Laurin Tuomiset

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Laurin Tuomiset

Kirjoittanut Abraham Poppius


   Kerran kysy Kyyprialta,
      Hengeltä hemmeyden,
      E r o s kin, Emältänsä:
”Saisinko mä kerran käydä
”Pohjan kansat katsomassa;
”Millä lailla miehet siellä,
”Sekä emännät elävät?”
   Äiti ääntäpi hänelle:
      ”Pakkanen paahtapi,
      ”Poikani! pohjan mailla;
”Siellä jääksi jähmettyisit.
”'Jahka kevät kerkiäpi,
”Joudat mennä joutsenille
”Johto-mies’nä, juonen kanssa.”
   Alko päivä Afrikassa
      Vaivata varilla –
      Lähesty Lämpelässä
Matka-linnun majan muutto.
Tuli joukko joutsenia,
Joitten kanssa kaitsijaksi
Laitto lapsen äiti kaunis.
   Evästetty Emoltansa
      Hemmuilla, heluilla,
      Vyötetty suosin-vyöllä
Tuli poika pohjan maille.
Tahto siellä talvellakin,
Vilullakin viekastella,
Mutkaelen muotoansa.
   Suksin Suomessa samosi
      Jäniksen jälillä
      Poluilla koikka-polven.
Joutsi heitti jonkkelia
Pirun pikkuisen olalla,
Viini visko vinkkeliä
Pienen kaulalla kanaljan.
   Oli Lauri laitellunna
      Lankoja laduille,
      Risuihin rihmaisia.
Oli pannut pajatsimet
Vaskisihin valjaisihin
Oli raidat raudotellut,
Kultaellut kuusamikot.
   Kyttä kyyrymöisissänsä
      Puikkiipi puistossa:
      Kuristi kuret-lanka,
Siirsi surma silmukkansa
Pienen herjän hengen päälle;
Että luuli lumiseksi
Jänikseksi jähmettyvän.
   Kurkku kurjalla kähisi:
      ”Kyypria kylmästä
      ”Autata armotointa!
”Neittä kolme neuvo tänne
”Poloiselle pohjan maalle!
”Eharis kaunoinen pelasta
”Karjalaisen kattilasta!”
   Kuuli Kaarle kuvotuksen
      Korvesta kotiinsa.
      Kiljasta kimmautti:
”Laukka juokse langoillesi!
”Jop’ on totta toisen kerran
”Käynyt näätä käntällensä
”Tahik’ suurempi sukuinen.”
   Lauri koipesi kotoa
      Ailahti ajatus:
      ”Jänistä jänttevämmän
”Pedon ketän peukalolla,
”Nyrkin-päällä nyljeskelen.”
”Sitten mielin miekkonenkin
Saada saksat kotihini,
Kosioiksi kolvilleni”.
   Väärin polvin ponnistaapi
      Suksilla suoremmin
      Pyynnille pyssynensä.
Tullen kammahdu, kuin katso:
”Ihme! kumma! kuka tässä?
”Poika kaunis, kahden vuoden
”Tapioltani tapettu!”
   Kaapajaapi kainaloonsa
      Laukasi lankaansa,
      Sieppasi silmukasta
Helma-lapsen hermottoman.
Suukosteli surmattua
Polvillansa porkan päällä,
Sadatellen sallimusta:
   ”Niinpä luonto loit minua,
      ”Ikuiseks itkuksi
      ”Syy-pääksi syyttömästi!
”Mikä tulleepi minulle
”Muu kuin kauhia kadotus?
”Voi jos vielä virkonesit!
”Kuin mä koittelen kotona.”
   Pisti pirun kontohinsa;
      Päinehen, päivinehen
      Sopikin solkenahan.
Siellä herjäkäs herähty
Äitelästä ärmyksistä.
Nuolen, tuskat tuottavaisen
Laurin laukasi lävitsen.
   Lauri tulla tuuhottaapi;
      Laskeepi laukusta.
      Pedonsa permannolle.
Sepä ensin emännältä,
Että itse isännältä,
Syvät sytytti sydämet,
Kiehto keuhkot kiimohinsa.
   Sitten naiset naimattomat
      Taivutti talossa
      Rakkauden rahkehita
Ottamahan olka-päille.
Povet poltteli pojilta.
Väänsi mielet miehilläkin
Nurin narin narrin töihin.
   Senp’ on Lauri langoillansa
      Sairauden saattanut.
      Polonen poika parka!
Itse istut ikkunassa,
Ylen öitä yksinäsi.
Kasvot kuuta katselevat,
Ajatus on A u n e n luonna.


Lähde: Sanan Saattaja Wiipurista 27.4.1833.