Laulut kuolevat

Laulut kuolevat Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Laulut kuolevat, sävelet hiljenevät.

Keskellä äänettömyyttä tyhjää, syvää

täys olen hiljaisuutta hiiskumatonta.

Sointuja solisi korvissa monta, monta,

tuhannentuhatta rytmiä hymisi hyvää,

taivas ja maa oli laulua, syksy ja kevät,

soittivat lintujen lentimet, kalojen evät.

Äkkiä äänet häipyvät, hiljenevät..

Hetkessä sävelet särkyvät, jähmettyvät.

Uupuvat kumpuamaan sydänlähteet syvät.

Kasvuton, kaamea autiomaa on rinta,

uumeniin suru elämän uoman painaa.

Sydämen pellossa sipulit, siemenjyvät

kaikki on kuolleet, roudassa kamaran pinta.

Syvyyksiin sävelsuonet kätkeytyvät.

Jokainen sointu, jokainen rytmi on vainaa.

Kaikki on kuoleman-hiljaa laulut hyvät,

kaikki on äänettömyyttä toivottominta.

Tuuli ei henkäise, haavan lehvä ei hiisku.

Sydämen syksyssä ei edes tiainen tiisku.

Murheen jää, miten tappavan kallios murran?

Kuinka sun kumpuamaan saan, lukittu kaivo?

Ei tuo vettäsi esiin uhma, ei raivo,

ei tuo huohotus kurkkuni, kuivasta turran!

Muuta en voi kuin kärsiä, ihmettä vuottaa,

syvyyden hyökyyn, uumenten tulvaan luottaa

tai rajuilmaa vartoa toivoen, että

kallion halki lyö ukonvaaja taivaan.

kuumeisen tuskaan, janoon nääntyvän vaivaan

lähteet täynnänsä läikkyvät elävää vettä.

Toivottomuutta on päivä, on uneton vuode,

hurstit polttavat, kyljeltä kyljelle käännyn,

illasta aamuun, aamusta iltaan hivun

sielun piinassa, pihdeissä ruumiin kivun.

Milloin on viimeinen hetki? Milloin näännyn?

Kuin olis herennyt elämän vuorovesi,

vuosia poissa on vuoksi ja kestää luode.

Sieluni maiseman, muinoin kukkivan rannan,

kätkevät jähmettymät surun liejun ja sannan.

Viipyiskö iäti poissa kuohuva vuoksi,

nostava tulva tuo, joka lietteen pesi

sydämen äyräiltä, niin että kuohui ja juoksi

pulppuavat elon-valtimot humisevaks sävelvuoksi..?

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.