Lehden lakkautus

Lehden lakkautus Kesämuistelmia v:lta 1904 Kirjoittanut Eino Leino

Taivas synkkä, meren vyöry vankka,

ilta harmaa ulkosaaristossa,

sade pieksää kylmä, kolkko, rankka

ikkunoita pirtin pienen, jossa

miestä kolme istuu miettivätä,

tuumii, kuink’ on häijy kansan hätä,

jonk’ on parhaimmiston päällä paino,

jota uhkaa orjan ies ja vaino.

Pimentyy jo pirtin uksen pieli,

sytyttää ei tulta viitsi kukaan,

tuskin tohtii enää virkkaa kieli,

mitä tuntee mieli muiden mukaan.

Vaietahan. Haastellaan taas harvaan

nousten kurkkuun palan kuivan, karvaan,

tuntuu, ett’ on turhaan tehty työtä,

suotta taisteltu päin tundran yötä.

Meri pauhaa, rannan paadet parskuu:

»Kaikki turhaa! Tuskan päiv’ on tullut.

Dies irae! Navat taivaan narskuu,

maata, vettä velloo voimat hullut.

Kaikki särkyy, kaikki sortuu, murtuu,

tunne lain ja oikeudenkin turtuu;

periaatteita vain houkka pitää,

missä inhuus, rikos, saasta itää!»

Taikka kaikuu noin nyt mielet miesten;

ainoot saaren asukkaat he ovat,

jonka törmää uhmin, pilkoin piesten

vaanii syvyyden nyt vallat kovat:

kohtas hirmuvaltiaan jo kosto,

viel’ ei vierryt maassa mielten nosto,

kauhuin katsotaan vain vastaisuuteen

niinkuin sorron, sodan aikaan uuteen.

Toimittajia he ovat lehden,

joka sorrossakin työtään tehden

kokee pitää valvehilla maata,

vaikk’ ei vainottuna paljon saata,

sentään siinä, missä yö on sankka,

olla valon vastalause vankka,

todistaja ajan toisen, viiri,

ympärillään pieni urhopiiri.

Onkin haastamista yhtä toista

heillä ajan tään nyt ahdingoista:

kohtas hirmuvaltiaan jo murha,

vaan on ollut ehkä tuokin turha,

koska niinkuin korpit taivaan kaartaa,

valta santarmein nyt kaiken saartaa,

tutkinnotta, tuomiotta monta

viedään Venäjälle viatonta.

Miehet luihut kaikkialla luikkii,

kaikkialla katseet tuimat tuikkii,

kiertää maata niinkuin langat lukin,

armoill’ ilmiantajan on kukin.

Pimeyden on valta! Yön on mahti.

Joka laivallai on salavahti;

eipä matkusta hän vuoksi huvin,

mutta ottaa uhrin omin luvin.

Noita miettiessä miesten mielten

ääni kuuluu luota pihtipielten:

»Hyvää iltaa! Mistäs juoksee juttu?»

Kaikki säikähtää: santarmit! – Tuttu

sentään vieras on, vaikk’ aikaan outoon

suorinut nyt jalkamatkaan, soutoon,

suruviestin vientiin, ett’ on liki

turma, lehti lakkautettu iki.

Kuullaan liikkumatta kuolon sana;

kaikki istuu vaiti, vakavana,

pirtti pimenee, vain sade roiskaa,

laineet raskahina rantaan loiskaa.

Virkkaa vanhin heistä: »Kaunis satu

vain tais olla vapautemme latu,

kenties aamu yönkin eljet estää,

mutta kuka aamuun asti kestää?»

Eikä kestänytkään. Kolme heistä

on jo mennyt mullan alle meistä,

neljäs elää, harhaa maailmalla

turhain haaveittensa tuskan alla,

kun ei kanssa vapautemme voiton

saanut kausi kaunihimman koiton,

tuli aika kiron, kiistan, murheen

eikä sopusoinnun, uskon urheen.

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.