Laureatus

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Laureatus

Kirjoittanut K. A. Tavaststjerna


I. Laureatus obstinatus.[muokkaa]

Laureatus muiden lailla
syntyi, potki, huus ja pestiin,
juur’ kun joulujauhot lestiin
illan suussa Suomen mailla.
Nukkui nuhtehia vailla,
kasvoi, karttui kaunihiksi,
talon pikku tyranniksi
kuin on tapa kuninkailla.
Lapsest’ asti vaiva hällä
tuot’ ol’ eroitusta nähdä,
mitä voi ja tahtoo tehdä,
mitä täytyy täytymällä.
Piti päänsä, päällä tällä
lakeja hän laati, antoi,
uppiniskan nimen kantoi,
varhaisvanhan myöhemmällä.
Piennä piiskan koulut suori,
potki vastaan varsan lailla,
kärsi valitusta vailla –
haavat arpeen, päälle kuori!
Nuorten kesken vanha; nuori,
vallan nuori vanhain luona,
etsi kultaa, missä kuona,
kuonaa, missä kultavuori.
Pari ystävää ja hyvää,
maailma muu vastassansa,
näin hän nautti nuoruuttansa,
etsi elämältä jyvää.
Vapahasti merta syvää
seilas nuoren miehen mielet;
vaan jo kutsui toiset kielet
virren töille viehättyvää.
Oppimatta opin teitä
lauloi Laureatus nuori,
torpan tyttö soiton suori,
koski kuohui säveleitä.
Matkineeks ei tullut heitä
maun ruhtinaita maassa,
lauloi vain kuin rastas haassa
oman syömen sytykkeitä.
Kohta niitä lauleskeli
joka piika, renki siellä,
taikka missä maalla, tiellä
vinkui viulu, käsipeli.
Niissä ilo hurja eli,
kieli ruotsin, suomen mieli,
nuotti niinkuin koski nieli,
sanat riemuin remahteli.
Veren nuoren aallot kuumat,
onnen ahjo, lemmen liesi!
Ollut siin’ ei höylän miesi,
joka mittaa vaaksat, tuumat.
Oli hengen nuoren huumat,
tulet, onnet, innostukset,
joille aukee sydän-ukset –
harvoin kirjapainon ruumat.
Siinä tuntui haju tallin,
hollin, reen ja renkutuksen,
tahti väärä tavauksen,
jot’ ei opin herrat salli:
käskis käydä joka jallin
runovuoren ruusuteitä,
kuka sitten kuulis meitä?
korko, laajuus mullin mallin!
Laureatus laulajana
tutkittihin, tuomittihin,
suomustettiin, suomittihin,
kynittiin kuin kylmä kana.
Veri nuori vellovana
tuosta paisui, tuosta nousi,
suuret myrkkykuplat sousi,
missä muinen onnen vana.
Mielestään ei mennyt, miksi
tahtomansa pyhin, parhain,
pahimmaksi kääntyi varhain,
hälle ikihäpeiksi.
Veret muuttui mustemmiksi,
sappi suomalainen suuttui,
hauki nuotan päähän puuttui,
häkkiin lintu lieto siksi.
Nyt ol’ aika hirnujaamme
viedä hyödyn vempeleihin.
Kovasti se koskee meihin,
että satuloida saamme
näin me parhaat nuoret maamme,
mutta vitsa väännettävä
nuorna on ja käännettävä
iloks armaan isäinmaamme.
Pesi kätensä Pilatus,
kansa huusi: ristinpuuhun!
Mutta vielä surman suuhun
tahtonut ei Laureatus.
Juur’ tää julkeuden status
hälle pilkkanimen antoi,
jota sitten kauan kantoi
Laureatus obstinatus.
Nöyryyden ei valju valta
seissut hänen kehdollansa:
runon orhi vaahdossansa
vaatii voimaa ratsahalta.
Epäs ruoskan maailmalta,
elämältä emon piiskan,
nosti ylvään, korskan niskan
korkealle ristin alta.
Veri kuohui kulkevainen
ja hän löysi ystäviä,
neroja niin säihkyviä,
ettei arvaa aikalainen.
Ryypyn vaati aamiainen,
ja hän kasti kaulaa, suuta,
eikä tunnustanut muuta
holhojaa kuin Herran vainen
Eikä niitä perinnöitä
ollut ole holhotilla
tämän taivaan tanhuvilla!
Käyty siin’ ei käräjöitä,
käytetty ei konnantöitä:
tuuli antoi, pilvi satoi,
taivas lapsellensa latoi
kukkasia, kuuhut-öitä.
Laureatus lauloi, lempi,
riipi onnen omenoita,
puri hampain nuorin noita
nähdäkseen, mi mieluisempi.
Yhden hylkäs, toisen hempi,
söi ja joi kuin turkkilainen,
eli niinkuin elää vainen
poika nuori, kaunis, kempi.
Suonet suihki, sydän eli,
joka kukka kutsui, kiehtoi,
epätoivo alla liehtoi,
viha päällä punoitteli.
Joka veitikka ol’ veli,
joka viisas vihamiesi,
ja hän taisi ja hän tiesi,
missä kulki miehen keli.
Kaunis oli hän kuin voima;
ja jos oisi neitten kieli
virkkanut, min kätki mieli,
sana ollut ei ois soima.
Valko-otsa, varsi roima; –
näin hän kylän kassapäitä
monta otti ennen häitä,
ehtimättä kirkon hoiman.
Tuhlas niinkuin lapsi linnan
säästöt isäin ankarien,
säästöt voiman, säästöt hien,
monen sukupolven hinnan:
tahdon voimat, tarmot rinnan
sai hän sotataatoiltansa,
mutta äitimuoriltansa
talonpojan potran pinnan.
Emo rukka paljon yksin
itki pojan elämätä,
toivoi kera vaimon tätä
viihtymähän vieretyksin.
Vaan hän vastas syleilyksin,
pojan suukkoin polttavaisin,
eikä saatu miehin, naisin
tätä pyytä pyydetyksi.
Opinjooni, joll’ on valta,
kiros hänet kokonansa,
huhu piti huutoansa,
maine kulki maankin alta.
Kivet sinkui kaikialta,
pilkka yksi toisen siitti;
näin nyt Laureatus niitti
ensi laihot maailmalta.


