Lehden lakkautus

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lehden lakkautus
Kesämuistelmia v:lta 1904
Kirjoittanut Eino Leino


Taivas synkkä, meren vyöry vankka,
ilta harmaa ulkosaaristossa,
sade pieksää kylmä, kolkko, rankka
ikkunoita pirtin pienen, jossa
miestä kolme istuu miettivätä,
tuumii, kuink’ on häijy kansan hätä,
jonk’ on parhaimmiston päällä paino,
jota uhkaa orjan ies ja vaino.
Pimentyy jo pirtin uksen pieli,
sytyttää ei tulta viitsi kukaan,
tuskin tohtii enää virkkaa kieli,
mitä tuntee mieli muiden mukaan.
Vaietahan. Haastellaan taas harvaan
nousten kurkkuun palan kuivan, karvaan,
tuntuu, ett’ on turhaan tehty työtä,
suotta taisteltu päin tundran yötä.
Meri pauhaa, rannan paadet parskuu:
»Kaikki turhaa! Tuskan päiv’ on tullut.
Dies irae! Navat taivaan narskuu,
maata, vettä velloo voimat hullut.
Kaikki särkyy, kaikki sortuu, murtuu,
tunne lain ja oikeudenkin turtuu;
periaatteita vain houkka pitää,
missä inhuus, rikos, saasta itää!»
Taikka kaikuu noin nyt mielet miesten;
ainoot saaren asukkaat he ovat,
jonka törmää uhmin, pilkoin piesten
vaanii syvyyden nyt vallat kovat:
kohtas hirmuvaltiaan jo kosto,
viel’ ei vierryt maassa mielten nosto,
kauhuin katsotaan vain vastaisuuteen
niinkuin sorron, sodan aikaan uuteen.
Toimittajia he ovat lehden,
joka sorrossakin työtään tehden
kokee pitää valvehilla maata,
vaikk’ ei vainottuna paljon saata,
sentään siinä, missä yö on sankka,
olla valon vastalause vankka,
todistaja ajan toisen, viiri,
ympärillään pieni urhopiiri.
Onkin haastamista yhtä toista
heillä ajan tään nyt ahdingoista:
kohtas hirmuvaltiaan jo murha,
vaan on ollut ehkä tuokin turha,
koska niinkuin korpit taivaan kaartaa,
valta santarmein nyt kaiken saartaa,
tutkinnotta, tuomiotta monta
viedään Venäjälle viatonta.
Miehet luihut kaikkialla luikkii,
kaikkialla katseet tuimat tuikkii,
kiertää maata niinkuin langat lukin,
armoill’ ilmiantajan on kukin.
Pimeyden on valta! Yön on mahti.
Joka laivallai on salavahti;
eipä matkusta hän vuoksi huvin,
mutta ottaa uhrin omin luvin.
Noita miettiessä miesten mielten
ääni kuuluu luota pihtipielten:
»Hyvää iltaa! Mistäs juoksee juttu?»
Kaikki säikähtää: santarmit! – Tuttu
sentään vieras on, vaikk’ aikaan outoon
suorinut nyt jalkamatkaan, soutoon,
suruviestin vientiin, ett’ on liki
turma, lehti lakkautettu iki.
Kuullaan liikkumatta kuolon sana;
kaikki istuu vaiti, vakavana,
pirtti pimenee, vain sade roiskaa,
laineet raskahina rantaan loiskaa.
Virkkaa vanhin heistä: »Kaunis satu
vain tais olla vapautemme latu,
kenties aamu yönkin eljet estää,
mutta kuka aamuun asti kestää?»
Eikä kestänytkään. Kolme heistä
on jo mennyt mullan alle meistä,
neljäs elää, harhaa maailmalla
turhain haaveittensa tuskan alla,
kun ei kanssa vapautemme voiton
saanut kausi kaunihimman koiton,
tuli aika kiron, kiistan, murheen
eikä sopusoinnun, uskon urheen.


Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.