Lehtori Hellmanin vaimo: I luku
| Lehtori Hellmanin vaimo | I luku Lehtori Hellmanin vaimo Kirjoittanut Minna Canth |
II luku |
Seminaarilla oli lupapäivä. Kello kymmenen lähdettiin miehissä yhteiselle huviretkelle Ronnin mäelle, noin 3 tai 4 virstaa kaupungista etelään päin.
Anni Kemppainen oli jo kello kuudesta saakka ollut Selma Varénin luona neulomassa Selman sinistä leninkiä, joka edellisenä sunnuntaina oli repeytynyt. Hänen mielestään Selma siinä leningissään oli kaikkein somin, sen vuoksi hän välttämättä tahtoi saada sen hänelle kuntoon täksi päiväksi. Itse ei Selma siitä ollut milläänkään. Yhden tekevä hänestä, jos olisi pannut vaikka ruskean leninkinsä.
Mutta Anni ei sitä hyväksynyt. Sinisen hänen täytyi panna, välttämättä sinisen. Hän sen kyllä korjaisi ja laittaisi. Selma saisi olla aivan huoletta.
Ja niin Selma olikin. Häntä melkein hiukan harmitti, kun Anni niin aikaisin tuli ja herätti hänet. Mutta ei hän sitä raskinut näyttää sentään, kun tiesi että toinen teki sen pelkästä hartaasta ystävyydestä ja halusta saada häntä loistavimmaksi »tähdeksi» päivän huvimatkalla.
Niinpä hän vain hienosti hymyili, kun avasi ovea Annille ja kiiruhti sitten heti takaisin lämpimään sänkyynsä peitteen alle. Anni sai itse raapaista tulta, tikut olivat pöydällä lähellä kynttilää, neuvoi Selma. Sitten hän katseli ympärilleen, ei nähnyt leninkiä, mutta arvasi sen olevan kaapissa ja haki sen sieltä esille. Neulaa ja lankaa ja sormustin oli hänellä laukussa mukanaan.
Hiljaa hän koetti olla, että Selma saisi nukkua. Vilkaisi kuitenkin aina sänkyyn päin, nähdäkseen vieläkö hänellä oli silmät kiinni.
Kiinni ne olivat ja Anni luuli hänen nukkuvan. Siinä hän yhtäkaikki erehtyi. Selma ei enää päässytkään uneen, kun oli kerran valpastunut. Muuten hän vain piti silmiään ummessa ja ajatteli siinä yhtä ja toista taikka ei oikeastaan mitään.
Huone tuntui hänestä kolkolta, kahvia teki mieli, mutta sitä hän oli pyytänyt tuomaan vasta kahdeksan aikaan. Valo vaivasi hänen silmiään.
– Harmi, että tuo Anni...
Hän katsoi sinne päin. Näki keltaiset hiukset ja suoran jakauksen keskellä päätä. Kumarassa hän istui, oikea käsi ahkerasti nousi ja laski, – pitkältäpä se hame oli revennytkin.
Anni samassa kohotti päätään ja tapasi Selman silmät.
– Ka, valveillahan sinä oletkin.
– Valveilla.
– Tiedätkös, kyllä tästä hyvä tulee.
– Mutta paljon siinä on työtä. Olisit antanut olla.
– Ei tässä niinkään. Pian minä tämän saan. Ja sitten sinä olet nättinä tänä päivänä.
– Hm...
Anni sihtaili lankaa neulan silmään. Selma katseli häntä. Ihmetteli taas niinkuin usein ennenkin, ettei hänellä ollut lainkaan kulmakarvoja, taikka olivat ne niin lyhkäiset ja vaaleat, ettei niitä semminkään näkynyt. Silmät eivät olleet hullummat – terävät ja vilkkaat, siniset väriltään. Iho oli valkea, posket aina laajalta punaiset, kasvojen muoto oli säännötön, nenä kippurainen. Ei hän kaunis ollut, Anni raukka, se täytyi myöntää. Hyvä tyttö muuten.
Selmaa hän tavattomasti ihaili. Ei ollut hänen mielestään Selman vertaista koko maailmassa. Hän oli kaunein, komein, hienoin ja etevin kaikista. Ei hänessä milloinkaan tavannut mitään rumaa tai epämiellyttävää, eikä hän liioin koskaan puhunut tai käyttäytynyt sopimattomasti. Aina hän oli älykäs, aina viehättävä, aina erinomaisempi muita.
Ihme ja kumma, mutta Annin silmissä kaikki esineetkin, jotka kuuluivat hänelle, tulivat ikäänkuin pyhitetyiksi. Saivat kohta toisen merkityksen, toisen leiman. Jokapäiväisyys katosi, jotain runollista, kaunista, hienoa tuli sijaan. Niinpä esimerkiksi tämä huone, jossa hän asui. Eikö se ollut erikoisempi, kuin kenenkään muun naisoppilaan huone?
Missä se erikoisuus oikeastaan piili, sitä hän ei tosin niin tarkkaan selville saanut. Ylipäätään vain kaikessa, ihan kaikessa, ihan kaikessa, hän itselleen vakuutti.
Anni jumaloitsi Selmaa, siinä pääasia. Hänen toiveensa, halunsa, pyrintönsä, tunteensa kaikki tarkoittivat Selmaa, aina vaan Selmaa, ei milloinkaan häntä itseään. Selman puolesta hän oli mustasukkainen, Selman puolesta hän vihasi, Selman puolesta hän tulisesti taisteli kadehtijoita ja pahansuopia vastaan. Eikä hän niin välittänyt vaikka tuimempiakin iskuja antoi, se oli kaikki luvallista, mikä tapahtui Selman tähden.
Toverit sanoivat Selmaa kiintotähdeksi ja Annia hänen kiertolaisekseen.
Siitä Anni viis, antoi heidän sanoa vain, mitä ikinä halusivat.
– Saapa nähdä – Anni puraisi säikeen päätä, kiersi sitä hyppysillään hienommaksi ja sihtaili uudelleen. Saapa nähdä eikö lehtori Hellman taaskin puhele eniten sinun kanssasi. Se kun pistäisi Nanni Sirénin vihaksi.
– Ole vaiti. Tuskin sinne lehtori Hellman tuleekaan. Mitä huvia hänellä siellä olisi?