II. Siipeen ammuttu.[muokkaa]

Sen, ken syntyi laulajaksi,
polttakaamme, paistakaamme,
alas kotka ampukaamme
tallin oven vartiaksi!
Kiveä jos jauhaa kaksi,
vaikka tyhjää, siit’ ei haaraa,
mutta runo tuottaa vaaraa,
jos se rupee mahtavaksi.
Hymyilkäämme häntä houkkaa,
joka käy kuin kruunupäinen,
vaikk’ on keppikerjäläinen,
sieltä täältä sirun noukkaa.
Vaan jos houkka käy ja loukkaa
kuntoamme, kunniaamme,
hänet suitsin suistakaamme
silloin käymään tietä soukkaa.
Laureatus, lauluhuuli,
tunsi melkein tärkeäksi
itsensä ja ylpeäksi.
Ja hän hymyi vaan ja luuli,
että koko myrskytuuli
vaan oi’ ohimenevätä,
ettei sitä onni jätä,
ken sen laulut kerran kuuli.
Viel’ ei voinut ymmärtää hän,
että perintönsä suuri
lopussa jo oisi juuri;
tuota saanut ei hän päähän,
että näin nyt myrskysäähän
hänet jättäis holhojansa:
vielä elo korkojansa
kasvaa, ja ne hälle jäähän!
Vartoi, toivoi. Tyhmyys siittää,
kantaa kateuden loka
vastuksien pirun, joka
haukkuu kovaa, hiljaa kiittää,
rintaan kiviriipan liittää,
vastaa kuuman haajealla,
sankartöistä vait on vallan,
veren hyytää, riemun riittää.
Ja se painoi leukaan asti
lauluniekan suohon tuohon,
vaali joka rikkaruohon
sydämessä varuisasti;
lietsoi tulta uutterasti,
joka miehen mieltä pouti,
aron aavikosta nouti
juoman, jolla suuta kasti.
Siinä joi hän yhtä toista:
sairaan jalopeuran pelon,
erämaiden öisten elon,
huolet hullun-kammioista.
Kului kulta unelmoista,
haihtui tuoksu haavehilta,
päivä painui, joutui ilta,
nousi sumut notkosoista.
Halkes nuoruutensa haaksi,
jolla retkelleen hän lähti,
uneksijan onnen tähti
vaipui valtamerten taaksi.
Veri sakoi samakkaaksi,
laulu maata myöten hiipi:
poikki oli kotkan siipi,
lehto kaattu kaskimaaksi.
Joka hymyssä hän näki,
joka sanass’ salanuolen,
katsoi aina kahdenpuolen,
pelkäs yötä päivälläki.
Yöllä heräs Hiiden väki,
nosti otsaan kylmän hien,
voitti piru vastuksien,
haukaks sai jo kevätkäki.
Nyt jo piru nauraa tohti,
näytti aatteet akanoiksi,
kirnus hengen voitot voiksi,
kauas kannelniekan johti
korven onkaloita kohti,
erämaihin erakkuuden;
yksin kanssa ikuisuuden
näin hän istui, näin hän pohti.
Saapui aatteet kaikenlaiset
suuren yksinäisen luoksi,
tuli luode, tuli vuoksi,
matoi kangastukset maiset.
Joskus pilvet purppuraiset
aron iltaan ilon heitti,
vaan ne kaikki jälleen peitti
samum-tuulet tuiskivaiset.
Mut ei aina murretulla
ylvään yksinäisen mieltä,
jok’ ei kaipaa ilon kieltä,
jot’ ei kiehdo kiilto kullan.
