

niin lauluin taivaisin se tunteensa toi julki.

Tuon Eeva kuuli unissaan

ja heräs viehättyin. Kun loppui laulu soma,

hän kuunteli sit’ yhä vaan,

kohotti vihdoin ääntä omaa,

lempensä lauloi armahalleen;

yhdessä heiltä taas soi kiitos Jumalalleen.

Ja paratiisin linnun – niin

tuon vieraan nimi vielä yhä –

se laulu saattoi hurmoksiin:

siin’ on sen oma sointu pyhä,

jonk’ ihmissydän sai selvempiin säveliin. –

Ei laula enää koskaan lintu tuo,

vaan tyytyy, että ihmislapsi sai sen

suloisen lahjan taivahaisen,

mi taivaan kuoriin hälle sijan suo.

Jalaton on se; vaan kun siivillä se kiitää

ja yhä taivahalle liitää,

on hiljaisnakin kuva tuo

laulusta, joka turhuudesta,

maan huolista ja murehesta

sielumme nauttimaan vie rauhaa Luojan luo.

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.