– Tulee. Minä tiedän, että tulee.
– Mistä tiedät?
– Sanonko?
– Sano.
– Hän on sinuun rakastunut ja sen vuoksi hän tulee.
– Anni!
Ääni oli nuhtelevainen ja katse myöskin. Mutta kasvoille nousi hieno puna, joka todisti ettei nuhde lähtenyt sydämestä.
– Minä panen pääni pantiksi –
– Voi, sinua! Kuinka sinä saatat uskoa, että lehtori Hellman –
– No, juuri lehtori Hellman –
– Saattaisi rakastua johonkuhun oppilaaseen. Tietysti hänellä on paljon suuremmat vaatimukset.
– Perästäpäin kuuluu, sanoi torventekijä. Ei kiistellä. Mutta sanopas minulle yksi asia. Mitä sinä oikeastaan pidät lehtori Hellmanista?
– Minä asetan hänet äärettömän korkealle. En kunnioita ketään niin paljon kuin häntä.
– Niin, niin, sen kyllä tiedän, mutta –
– En voisi ajatella hänessä mitään vikaa. Hän on niin täydellinen, että – että oikein pelottaa.
– Mutta voisitko rakastua häneen? Voisitko ajatella häntä sulhasena, miehenä –?
– Hyi, Anni!
– Mitä hyi? Saatat sen nyt minulle sanoa.
– Enpäs sano. En virka mitään, koska olet noin tuhma.
– Älä virka – minä sitten odotan vain ja katselen.
Pukiessaan Selma kuitenkaan ei voinut muuta ajatella, kuin tuota mahdollisuutta, että heidän arvokas, ylevä uskonnon opettajansa, lehtori Hellman, tosiaankin olisi häneen mieltynyt. Niin suurta kunniaa – uskalsiko hän sitä toivoa? Ei, ei!
Mutta kuitenkin?
Suuremmalla huolella kuin ennen hän nyt järjesteli pukuaan. Ei se tarkoituksella tapahtunut, noin vaistomaisesti vaan. Ja kun Anni sai hameen korjatuksi, hän kiitti innokkaammin, kuin toinen olisi odottanutkaan entiseen välinpitämättömyyteen nähden.
Muuttui sitten yhtäkkiä puheliaaksi ja avomieliseksi.
– Tiedätkös, Anni, minkälaiseen mieheen minä voisin rakastua?
– No, anna kuulua.
– Semmoiseen, ja ainoastaan semmoiseen, johon voin katsoa ylös. Hänen pitää olla minua niin paljon korkeammalla, etten kykene näkemään hänessä mitään puutteita, enkä mitään vikoja. Eikä hän saisi koskaan osoittaa mitään heikkoutta, ei koskaan antaa syytä moitteelle.
– Hyvänen aika – semmoista ei löydy kuin yksi maailmassa – lehtori Hellman.
– Joko sinä alat taas?
– Sanopas, tiedätkö toista? Minä en ainakaan.
– Ole vaiti!
Selma huiski häntä hansikkaallaan korvalle ja nauroi.
He lähtivät seminaarin pihaan, jossa muut jo olivat koolla.
– Kiintotähti ja hänen kiertolaisensa, suhahtivat siellä toverit toisilleen heitä nähdessään. Muutamat juoksivat Selmaa vastaan.
– Ollaan me yksissä, Selma.
– Ollaan vaan.
– Ja tiellä mennessä kerrot meille taas jotain hauskaa romaania. Selma oli tunnettu mainioksi kertojaksi toverien kesken, hän osasi välistä viedä heitä mukanaan niin, että unohtivat koko maailman. Olisivat voineet kuunnella häntä yöt ja päivät yhtä mittaa.
– Niin, Selma, teethän sen?
– Sittenpähän nähdään. Miten juohtuu mieleen.
Mutta Annin tuumiin se ei oikein soveltunut.
– Mitä te aina Selmaa kiusaatte? Antakaa hänen huvitella vapaasti niinkuin muidenkin.
– Mitä se sinuun kuuluu, Anni. Eihän sinun tarvitse kuunnella, mene toiseen seuraan.
Selma oli siksi huvitettu kertomistaidostaan, että hän mielellään suostui sitä tekemään, milloin vaan pyydettiin.
Enimmiten hän kertoi heille noita romantiikan aikuisia, Marlittin, Emelie Flygare-Carlénin y.m. romaaneja, sillä ne olivat jännittävämpiä ja niissä oli enemmän mielikuvitusta. Uudempaa realistista kirjallisuutta hän ei kärsinyt, niissä oli liian paljon kuivaa, jokapäiväistä todellisuutta, ja sitähän oli jo elämässäkin yltäkyllin, mitä sitä tarvitsi enää kirjoista etsiä.
Toverit olivat samaa mieltä. Kaunokirjallisuuden tuli olla kaunista, ihanteellista, se tuli viedä heitä tosi-elämästä pois uinailujen maailmaan, jossa voisivat haaveilla vapaasti suloisessa hurmauksessa. Eihän runous muuten runoutta ollut!
Tällä kertaa Selma sepitti heille romaanin omasta päästään, mutta niin sujuvasti ja varmasti hän sen kertoi, etteivät toverit sitä ollenkaan huomanneet.
Miesoppilaat kulkivat edellä ja lauloivat. He jättäytyivät jälkeen, että voisivat paremmin kuulla Selman kertomusta, joka taaskin oli heistä ihmeen hauskaa. Siitä ei tosiaan olisi hennonnut sanaakaan hukata.
Suurenmoisen rakkauden historia se tietysti oli. Sankari, Almanzor, vakava, nerokas, miehuullinen. Moraalisessa suhteessa niin paljon korkeammalla kaikkia muita, ettei voinut verratakaan. Ja sitten hänessä oli jotain salaperäistä, jonka perille ei kukaan oikein päässyt. Hän, nimittäin, ei rakastunut kehenkään. Kaikki naiset häntä ihailivat, jumaloitsivat. Hän vain pysyi kylmänä.
Mutta hänelle oli kerran unessa ilmestynyt enkeli.
– Minä olen Zuleima. Odota minua, oli enkeli sanonut. Ja sitä Almanzor odotti.
