Leiri-elämä
| Leiri-elämä. Kirjoittanut Johan Jacob Ahrenberg |
Suomenkielinen yleisö tuntee jo hra Jac. Ahrenbergin kirjailijana hänen viime jouluksi ilmaantuneesta novellistaan ”Hihhulit”. Tämä kirja on vähään aikaan saavuttanut suurtakin huomiota ja on sitä käännetty ulkomaalaisillekin kielille. Täksi jouluksi on sama kirjailija julaissut novellivihkon ”Idästä”. Tapamme mukaan ja tutustuttaaksemme häntä suomalaiselle lukijakunnalle, otamme hänen sujuvasti kirjoitetuista kertomuksistaan tähän seuraavan:
Leiri-elämä.
[muokkaa]Hovineuvos A. oli monta vuotta sitte ollut kapteenina eräässä kaartinrykmentissä Pietarissa; hän oli nyt, kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa, ”ukko harmaja” – jolla hän käsitti, että hän nautti Venäjältä eläkettä ja Suomesta virkamiehenä palkkaa, oli talonomistaja ja kantoi tuuheita kulmakarvojaan ja jäykkiä viiksiään uljuudella ja vapaudella, joka aina kaunistaa vanhaa sotilasta. Ukko oli suomalainen sydämmensä pohjaan asti; tämän rodun ruumiillisesta kestävyydestä ja henkisestä sitkeydestä hänellä oli mitä sydämmellisin käsitys ja sille käsitykselle lukemattomia todistuksia. Hän kun oli paljon kokenut, paljon lukenut ja sivistynyt mies, oli aina huvittavaa kuulla häntä; aina hänen kertomuksessaan oli jotakin, joka ansaitsi ottaa varteen ja ajatella. Tässä yksi hänen kokemaksensa suomalaisen rodun sitkeydestä henkistä sortoa vastaan.
Kevät oli tullut. Neva oli katkonut kahleensa, Pietarin huvikausi oli loppunut, viimeiset kihlaukset ylhäisissä seurapiireissä olivat selvitetyt ja ikään kuin pitkän, liian pitkän karnevaalin jälkeen hengähti loistava maailma helpotuksesta, päästi vapauden huokauksen. Nyt okiin vapaat seuraelämän velvollisuuksista, oltiin taas ihmisiä, ainakin vähäksi ajaksi. Kaartinrykmentti oli lähtenyt Krasnojeseloon leiriin, sotaleikkeihin Tuuterin mäille, ja minä vakuutan teille, hyvät herrat, upseerit läksivät hyvillä mielin. Se, joka näytti kaikkein iloisimmalta ja onnellisimmalta tuosta odotellusta leirielämästä, oli hänen keisarillinen korkeutensa suurruhtinas V... Hän oli harvasanainen nuori mies, hän ei averrellut siitä, mitä tunsi tai ajatteli, mutta kyllä näkyi, että hänen kasvonsa vilkastuivat, hänen silmänsä loistivat ja rinta kohoeli mielihyvästä, kuin hän ratsasti rykmenttinä etupäässä, ratsasti harmaalla päistäriköllaan pitkin viheriöiviä kenttiä kunniarikkaan rykmentin leiripaikkaan.
Vaikka juuri äsken oli tultu, oli sentään jo ehditty majoittua, nuori rykmentin päällikkö parakkiinsa, upseerit yksinkertaisiin, pieniin asumuksiinsa. Sotamiesten teltat olivat pystytetyt, hevoset sijoitetut talleihinsa, vartiat asetetut ja tunnussana annettu. – Kevätkesän yö, valoisa, raitis, salaperäinen ja suloinen, laskeutui verhoamaan sotataulua. Hiljaisuus jäi vallitsemaan; etäältä kuului silloin tällöin vartioivan koiran haukuntaa tai harmonikan valittelevia säveliä jonkun surumielisen sotamiehen käsissä, jonka vuoteelta rakkaushuolet karkoittivat unen.