Laureatus, lapsi mullan,
katkeruutta keitti, kantoi,
kunnes kaikki heitti, antoi
päivän mennä, toisen tulla.
Ja ne saapui maita soita,
päivät pitkät, päivät harmaat.
Piili laulun keijut armaat,
jotka ennen karkeloita
piti illoin ihanoita,
väikkyviä, välkkyviä.
Mieli punoi säikehiä
punaisia, kamaloita.
Yöt ja päivät yhtä hamaa
aatos kiersi, aatos kulki,
yhteen huulet kuumat sulki,
saattoi kielen sammaltamaan.
Lyöty, lannistettu lamaan,
varmaan hulluks oisi luultu,
ellei lapsest’ asti kuultu
hänestä ois melkein samaa.
Fatalismi, köyhän silta,
aina parhain oppi orjan,
teki itsepäästä norjan,
taittoi niskat niskurilta.
Kulki niinkuin kesä-ilta
yli mielen uhman pahan;
ja hän oppi poimimahan
kukkasia kaljamilta.
Ja hän taipui taakan alle,
tyytyi niinkuin tyytyy rukka;
nöyrtymyksen kalvas kukka
kasvoi korven kulkijalle.
Ja hän nousi kukkulalle,
näki tyhjäks elontyönsä,
laski sauvan, päästi vyönsä
sekä kuoli maailmalle.
Hän, mi kärsinyt ei iestä,
astui valjahisin hyödyn;
karvas oli kalkki lyödyn,
vaan se juuri koetti miestä.
Mittas reunat mieron tiestä,
kulki teitä köyhän, kurjan;
näin voi piiska elon nurjan
kaurihista kilin piestä.
Ja se suuri fatalisti
oli mielestään jo kili:
tunto pesty, tehty tili
elon kanssa kaunihisti.
Ja hän huokas, kädet risti
maailman tään tähden huonon,
vihdoin kauriin vuoriluonnon
kirkon pihattoihin pisti.
Laureatus muiden lailla
vangiks otti järjen oman,
järjen aina rauhattoman,
järjen vastausta vailla.
Asui mailla autuailla,
tuli verraks tuhansien,
kiros riemun, siunas hien,
sai jo majan armon mailla.
Saapui aika sovituksen,
aika lapsuus-onnen lauhan,
aika anteeks-pyynnön, rauhan,
äidin helmaan palauksen;
ja hän aukas kodin uksen,
katsonut ei enää taaksi,
ettei uppois Herran haaksi
jälleen uneen kauhistuksen.
Katsoi ylle, katsoi alle,
ja hän tunsi uudet tuoksut,
kuuli uutten vetten juoksut,
palas voima voipuvalle.
Kruunu viittoo voittajalle!
Paasto paha lihas luuksi!
Taivu sielu tarvispuuksi,
taivu taivaan jumalalle!
Hän, se Mestari, mi muovaa
maailman ja ihmismielet,
virittää voi harpun kielet
soimaan virttä uutta, luovaa;
kohta sanan voimin huovaa
Herran haaksi Herran teitä:
ei Hän kiellä, ei Hän peitä
armoansa anteeks suovaa.
Herran sana virvoittaapi
niinkuin virta, vesilähde,
Herra nostaa huomentähden
poveen sen, ken rakastaapi.
Elo selvityksen saapi,
kaikki kirkastuu ja koittaa;
Laureatus voittaa, voittaa,
laaksot, vuoret valkeaapi.