Seitsemän vuotta oli jo kulunut siitä ajasta. Almanzor alkoi käydä surumieliseksi, mutta hän odotti – odotti yhä. Monen nuoren tytön sydän murtui rakkaudesta häneen, mutta Almanzor ei horjunut. Hän luotti enkelin lupaukseen, eikä katsahtanutkaan naisten puoleen, sillä enkelin kasvoja ei ollut kellään. Mutta kaihoa hän alkoi jo tuntea, kiihkeästi hän halusi lupauksen toteuttamista.
Silloin hän kerran meni metsästämään. Oli kaunis syyskuun päivä niinkuin nytkin. Hän kulki yksin metsässä.
Äkkiä kuului hänen korviinsa ihanaa laulua. Se tuli kuin taivaasta, ääni oli kirkas ja puhdas kuin enkelin.
Almanzor säpsähti. Vavisten hän lähti kulkemaan ääntä kohden.
Tuli järven rannalle. Siellä – mikä ihmeellinen näky aukenikaan hänen eteensä! Vihannalla nurmella – muutamia askeleita hänestä – lepäsi nuori, ihan impi, suloinen, viehättävä – kellertävät kiharat, sinisilmät, rusoposket, ilmeisesti hänen unessa näkemä enkelinsä. Valkeaan hän oli puettu ja helmassa hänellä lummekukkia. Hän oli herennyt laulamasta, katseli nyt vain hiljaa ja hymyillen juuri sitä suuntaa kohden, josta Almanzor ilmestyi, aivan kuin olisi tiennyt häntä odottaa.
Almanzor seisoi siinä hetken kuin kivettynyt. Mutta pian alkoi sydän rajusti sykkiä, posket hehkuivat, silmät säihkyivät. Ja samassa tuokiossa syöksyi Almanzor immen jalkojen juureen.
– Oo Zuleima, Zuleima, miksi niin kauan viivyit? Sulottareni, armaani, miksi viivyit niin kauan?
Zuleima hymyili, sitoi lummekukista kiehkuran hänen päähänsä ja vaipui sitten autuaassa hurmauksessa Almanzorin rintaa vasten.
Ihmiset ihastuivat heidät nähdessään. Niin kaunista morsiusparia ei varmaankaan ollut toista koko maailmassa. Kaikki seurasivat äänettöminä heitä silmillään. Kateus ja pahanilkisyyskin vaikeni heidät nähdessään.
Mutta Almanzor ja Zuleima olivat sanomattoman onnellisia. He elivät vaan toisilleen, eivät voineet hetkeäkään olla toisistaan erillään, kaipausta ja ikävää tuntematta. Ja he sulivat toisiinsa, olivat kuin samaa sielua, ei ollut kummallakaan, ei ajatusta, ei tunnetta, jota ei heti ilmoittanut toiselle. Heidän onnensa kävi yli ymmärryksen, heillä oli vain yksi suru, nimittäin pelko siitä, että toinen mahdollisesti kuolisi ennen toista. Mutta molemmat he tunsivat varmasti sydämessään, että vaikka niinkin tapahtuisi, ei aikaa pitkältä kuluisi, ennenkuin toinen jo seuraisi toista hautaan...
Siihen kertomus päättyi. Jännityksellä olivat toverit sitä kuunnelleet, nyt he hiljaa, vaieten astuivat eteenpäin, itsekukin omiin mietteihinsä vaipuneena. Ei kukaan tahtonut puheella häiritä sitä syvää vaikutusta, jonka tuo jalo Almanzor ja ihana Zuleima oli heihin tehnyt.
Joka ikinen heistä kuvitteli salaisesti mielessään, että juuri hän oli Zuleima ja että Almanzor ilmestyisi hänelle kohta.
Ei kuitenkaan Anni. Hänestä oli kohta päivän selvää, että Selma juuri itse oli Zuleima ja lehtori Hellman Almanzor.
Muita ei enää näkynytkään, he olivat jääneet heistä kaikista jälkeen. Mutta siitä he eivät välittäneet, perillä kumminkin yhtyisivät toisiin, ellei ennen.
Anni vilkaisi taakseen, hän oli kuullut askeleita.
– Tytöt, tytöt, hän suhahti.
– Mitä nyt?
Muutamat heistä kääntyivät katsomaan.
– Lehtori Hellman ja Korner! Kävellään sukkelammin, ettei pöly kohoa heidän silmilleen.
– Ei, kävellään hitaammin, että pääsevät sivu.
– Niin, niin, antaa heidän mennä edelle.
Sydämessään he sentään toivoivat, etteivät lehtorit menisikään sivu, vaan jäisivät heidän seuraansa.
Ja niin kävikin.
Tyttöjen rivi hajaantui siinä kun he tervehtivät opettajiaan. Sillä tavoin tuli Selma reunalle ja lehtori Hellman, kun sattui olemaan hänen puolellaan, tuli kulkemaan hänen rinnallaan.
Annin silmissä välähti ja omituinen piirre ilmestyi suupieliin.
– Kuinkas te olette jääneet muista jäljelle? kysyi lehtori Hellman, vai nukuitteko niin pitkään, että myöhästyitte?
– Ei me toki nukuttu, hymyili Selma.
Ja eräs tytöistä, Hilma Veijola, rohkaisi luontoaan, rykäisi hieman ja oli puhuvinaan muka ujostelematta, ehkei voinutkaan aivan tyyten ääntään hallita.
– Me täällä kuunneltiin Selman kertomusta niin hartaasti, ettei pysytty matkassa.
Hän oli punainen hiusmartoon saakka, kun sai sen sanotuksi. Mutta lehtori Hellman ei häneen katsonutkaan, vaan kääntyi Selmaan.
– Mitä hauskaa te sitten kerroittekaan?
– Eihän se ollut kuin ilman aikojaan –
– Saanko luvan arvata?
– Kyllä.
Selma katsoi häneen uteliaana. Mistä hän luuli heidän puhelleen?
– Epäilemättä te kerroitte jostain hirveästä vääryydestä, joka joskus on tapahtunut jollekulle naiselle.
Selma nauroi.
– Huonosti arvattu. Miksi minä juuri siitä olisin kertonut?