Suurruhtinas uneksi asumuksessaan viehättäviä unia. Loppuneet olivat aikaiset kunnioitusvierailut, viralliset päivälliset ja monilla kahleilla kietovat hoviseurat. Hänen ei tarvinnut enää lipua hovin liukkaalla parkettilattialla, ei kuunnella siloiteltuja, pakollisia korulauseita, joita kohteliaat hovimiehet latelevat niin toimessaan, kuin olisivat ne olleet tärkeitä valtiollisia neuvotteluja. Hänen ei tarvinnut tanssia arvoasteikon mukaan häikäisevässä kaasun valossa, kuuman ilmanalan kuihtuvien kasvien alla; ja ennen kaikkea tuo tyhjyys, tuo hirvittävä tyhjyys, jota joutilaana olo tuottaa, se oli haihtunut. Huomenna alkoi toimelias, vaivalloinen työ, sillä sotaharjoitukset olivat tänä vuonna erittäin laajat.
Kuin siis kokki seuraavana aamuna aikaisin herätti liikkeillään herransa, hypähti hän notkeasti ja keveästi kuin höyhen ylös vuoteestaan ja neljännestunnin päästä seisoi muhkeana ja voimakkaana asumuksensa edessä ensimmäisenä kaikista. Sinne kokoutui hänen ympärilleen vähitellen joukko upseereja, mitä omituisimpia tyyppejä. Siinä ali ylen hienostunut slaavilainen, piirteet melkein naisellisiksi muuttuneina, silmäluomet väsyneet, muuten notkea, hento ja heikkohermoinen; siinä tatarilainen ruhtinas, piirteet karkeat ja ankarat ja niska kuin härjällä; siinä virolainen parooni, jonka valkoisen punainen iho ja lihava niska osoittivat hänen olevan ruotsalaista sukuperää; siinä puolalainen kreivi, jolla oli juutalaisen muoto; siinä Montenegron, Podolian ja Kaukason ruhtinaita espanjalaishattuineen ja ruhtinaita, joilla ei mitään ruhtinaskuntaa ollut – ja minä.
Nyt kuului merkkipuhalluksia etäältä, kulkien rykmentistä toiseen ja taas kaikuen korkealta ja täyttäen ilmaa hermoja vahvistavalla soinnultaan: lähikyläin kukot kaiuttivat sekaan kirkkaita huutojansa; hevoset tömistelivät ja hirnuivat; aamuinen auringon valo levisi mahtavina väri- ja valovirtoina yli mäntyjen latvain, viheriöivien mäkien ja tasankojen, joihin ei vielä ollut koskenut sotamiesten jalat, hevosten kaviot eikä kanuunain pyörät, ja joka sen tähden oli keväisen raittiina, neitsyellisenä ja kukikkaana kuin persialainen koruompelus.
”Eteen päin mars!” komensi hänen korkeutensa ja viisi sataa miestä hypähti satulaan ja ratsasti tyytyväisinä etelään päin Krasnojeselon leiripaikasta. – Kipeää juoksua ajettiin pehmoista hietamaata, kummallisen muotoisten, pyöreäin ja pyöristyneiden kunnasten välitse; siinä oli luonto ja maanmuodostus niin toisenlainen kuin Suomessa, että syystä kyllä on sanottu, että Rajajoki on jyrkempänä rajana maantieteellisessä ja yhteiskunnallisessa kuin valtiollisessa suhteessa. Näytti siltä, kuin kerran aikojen alussa mahtava myrsky olisi vieritellyt suurina laineina näitä hietajoukkoja ja myrsky sitte kaikkivallan käskystä olisi yht’äkkiä tyyntynyt ja hieta-aallot paikoilleen jähmettyneet. Vuosisatain kuluessa oli lahomisesta syntynyt pyöreäin mäkien pinnalle multaa ja nyt kasvoi siinä nurmikko, erikoinen yksitoikkoisuudessaan, ja padan muotoisissa laaksoissa viheriöivät pähkinäpuut, haavat, pajut ja koivut.
