Lehtori Hellmanin vaimo: III luku
| II luku | III luku Lehtori Hellmanin vaimo Kirjoittanut Minna Canth |
Lehtori Hellmanin vaimo |
Siitä saakka heikontui Selma silminnähtävästi. Mutta kätilö, rouva Tanninen, sanoi, ettei se vaarallista ollut. Ei huolinut sitä pelätä.
Kolmen viikon kuluttua tuli ratkaiseva hetki. Selma oli kaksi päivää kärsinyt poltteita. Rouva Tanninen oli hänen luonaan ja Aarnold kävi vähän väliä kysymässä, kuinka hänen laitansa oli Selma makasi kalpeana ja heikkona, Aarnold silitti hänen hikistä otsaansa. Se kuitenkin tuntui hyvältä.
Voimat alkoivat olla lopussa. Ei hän luullut jaksavansa kärsiä enempää. Mutta rouva Tanninen vakuutti, että kaikki kävi säännöllisesti, ei ollut hätää mitään. Aarnold kumartui hänen ylitsensä.
– Koeta kestää, hän kuiskasi.
Ja Selma sai siitä taas jonkun verran vahvistusta. Oli jo lauantai-ilta. Rouva Tanninen tutki häntä.
– Noo, tänä yönä se ratkiaa.
– Joko iltayöstä? kysyi Selma hiljaisella, vapisevalla äänellä.
– Sitä en osaa sanoa. Ehkä menee vielä aamuun.
– Voi, – kun oltaisiin jo aamussa. – Auttakaa – nyt tulee polte.
Hän heitteli itseään tuskissaan.
– Hiljaa, hiljaa, varoitti rouva. Tarttukaa kiinni tänne käsiini. – Ai, ai, te ihan rutistatte ne murskaksi.
Selma oli milloin mustan puhuva, suonet otsassa pullistuivat, kaikki jänteet pingoittuivat. Ja kun polte pariksi silmänräpäykseksi helpotti, hän jäi hervottomana vuoteelle, kalpeana taas kuin kuolema, kasvot hiestä märkinä, silmät rauenneina. Ei jaksanut enää puhuakaan, kuolema oli lähempänä kuin elämä ja kuolema lupasi rauhaa, lepoa, kipujen loppua, mutta elämä ei hellittänyt, se kutsui tuskiin takaisin, taistelemaan yhä vaivojen kanssa.
Hiljaisesti puhelivat keskenään Aarnold ja rouva tuskien väliajoilla, se soi hänen korvissaan kuin kaukainen surina.
Yö oli kulunut aamupuoleen, kivut yltyivät.
– Kärsivällisyyttä, sanoi rouva, hyvä tulee.
– Vieläkö kauan?
– Tunti tai pari.
Ne kuluivat vihdoin nekin. Kello oli neljännestä vaille kuusi, kun rouva irrotti lapsen pois ja parku kuului.
Selma tunsi suloista rauhaa koko elimistössään.
– Jumalalle kiitos, hän kuiskasi.
Aarnold suuteli häntä otsalle. Rouva kääri lapsen vaatteeseen ja hoiteli sitä. Se parkui yhä. Selman sydän lämpeni ja hiljainen ilo täytti mielen.
– Miksi se raukka itkee, hän kysyi.
– Täytyyhän sen saada ilmaa keuhkoihinsa, vastasi rouva. Saan onnitella, herrasväellä on pieni tytär.
Hän koetti saada äänensä iloiseksi, mutta se ei aivan onnistunut.
Selma katsoi Aarnoldiin. Hän oli hymyilevinään, kasvoissa Selma älysi kuitenkin liian selvään katkeran pettymyksen.
Hän huokasi ja painoi silmänsä jälleen kiinni. Kuunteli itkua ja tunsi raukkaa kohtaan sanomatonta hellyyttä.
Pestynä ja puhtaisiin vaatteihin puettuna se tuotiin hänen viereensä. Pienet punaiset kasvot pitsien ympäröiminä olivat siinä lähellä häntä. Hän painoi huuliaan pehmeälle poskelle.
– Pikkuinen raukka!
– Kuinka voitte nyt? kysyi rouva.
– Ihan hyvin, vähän voimaton vain.
– Olkoo kuitenkin varovainen. Toisena tai kolmantena päivänä usein tulee kuume ja hermot tavallisesti silloin aina ärtyvät.
Varovainen? Niin, tietysti hän tahtoi parantua ja jäädä elämään. Kukapa muuten hoitaisi tuota pientä raukkaa.
Hän kuvitteli kuinka hirveätä se olisi jos hän kuolisi ja pikku tyttönsä jäisi ilman äitiä. Ei tietäisi hänestä mitään milloinkaan, ei suureksi tultuaankaan. Kentiesi hänellä ei olisi ystävää maailmassa lainkaan, ei ketään, joka häntä rakastaisi.
– Millä tavalla minun tulee olla, etten sairastuisi?
– Niin rauhallinen kuin suinkin. Välttää kaikkia mielenliikkeitä.
Hän koetti parastaan. Makasi raukeana ja rauhallisena, ja karkoitti minkä jaksoi surullisia kuvituksia. Mutta ne väijyivät valmiina tunkeutumaan esille, milloin pienintäkin tilaisuutta saisivat.
Onnellisesti oli päästy toisen päivän iltaan. Rouva piteli lasta, hänen oli määrä nukkua. Jo tunnin varmaankin hän oli pitänyt silmiään ummessa ja koettanut päästä uneen kiinni. Lepo oli tarpeellista, se antoi voimia, huomenna vielä vaarallinen päivä, hän muistutti itselleen.
Liikkumattomana hän makasi, hengitti hiljaa. Rouva luuli hänen olevan unessa ja antoi varoittavan merkin Aarnoldille, joka tuli sisään.
– Nukkuuko hän?
– Nukkuu.
– Sepä hyvä. Mutta mitä rouva arvelee lapsesta? Jääkö se elämään?
– En osaa sanoa. Kovin on heikko.
– Jospa me ristittäisiin? Varovaisuuden vuoksi.
– Kun rouvanne ei vain siitä säikähtäisi.
– Voimmehan tehdä sen hänen tietämättään. Minun kammarissani, kaikessa hiljaisuudessa.
– Jospa sitten... En uskalla kieltää. Tässä ei ole paljon takeita. Ja paha olisi, jos kuolisi ristimättä.
Sängystä kuului kova nyyhkäys. Hän oli kuullut kaikki. Aarnold ja rouva kiiruhtivat hänen luokseen ja koettivat rauhoittaa.
Se oli liian myöhäistä. Mielen liikettä seurasi vilu ja sitten kuume. Selma ei enää tiennyt eikä tajunnut mitään.
Viisi päivää oli kulunut. Lääkäri ei enää antanut toivoa. Aarnold istui vuoteen ääressä, piteli hänen kättään ja katseli, kuinka sammui vähitellen vaimonsa nuori elämä.
Silloin hän aukaisi silmänsä vielä kerran. Ne loistivat kirkkaasti ja huulet liikkuivat. Aarnold kumartui alas.
– Rakasta ... häntä ... kuului kuiske.
Muuta ei.
Silmät painuivat uudelleen kiinni, hengitys harveni ja taukosi viimein. Suljettu oli lyhyt elämän kirja.