– No, mutta näin naiskysymyksen aikana, – voisivatko naiset tätä nykyä muusta puhua? Tietysti tekin olette innokas naisasian ajaja?
– Erehdytte nyt, lehtori, minä en ollenkaan ole.
– Ettekö? Olisitteko tosiaan siitä pelastunut? Siinä tapauksessa onnittelen teitä.
– Lehtori on siis naiskysymystä vastaan?
– Ehdottomasti
– Sen arvasinkin.
– Naiskysymys on noita nykyajan sairausoireita, ei muuta. Sen, niinkuin kaikkien muidenkin »uusien aatteiden» juurena on ihmisluonnon ääretön itsekkäisyys, joka hävyttömällä rohkeudella puhkee ilmi nykyaikaan syystä, että maailma on vajonnut epäuskoon, on unohtanut Jumalan. Mutta kaikista surkuteltavin on juuri naiskysymys, sillä se hävittää perhe-elämän ja turmelee koko naissuvun. Hävittää naisilta sen, mikä heissä juuri on kaunista ja hyvää, heidän nöyryytensä, heidän siveytensä ja heidän ihanteellisen katsantotapansa.
Tytöt olivat pelkkänä korvana. Lehtori Hellman osasi aina puhua niin, että se tunki läpi luiden ja ytimien. Mitä voisivatkaan vastata tähän, nuo Helsingin emansipeeratut!?
Hän vaikeni hetken, ei rohjennut kukaan heistä avata suutaan, vaikka vähän tuntui siltä, että olisi pitänyt jotain sanoa.
Lehtori Korner katseli tienpuoleen ja löysi silloin tällöin jonkun mieleisensä kasvin, jonka poikkesi ottamaan. Hän ei ollut mikään ajattelija, sen he kyllä ennaltaankin tiesivät, siksipä hän ei välittänyt kuunnella tällaisia syvämietteisiä keskusteluja.
– Naisellisuus on suloutta, lempeyttä, alttiiksi antavaa, uskollista rakkautta. Mutta mitä ovat nuo naisasian intoilijat? Luonnostaan poikenneita epäsikiöitä, purevia, pistäviä, pahansisuisia, jotka kynsin, hampain pyrkivät valtaan. Oikeuksia, sanovat, inhimillisiä oikeuksia? Jopa! Ei, valtaa he tahtovat, ainoastaan valtaa. Oikeudet heillä kyllä jo on, luonnosta mukaisesti he saavat kehittyä, vaimon ja äidin tehtävää pidetään arvossa kaikissa kristillisissä yhteiskunnissa, he ovat olleet siveyden vartijoita, elämän puhtauden esikuvia. Mutta nyt he tahtovat siitä kaikesta pois. Tahtovat tulla samanlaisiksi kuin miehet. Ei kukaan tyydy olemaan varjossa, hiljaisessa nöyryydessä kasvattamaan lapsiaan ja olemaan miehensä apuna, elämän toverina.
– Oi! lehtori Hellman –!
Selma katsoi häneen hempeästi. Tuo soimaus oli väärä, hän tunsi sen. Lehtori Hellmanin toverina, puolisona – hän ainakaan ei voinut suurempaa onnea maailmassa ajatella. Mutta hän keskeytti äkkiä, ei hänen sopinut sanoa, mitä ajatteli. Ja kumminkin hän oli suonut, että lehtori Helman olisi sen ymmärtänyt.
He olivat tulleet sille kohdalle maantietä, josta Ronnin mäelle vievä tie erkani. Lehtori Hellman auttoi häntä ojan ylitse. Siinä he jotenkuten joutuivat muista erilleen.
– Mitä aioitte sanoa? kysyi lehtori.
– Aioin väittää teitä vastaan, lehtori. Te sanoitte ettei kukaan tyydy olemaan varjossa. Minä taas luulen, että ne ovat vain harvoja poikkeuksia nuo, jotka pyrkivät valtaan. Naisten suuri enemmistö haluaa vallan toista, haluaa –
– Mitä enemmistö haluaa?
– Haluaa rakastaa ja ihailla sitä, jonka Jumala itsekullekin on määrännyt aviopuolisoksi.
– Ja heihin ei nämä huudot ja nämä kiihotukset mitään vaikuttaisi?
– Ei, lehtori, minä olen varma siitä. Suomen nainen ei voi tulla röyhkeäksi, ei luopua kutsumuksestaan. Hän tahtoo juuri olla varjossa, etsiä turvaa ja tukea rakastetussa miehessä, jolle voi antaa täyden kunnioituksensa ja luottamuksensa. Ja ennen kaikkea pysyä siveellisesti puhtaana.
– Teidän mielipiteenne ilahduttavat minua. Pysykää aina tuolla kannalla, neiti Varén. Ja vaikuttakaa tovereissanne samaan suuntaan. Luulen, että te voitte heitä ohjata, teillä on siihen kykyä.
Selma punastui. Tuo kiitos tuntui niin hyvälle ja hän tiesi sen myös olevan paikallaan. Tiesi että hän oli luokkatovereistaan etevin ja että häntä juuri sen vuoksi pidettiin auktoriteettina.
Mutta hän tahtoi olla nöyrä ja vaatimaton, niinkuin naisella soveltui.
– Ei, hyvä lehtori, ei minulla toki ole siihen kykyä, enkä minä kelpaa muita ohjaamaan, hän vienolla äänellä saneli ja huomasi vaistomaisesti, kuinka hän näin oli lehtorille mieliksi.
Tie oli epätasainen, täynnä suuria kiviä. Selmalla oli pienet jalat ja nätit kengät, ne tulivat hyvin näkyviin, kun hän siinä sievästi hyppeli kiveltä kivelle. Mutta nyt hän oli noussut korkealle törmälle, jonka toinen puoli oli jyrkkä ja risuinen.
– Kuinkas te nyt pääsette sieltä pois? kysyi lehtori ja ojensi kättään. Saanko auttaa?
Selma luiskahti keveästi alas ja tavoitti samassa suloisella katseella lehtorin silmiä.
He kulkivat vähän aikaa äänettöminä. Toiset olivat kerenneet jonka verran edelle ja pysähtyivät nyt heitä odottamaan.
Selma hiukan rypisti silmäkulmiaan. Luulivatko nuo, että heitä kaivattiin?
