Leilei ja Marjam

Leilei ja Marjam Persialainen tarina Kirjoittanut Eino Leino

He kauloivat toinen toistansa

kuin käsivarret valkeet,

he lietsoivat toinen toistansa

kuin kahden liekin palkeet.

He muuttivat muihin ihmisiin,

he kylältä kylmää kysyi,

mut heidän heljässä sydämessään

tuo rakkaus pyhänä pysyi.

Toki erohon toinen toisestaan

isä, äitikin ihanan naitti,

muka laatuisilleen ja lapsilleen

näin virven he vihannan taitti.

Mut Marjam hän huusi huolissaan:

»Lien Teheranin helmi!

Miss’ on se mies, se sorea mies,

mi tenhoissani telmi?»

Suku suvaitsi toisen sulhaisen,

maaherralle Marjamin laitti

kuin kultakukan, kuin geraatj-puun,

min tarpeikseen he taitti.

Meni Leilei aavaan aavikkoon,

hän tiikeriksi tuli,

hän karjui yöhön kaipuunsa,

sulohaaveiloonsa suli.

Sinis huus hän kuin ilves Intian,

kuin Bengalin hurjin peto,

kunis kelmeni Leilein lemmestä

myös keltaisen tiikerin keto.

Maaherrakin tuskaa tuntea sai:

ei heltynyt Marjam hälle,

hän eli vain Leilein lemmelle,

ens-untensa elämälle.

Hän kuoli. Myös maaherra kuopattiin.

Halas Leilei Marjamin kaulaa,

hänen pujoittaa punavarrelleen,

säenparmailleen sävelpaulaa.

Tuli hautausmaalle Leilei tuo

ja hän kylmennyttä kysyi,

hän puheli maille ja metsänpuille,

miks lempensä pyhänä pysyi.

Näki vaimon vanhan hän polvillaan

yli yksi-öisen kummun.

Hän huusi: »Mistä ma Marjamin haen,

tuon ensi-unteni ummun?»

Tuo vastasi vanha vaimo näin:

»Kai siellä lempesi lepää,

miss’ sielusi, ruumiisi entisyys

sun nykyisyyttäsi epää.»

Hän vaistoi sen kummun kuitenkin,

hän siihen istui ja lauloi,

siks kunnes kuolema hänetkin vei;

näin ijäisyyttä he kauloi.

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.