III. Pyhä Antonius.[muokkaa]

Pensaat puron vieremälle
hiipii hiljaiset ja taajat,
hiljaa puiden latvat laajat
hymyy laineen leikkinalle.
Vieremälle vihreälle
tyttö käy ja kuroittaapi,
ja sen rinta riksuttaapi
ja se ei lie hyvä hälle.
Laureatus, laulurukka,
seisoo, miettii tytön luona;
varoa ei tiedä vuona,
mutta murheinen on hukka.
Vihryt, kaunis nurmen nukka
tuossa kutsuu, viittoo luokse,
ruoho kuiskaa: »Joudu, juokse,
viini vartoo, taita kukka!»
Sanat tuhmat eivät leikkaa
ääntä sydänkielen herkän,
iltarusko kuusenkerkän
yli heittää kuperkeikkaa,
yksin tuuli käy ja teikkaa
heinäin huojuvitten päällä;
kuule ei kuin kivet täällä,
jotk’ ei kerro joka seikkaa.
Laureatus aatteissansa
kauan, kauan tuumii tälleen.
vanha metsämieskö jälleen
täällä panee paulojansa?
Hyi, barbaari himoissansa!
Pulmu pälvellään on pyhä.
Vaan hän tuumii, tuumii yhä,
eikä laukee pulmun ansa.
Immen posket pyörehinä
puolikypsät punertavat,
silmät suuret aukeavat
katsomahan kysyvinä:
»Nääthän, että annan minä!
Laureatus, miks et ota?
Ota taikka syttyy sota,
paha, paha poika sinä!»
Ja nyt immen silmä tulta
iskee nuoren immen vihan:
»Eessämme on Eden ihan,
etkö näe, kuule, kulta!
Suotko nenän eestäs sulta
kissalle sa maidon, rukka?
Taita kukka, taita kukka,
taikka loppuu maltti multa.»
Laureatus aprikoipi.
Kas, kuin silmä kaunis kiehtoo,
veret liekkilöihin liehtoo,
leikkilöihin somiin soipi!
Vaan hän käden nähdä voipi,
joka viittaa kärsittyihin,
ja hän turvaa hymyilyihin,
epää vaan ja eperoipi.
Loppui immen rauha silloin.
Nyt jos milloinkaan ol’ aika
hänen nähdä elon taika;
nyt ol’ aika, nyt jos milloin
painaa vienoks pajunvilloin
korven miehen kova mieli,
nyt, kun kerran kertoi kieli,
mitä sydän sykki illoin.
»Ihanasti taivaan teitä
saarnaat sanoissa ja töissä,
mutta etkö ikävöi sä
koskaan syömen säveleitä?
Minut polje, minut heitä,
mutta mua siedä, siedä!
Mikä mull’ on, min’ en tiedä,
peitä suu jo multa, peitä!»
Ja hän posken purppuraisen
kätkee käsivarrellansa,
rohkeutt’ on rinnassansa,
vaikk’ on katse karitsaisen.
Laureatus näkee naisen,
huomaa sulon hienon, hennon,
ja hän tuntee verten lennon,
kuulee kutsun hurmaavaisen.
Vaan hän vait on ainoastaan.
Vaikka on kuin maasta, puista
ilkkuis tuhansista suista
lasta, joka omenastaan
huoli ei, vaan huitoo vastaan.
Ja hän tietää loukkaavansa
tyttöä, mi itkun kanssa
hiljaa sotii onnelastaan.
Silloin, silloin anovalle
apu joutuu, kieli kankee
vapaa on, ja sanat lankee
niinkuin kaste kanervalle.
Tähdet syttyy taivahalle,
Herra antaa armon soihdut,
kääntää parhaaks Pahan loidut.
Kiitos Hälle, korkealle!
»Anna pieni, Anna hyvä,
en ma ole niinkuin luulet,
mua viskoo vinhat tuulet,
mua ahmaa aalto syvä.
Synti, syömeen sisältyvä,
usein mustaa mielen multa.
Sielussani, Anna kulta,
seulo nisu, seulo jyvä!
Hyviks, ihanoiksi aivan
uskot maailman ja minun,
vaan on unta uskos sinun.
Jos ma sainkin lahjat taivaan,
sain ma myöskin lahjat vaivan,
himot huonot, himot suuret ...
syvällä on synnin juuret,
vaikka kuinka kaivan, kaivan.
Vaikka orjantappuroita
kyllin elontiellä niitin,
kyllin niitin, kyllin siitin,
viel’ en aistejani voita,
viel’ en hengen hekkumoita
suistaa voi ma synnintyöstä.
Juuri äsken olin syöstä...
Anna, auttaa mua koita!
Älä luule, että soimaan
itseäni iloks vainen,
mutta pienin kipunainen
sydämessäin tulen voimaan
syttää voi ja autioimaan.
Siell’ on paljon sytykettä!
Anna suothan, suothan, että
pääsen Jesuksen ma hoimaan!»
Anna vartoo vaan ja uottaa,
mitä puhuu miesi pyhä.
Ymmärtää hän ei voi yhä,
miksi lempi synnin tuottaa:
vaan hän luottaa vaan ja luottaa
ja hän ymmärtää, ett’ yksin
hän saa käydä käsityksin,
hän saa Herran miestä juottaa.
Anna lankee polvillensa,
tarttuu käsiin voideltuihin,
yhtyy yljän rukoiluihin
tykö taaton taivaisensa.
Ja hän häilyy hiljaksensa
ja on valkea kuin vainaa,
kun tää suvaitseepi painaa
suukon hänen otsallensa.


Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.