Mutta Annipa arvon hoksasi huutaa heitä pois.
– Mitä te viivyttelette? Siellä jo rinkitanssi on käymässä, laulu kuuluu.
Ja sillä kertaa tytöt hävisivät.
Selma päätti olla Annille hyvä.
– Tässä on kaunis näköala, sanoi lehtori. Emmekä pysähdy lepäämään? Vai tekeekö mielenne sinne tanssimaan?
– Ei toki, ei ollenkaan. Ei minua tanssi ylipäätään huvita.
– Sitten olette vallan erilainen muista.
He istahtivat nurmikkoiselle maalle. Selman sininen hame leveni somille poimuille ja helman alta tuli kengän nenä hiukan näkyviin. Kyllä Anni saattoi olla oikeassa siinä, että tämä sininen oli kaikkein sievin hänen leningeistään.
– Mitä se oli kun te kerroitte tovereillenne tullessa, minäkin haluaisin kuulla. Varmaan jotakin hauskaa, koska se heitä niin kiinnosti.
– Se oli vaan omasta päästä, kuinka minä ilkiäisin sitä lehtorille kertoa.
– Miksikä ei? Vai oli se omasta päästä. Nyt olen oikein utelias. Selma vieläkin vastusteli, mutta lopulta hän kuitenkin myöntyi ja kertoi lehtori Hellmanillekin novellinsa Zuleimasta ja Almanzorista.
– Olihan se kaunis, sanoi lehtori, ja siitä he johtuivat puhumaan kirjallisuudesta ja molemmat he olivat yhtä mieltä siitä, ettei realistinen kirjallisuus kelvannut mihinkään.
– Mutta sen aika onkin jo ohitse, sanoi lehtori Hellman tyytyväisyydellä, ihmiset ovat jo kyllästyneet ja haluavat taas runoutta ja kauneutta. Joitakin vuosia vielä ja Zolan nimi on unohdettu.
Selma ei ollut lukenut mitään Zolalta.
– Se on hyvä se, sanoi lehtori, älkää lukekokaan. En minä liioin ole lukenut häneltä mitään, periaatteelliselta kannalta olen tahtonut sitä välttää, näyttääkseni hyvää esimerkkiä nuorisolle. Vai, te ette tosiaan ole häntä lukenut? Se ilahduttaa minua. Tiedättekö, minä en voisi kunnioittaa sitä nuorta tyttöä, joka on lukenut Zolata.
Selma kiitti onneaan, ettei mikään Zolan teos ollut sattunut hänelle käteen. Nyt vastaisuudessa hän kyllä tietäisi niitä varoa.
Mutta kuinka hän ihmetteli lehtoria, joka niin lujasti kaikessa seurasi periaatteitaan! Hän oli itse vanhurskaus, hän varmaan ei milloinkaan erehtynyt, ei milloinkaan tehnyt semmoista, josta omatunto olisi soimannut. Ja kun ajatteli muita, esim. lehtori Korneria –! Niin, hän oli opettaja, hänkin, mutta, mutta –! Kuinka toisenlainen, kuinka paljoa alempana lehtori Hellmania. Ei mitään ideaalisia pyrintöjä milloinkaan, ei mitään korkeita aatteita; tuolla hän vaan aina tarkasteli maata, poimia kasvia ja hyönteisiä, – se tosin kuului hänelle, koska oli luonnontieteiden opettaja, mutta ei siinä mitään ylentävää ollut.
Mutta oli hänessä itsessäänkin paljon vikoja, turhamaisuutta varsinkin. Kuinka hän nytkin oli ollut hyvillään somista kengistään, sirotekoisesta leningistään ja siitä, että tiesi olevansa muita kauniimpi ja etevämpi. Mitä, jos lehtori Hellman sen tietäisi!
Hänen tuli paha olla.
– On niin vaikeata, hän alkoi omien ajatuksiensa jatkoksi, nuorena ei aina tiedä, mitä tulee karttaa, mitä ei. Sen vuoksi usein joutuu väärälle tielle. Mitä sanotte lehtori tanssista, esimerkiksi, hyväksyttekö sitä?
– En. Minä en hyväksy tanssia. Se on tyhjää ajanviettoa, josta ei ole mitään hyötyä, päinvastoin. Kiihottaa usein turhamaisuutta ja muuta pahaa.
– Luuletteko lehtori, että minussa jo on turhamaisuutta? Lehtori vähän hymyili ja katseli hänen hattuaan, hänen leninkiään. Selmaa hävetti, että ne olivat niin vaaleita ja koristeltuja.
– Vähän pelkään sitä. Mutta te voitte sen taipumuksen voittaa, kun vain tahdotte.
– Minä tahdon, aivan varmaan minä tahdon.
Selma ei tanssinut sinä päivänä ollenkaan. Toverit tahtoivat väkisin viedä häntä rinkiin ja eräs miesoppilas, joka aina oli ollut hänelle erittäin huomaavainen, tahtoi tietää syytä.
Hän piti sitä pahana. Aikoi vastedes välttää turhamaisia huveja, ne eivät sovellu sille, joka asettaa elämänsä päämäärän korkealle.
Siitä syntyi väittely, joukko tovereita tuli ympärille kuuntelemaan. Selma puhui jalosti heidän mielestään, useat lyöttäytyivät hänen seuraansa, katselivat syrjästä, kun toiset tanssivat, vaan eivät menneet enää mukaan.
Lehtori Hellman sen huomasi, Selma oli varma siitä, sillä hän useasti katsoi heitä kohti siellä muiden opettajain kanssa puhellessaan.
Kotiin tultua Selma heti purki hatustaan koristeet pois ja seuraavana päivänä hän pani yksinkertaisimman leningin päälleen ja kampasi hiukset otsalta sileäksi.
Mutta minkätähden ei lehtori Hellman kysynyt häneltä ainoatakaan kertaa uskontotunnilla ja minkätähden hän vältti katsomasta häneen päinkään? Oliko suuttunut jostain? Vaan mistä? Selma ei voinut ymmärtää syytä, hän tuli kuitenkin levottomaksi.
Hän meni seuraavalla väliajalla eteiseen, jolloin lehtori menisi naistenpuolelta pois. Oli etsivinään jotain nuttunsa taskusta ja seisoi puoleksi selin lehtoriin.
– Ellei hän nyt mitään sano, on hän varmaankin vihainen, arveli Selma tyhjää taskua kopeloidessaan.
He sattuivat olemaan kahden eteisessä. Selma kuuli, kuinka lehtori pani kalosseja jalkaansa, pysähtyi sitten ja kääntyi häntä kohti. Mutta hän ei ollut tietääkseenkään, alkoi vain etsiä toista taskua.
– Neiti Varén, lausui lehtori Hellman ja äänessä oli jotain outoa.
– Minulla olisi teille kirje.
Se oli samassa Selmalla kädessä, ja hän katseli sitä, aavisti jotain, kävi punaiseksi, koetti puhua, mutta ei saanut sanaakaan suustansa.
– Antakaa minulle vastaus niin pian kuin suinkin.
– Kyllä, kuiskasi hän vastaan ja pisti kirjeen kätköön, sillä tovereita ryntäsi luokalta eteiseen.
Kello oli vasta kaksitoista, tunnin päästä hän vasta pääsisi kotiin. Niin kauan hän ei jaksanut odottaa, vaan meni istumaan pöytänsä luo, vetäisi laatikon auki ja sujautti kirjeen salavihkaa sinne. Kumarassa pöytänsä ylitse hän sai tuotapikaa sitä silmäillyksi ennenkuin tunti alkoi.
Se oli monta arkkia pitkä. Kristillisen avio-elämän merkityksestä oli alku – sitä kesti sivu sivulta. Selma käänsi lehtiä, silmät lensivät ylhäältä alas, toiselta puolelta toiseen, kunnes vihdoin tarttuivat kiinni viimeiseen. Siellä hän löysi mitä oli odottanutkin. Siellä oli kirjeen varsinainen tarkoitus selvin sanoin lausuttuna.
»Ja nyt kysyn tieltä, neiti Selma Varén, tahdotteko tulla minun aviopuolisokseni. Tahdotteko uskoa elämänne ja tulevaisuutenne minun haltuuni? Tarvitseeko minun mainita, ettei luottamuksenne varmaankaan joutuisi häpeään. Olen vakiintunut mies, minulla on siveellinen maailman katsantotapa, koko elämäni on rakennettu tukevien periaatteiden perustukselle. Velvollisuuteni koetan aina täyttää, niin suuressa kuin pienessäkin, ja siinä suhteessa voin sanoa, että asetan itselleni mitä ankarimmat vaatimukset.»
Selman rinta kohoili – hän työnsi laatikkonsa kiinni. Tunti alkoi. Lehtori Korner seisoi jo luokan edessä. Tutkittiin kasveja, mutta Selma oli kuin unessa koko tunnin, ei seurannut opetusta eikä viitannut. Onneksi ei lehtori Korner häneltä monta kertaa kysynytkään.
Kotiin mennessä vei Selma Annin erilleen.
– Et usko, mitä minulla on sinulle kerrottavaa. Tule heti syötyä minun luokseni.
– Kerro nyt jo, muuten kuolen uteliaisuudesta.
– En kerro, ennenkuin sitten vasta.
– Sano edes, ketä se koskee.
– Kylläpähän kuulet.
Anni ei malttanut rehellisesti syödä sinä päivänä. Hän oli kuin tulisilla hiilillä. Selma oli vielä pöydässä, kun hän jo saapui.
Hän sai odottaa hyvän aikaa. Selaili albumia ja kirjoja Selman kamarissa ja ihmetteli, mitä salaista Selmalla mahtoi olla kerrottavanaan. Jotain merkillistä, sen hän oli huomannut Selman koko olemuksesta.
Vihdoin viimein hän siihen tuli itsekin ruokasalista.
– Joudu nyt, Selma kulta, minä täällä olen odottanut sinua vaikka kuinka kauan.
Selma antoi äänettömästi päästä kirjeen hänelle käteen ja asettui katsomaan, minkä vaikutuksen se matkaan saisi.
Anni huudahti, kun näki allekirjoituksen. Hän arvasi kohta, mitä kirje merkitsi. Luki ja ihastui, että silmät säihkyivät, luki eteenpäin, lausui ääneen parhaimmat paikat ja innostui lopulta niin, ettei tiennyt, mitä sanoa.
– Sinä onnen lapsi!
Hän puristeli Selmaa, itki ja nauroi, ja puristeli taas.
– Sanoinhan minä sen, sanoinhan, että hän on sinuun rakastunut. Jokos nyt uskot. Voi, voi, sinua Selma! Kun saat parhaimman miehen maailmassa. Ellet sinä tule onnelliseksi, niin ei sitten kukaan. Onnen myyrä, mikä olet!
Hän painoi Selman käsiä kasvoilleen, pudisteli häntä, esti hänen polveaan ja kätki viimein nyyhkien ja nauraen silmänsä hänen hartioitaan vasten.
– Eikö sinusta ole kuitenkin kummaa, että lehtori Hellman – ajattele: lehtori Hellman, pyytää minua vaimokseen?
– No, ei ollenkaan kummaa, ei ollenkaan. Ketä sitten, ellei sinua? Minusta te juuri niin hyvin sovitte toisillenne. Hän etevin ja parhain miehistä, sinä naisista.
– Niin, vaan olenhan minä sentään niin lapsellinen ja kokematon vielä. Ja mitä sinä sanot, etevin ja parhain! Sinun silmissäsi, kenties –
– Ja myös muiden. Luuletkos, että lehtori Hellman olisi sinua kosinut, ellet olisi hänenkin silmissään ensimmäinen kaikista. – Ei, mutta mitähän Nanni sanoo, kun saa pitkän nenän. Kyllä sitä harmittaa.
– Ole nyt vaiti! Ronninmäellä ei ollut tietääkseenkään lehtori Hellmanista, Kornerin kanssa vain metsiä kulki kasveja etsimässä.
– Kun näki, ettei ollut mitään toivoa lehtori Hellmanin suhteen. Luuletko, että hän muuten välittäisi Kornerista. Tuosta tuommoisesta tunkion nuuskijasta.
– Hyi, Anni, kuinka sinä puhut!
– No sano, oletko koskaan kuullut Kornerin puhuvan mistään korkeammista aatteista? Ja tiedätkös, minä pelkään, ettei hän pane suurta arvoa uskonnollekaan. Katsopas vaan, kuinka hajamielisenä hän aina seisoo rukouksissa. Minä olisin hirveän levoton, jos sinusta tulisi Kornerin vaimo, sillä mitä tukea hänestä olisi ajan pitkään? Epäilen, voisiko hän pysyä edes uskollisenakaan.
– Älä, herran tähden, puhu niin kovaa, jos kuka kuuntelisi seinän takana. – Kyllä sinä muuten olet oikeassa, en minä suinkaan uskaltaisi mennä Kornerille, en millään ehdolla maailmassa.
Koko iltapäivän mietiskeli Selma kaiket tunnit luokalla istuessaan, miten hän sepittäisi vastauksensa lehtori Hellmanille. Kotiin tullessa illalla se oli hänellä jotakuinkin päässä. Konseptin hän sentään ensin kirjoitti.
Valitsi sitten sileimmän ja puhtaimman paperiarkin, johon alkoi:
»Korkeasti kunnioitettava Herra Lehtori!»
Mutta K oli vähän vino; hän siirsi sen arkin syrjään ja otti toisen. Siihenkin tuli jotain vikaa ja kolmanteen samoin. Kahdeksan arkkia meni sillä tavoin hukkaan, mutta yhdeksännestä tulikin sen sijaan komea. Kirjoitus tasaista ja kaunista, hän katseli sitä läheltä ja kaukaa.
»En ole ansainnut tätä onnea, Jumalan suuresta armosta se on osakseni tullut.»
Siihen kohtaan hän varsinkin oli tyytyväinen. Hellman kun oli uskonnon opettaja, muuttui Selmankin huomaamattansa yhtäkkiä erinomaisen uskonnolliseksi. Ja periaatteiden, velvollisuuksien ihminen hän myös tahtoi olla samoin kuin Aarnold.
Hellmanin ristimänimi oli näet Aarnold. Selma opetteli sitä jo lausumaan ja koetti saada sille mitä kauniimman soinnun. A:n hän veti hyvin pitkäksi, ja o:n, jonka hän äänsi puolittain u:na, hän myöskin venytti. Sillä tavoin hän Aarnoldista sai jotain tähän tapaan: Aaaarn-uooldd.
»Olen vielä nuori ja kokematon,» niin oli kirjeen lopussa, »mutta luottaen Teidän apuunne ja ohjaukseenne uskallan kuitenkin ottaa vastaan vaimon kalliit velvollisuudet.»
Hän pani kirjeen Erkon »Tietäjän» sisään ja kääri sen paperiin. Tunnin loputtua hän vei kirjan lehtorille käteen kaikkien nähden.
– Lehtori pyysi minulta kerran »Tietäjää» lainaksi, tässä se olisi.
Lehtori otti kirjan, kiitti, ja meni menojaan. Ei katsonut Selmaan ollenkaan.
– Pahastuiko hän? kysyi Selma Annilta, vai eikö hän arvannut, että siellä oli kirje sisällä. Olisiko minun pitänyt ehkä lähettää se? Taikka odottaa portailla ja siinä joten kuten pujauttaa se hänen käteen?
– Eikö mitä. Laita itsesi vaan nätiksi, tänä iltana hän on luonasi.
– Nätiksi? Ei, päinvastoin, siinä tapauksessa niin yksinkertaiseksi kuin suinkin. Luuletko, että lehtori Hellman hyväksyy turhamaisuutta naisissa?
– Vaikkei hyväksyisi, mutta miellyttää se häntä kuitenkin. Luuletko, että olisi rakastunut sinuun, ellet olisi muita kauniinpi, ja ellet olisi komein kaikista tytöistä?
– Vaan puvun suhteen –
– Niinpä niin, puvunkin suhteen. Hiuksista alkaen. Annapa tänne, kun minä ne käherrän taas otsalta.
– En minä, ihan varmaan hän ei siitä pidä.
– Kas nyt taas, kun väittelee turhia. Minä sanon sinulle, että olkoon miehillä minkälaiset periaatteet hyvänsä, niin kauniit ja komeat naiset niitä, vaan miellyttävät, ei rumat eikä huonosti puetut, vaikka olisivat enkeleitä sydämen puolesta. Olen minä sen niin monta kertaa pannut merkille. Meidän pitäjässäkin oli apulaispappi, aivan kerettiläinen ja niin ankarasti jumalinen kuin ikinä olla saattoi. Pappilan Emilia neiti, joka oli tavattoman hiljainen ja vakava tyttö, rakastui häneen. Mutta luuletkos, että apulainen hänestä huoli? Ei ollenkaan! Ja juuri sen vuoksi, että Emilia oli vaatimaton koko olennossaan ja kävi aina yksinkertaisissa, kotikutoisissa vaatteissa. Mutta kas vallesmannin Natta neiti, se miellytti. Mitä varten? Kun tukka aina oli käherrettynä otsalla, ja kun kaikki leningit tehtiin Helsingissä, viimeisen muodin mukaan. Ja kun hän oli iloinen ja mielisteli kaikkia herroja. Apulaisesta hän ei välittänyt vähän vähääkään, pappansa kirjuriin oli rakastunut, mutta kun näki, ettei siitä miestä kumminkaan tullut, niin apulaiselle sitten meni yhtäkaikki. Semmoisia ne ovat herrat, niin yksi kuin toinenkin. Enkä usko että lehtori Hellman siinä tekee poikkeuksen, olkoon puheissaan kuinka ankara tahansa.
– Tekee, olen varma, että tekee. Selma oikein punastui.
– No, tehköön. Mutta käherrettynä sinulla oli hiukset, kun hän sinuun rakastui ja nyt emme rupea niitä muuttelemaan. Sitten rouvana saat heittää sileäksi, jos miehesi niin tahtoo, mutta seuraa nyt kiltisti minun neuvoani.
Selma antoi myöten. Hiukset käherrettiin ja sininen leninki tuli päälle.
– Ompelijan kunnosta se usein riippuu miesten rakkaus, tuumaili Anni Selmaa laitellessaan.
– Älä, hyvä Anni, puhu tuolla tavalla, se minua niin vaivaa.
– No, no. Saatan kait minä olla puhumatta, mutta kyllä asia niin on yhtä kaikki. – Nyt sinä jo olet kuin toinen ihminen. Katsopas peiliin! Kun hän vaan tulisi, ennenkuin ehtivät suoristua.
Hän tuli. Astui vakavana ja suorana, aivan yhtä tyyneesti kuin seminaariinkin käydessään, ehkä sentään hiukkaista kiireemmin.
Ikkunasta he hänet näkivät. Anni sieppasi nuttunsa käsivarrelleen ja juoksi toista tietä pois, talon huoneiden läpi.
Selma jäi odottamaan. Hän seisoi pöydän luona, nojasi kädellään pöytään ja oli vuoroin punainen, vuoroin valkoinen. Miten hänen tuli käyttääntyä, mitä sanoa, kuten olla?
Mutta hän pääsi pian kaikesta huolesta. Lehtori Hellman otti häntä heti kohta vyötäisistä ja suuteli arastelematta. Vei sitten rinnalleen istumaan sohvaan, sanoi häntä Selmakseen ja sinuksi ja hyväili häntä. –
Selma ei paljon näille ilmoille tajunnut, niin hän oli hämillään ja sekaisin. Se oli tullut niin äkkiä kaikki. Lehtori Hellman, jota hän niin kauheasti oli kunnioittanut, jota kaikki oppilaat pitivät puolijumalana – hän heidän uskonnon opettajansa, heidän ohjaajansa istui nyt tuossa sulhasena hänen rinnallaan, aivan kuin olisi ollut joku muu tavallinen mies! Ja lähestyi häntä tunteilla, joilla ei tähän saakka vielä yksikään mies ollut häntä lähestynyt. Ne heräsivät hänessäkin – nuo hyväilyt vaikuttivat kuin tulikipinät hänen elimistöönsä.
Puhe taukosi, Hellman vaan kuiskaili jotain silloin tällöin. Selma oli illan kuluessa muutamia kertoja saanut lausutuksi Aarnold.
Mutta nyt oli jo myöhäistä, tunnit olivat vierineet heidän huomaamattansa. Hellman katsoi kelloaan ja hymyili.
– Ai, ai –!
– Ei sinun enää tarvitse mennä seminaariin tunnille, hän sanoi jäähyväiset otettuaan. Aamupäivällä teemme visiitin johtajan luona ja ilmoitamme hänelle kihlauksemme, tovereillesi saat antaa tiedon, milloin vain tahdot.
Seuraavana päivänä tuli Selma huomaamaan, mistä merkityksestä tämä kihlaus hänelle oikein oli. Toverit tulivat häntä onnittelemaan ja osoittivat jo tervehtiessään niin suurta nöyryyttä ja kainoa ihailua, että Selmaa ensin kummastutti. Mutta hän huomasi samassa, mikä siihen oli syynä. Olihan hän lehtori Hellmanin morsian ja semmoisena siis osallinen siihen kunnioitukseen, jota häntä kohtaan tunnettiin. Hän oli yhtäkkiä noussut heidän silmissään, he katsoivat häneen ylös kuin johonkin korkeampaan olentoon ikään. Heidän silmänsä seurasivat hänen pienimpiäkin liikkeitään ja kaikissa niissä kuvastui harrasta ihmettelyä. Selman koko olemus myös muuttui aivan kuin itsestään kahta arvokkaammaksi entisestään. Mutta hän oli ystävällinen ja hyväntahtoinen kaikille, ei kukaan voinut sanoa häntä ylpeäksi tai mahtavaksi. Hän istui yksin huoneen perällä sohvassa, mutta hän oli istunut siinä jo heidän tullessaankin. Toverit asettuivat loitommalle, hän vaati heitä lähemmäksi, joku siirtyi hiukan pöytää kohden, mutta useimmat pyrkivät vain taakse päin. Annikin istuutui hymyilevänä ja onnellisen sinne vallan ovensuuhun, Hilma Veijolan tuolin reunalle.
– Anni, mitä varten sinne. Tule tänne sohvaan, onhan täällä tilaa.
– Tässä toki on niin hyvä olla, sanoi Anni ja piti paikkansa.
Samaan suuntaan oli hänen kihlauksensa vaikuttanut seminaarin johtajaan ja opettajattariinkin. Hän oli yhtäkkiä siirtynyt oppilaan asemasta pois ja istui nyt saman arvoisena heidän seurassaan.
– He ihmettelivät, etteivät olleet mitään huomanneet.
– Mutta lehtori Hellman osaa niin mainiosti hallita itseään, nauroi johtajatar.
Lehtori Hellman hymyili vain heille. Muutaman minuutin he istuivat itsekunkin luona, eikä Selman tarvinnut monta samaa lausua, Aarnold piti huolen keskustelusta heidän puoleltaan. Mutta salavihkaa he loivat silmänsä aina Selmaan, ja heistä tuntui, kuin vasta nyt olisivat oikein huomanneet, kuinka suloinen hän todella oli ja kuinka hienosti hän käyttääntyi.
Aarnold määräsi mihin heidän aina tuli mennä ja milloin. Hänestä myöskin riippui, kuinka kauan viipyivät kussakin paikassa. Välistä hän antoi vain silmillään merkin poislähdöstä, välistä taas tuli hänen luokseen ja sanoi:
– Emmekös jo lähde, Selma?
Ja Selma oli silloin heti valmis.
Yleinen mielipide sekä oppilailla että opettajilla oli, että he sopivat erinomaisen hyvin toisilleen. Lehtori Hellman oli järkevä, voimakas ja päättäväinen, hän oli mies, sanan täydellisessä merkityksessä.
Selma taas tunteellinen, suloinen, älykäs, hieno. Mutta samalla hän oli hentoja taipuvainen: oli nainen.
Hellman oli vankka vahva honka, joka pysyi pystyssä myrskyjenkin pauhatessa. Selma kukoistava köynnöskasvi, joka sen ympäri kietoutui. Honka oli köynnöksen tukena, köynnös hongan kaunistuksena.
Ihmiset ennustivat onnea, tulevaisuus häämötti edessä täynnä lupauksia ja hyviä enteitä.