Ratsumiesjoukko ajaa lennätti ylös alas mäkien rinteitä, kirkkaan vihreiden pähkinämetsikköjen lävitse, kunnes käskettiin pysähtymään erään pienen kylän luo. Siihen levitettiin joukko pitkään riviin, etuvartijarivi asetettiin ja toisia etuvartijoita lähetettiin laaksoon, apujoukkueita sijoitettiin ylös loivan mäen rinteelle ja päävartio pysähtyi kylään molempien rivien taakse. Suurruhtinas läksi kylän paraimpaan tupaan syömään aamiaista ripeän ratsastuksen jälkeen ja kiitättämään itselleen teetä. Kun hänen korkeutensa kumartui astumaan sisään porstuan matalasta ovesta ryntäsi porsas kiihkeästi nyristen vastaan ulos tuvasta. Siinä suuressa huoneessa kaakotteli kana, ylvästellen seitsemältä keltaisesta poikasestaan, ja pääskypari lenteli orsien alatse ulos ja sisään. Uunin luona seisoi rähmäsilmäinen vanha nainen taikinaa alustamassa. Hän oli niin kauan elänyt ja myllästellyt maata, joka heitä elätti, että hän oli muuttunut sen väriseksi. Kasvot olivat mullan karvaiset, laihat, paksunahkaiset käsivarret kuin maasta kiskotut ruskeat juuret ja laihan rinnan nahka ruskea ja juomuinen kuin nuoren koivun tuohi. Kaksi pellavatukkaista tyttölasta, yllä pitkät paidat, katseli sängyn puolisesta nurkasta tukkansa alta tulijoita.
Suurruhtinas kävi istumaan pöydän päähän ja katseli tätä yksinkertaista asumusta, sen nokista uunia ja lattiaa, joka oli kuin ulkohuoneessa. Ivan Ivanovits, kokki, astui reippaasti eukon luo, joka alusti taikinaa, ja käski häntä tuomaan vettä ja puita; hän itse kyllä sanoi tekevänsä tulen, että hänen korkeutensa saisi lasin teetä. Nainen teki työtänsä eikä ollut millänsäkään, Ivan lausui sanansa pontevammin. Ei vastausta. Nyt Ivan suuttui. Kun hän hetkikauden lateli eri äänillä, mitä hänellä oli mielessä, käänsi vaimo viimein päätään häneen päin ja sanoi äreästi:
– En ymmärrä venättä.
Ivan hämmästyen katsoi ensin vaimoon, sitte herraansa; tämä hymyili ja sanoi ihan tyynesti;
– Kutsu tänne parooni Koskull, emäntä on virolainen.
Samassa astuivat parooni ja tatarilainen ruhtinas tupaan ja saivat tietää, mistä oli ollut puhe. He kääntyivät toimeliaasti eukon puoleen ja aikoivat kumpikin selittää kokin asiaa; mutta naiseen näyttivät yhtä vähän vaikuttavan Viron kielen pehmeät äänet kuin tatarinkielen kovat kurkkuäänet. Kuin puhujat kuitenkin tulivat liian kiivaiksi, suuttui eukko toden perästä. Näkyi selvään, että veri alkoi nousta kuoren alle. Hän tempasi kiivaasti laihat kätensä ylös taikinasta ja sanoi äkäisesti:
– Johan minä sanoin, että en ymmärrä venättä.
Lapset peljästyivät ja painautuivat seinää vasten niin piiloon, kuin pääsivät.
Suurruhtinas nousi pois pöydän päästä; ensin näytti hän yrittävän vihastumaan; mutta kun hän näki suuttuneen akan taikinaisine sormineen, jalon paroonin suuttumuksesta punaisena ja tatarilaisen teennäisesti tyynenä, itämaiden koko arvokkaisuus lihavassa parrattomassa muodossa, kokin neuvottomana ja äkäisenä, ja kaikki kolme teroittamassa tuon vaimon jähmettyneihin ja kiukkuisiin aivoihin yksinkertaisimpia käsitteitä, alkusanoja: tulta, vettä ja leipää, kolmella eri kielellä ilman vähintäkään menestystä, silloin hän huomani asian naurettavan puolen. Ylhäisesti ja muhkeasti nousi hän pöydän luota, nauraen niin, että kauniit, valkoiset hampaat loistivat.
– Ei, nyt meillä ei ole enää aikaa, lähtekäämme toiseen taloon, ja ulosmennessään mutisi hän jotakin ”tshuhonkasta”.
Hän astui ulos, upseerit jäljestä; mutta uskokaa minua, hyvät herrat, hän sai käydä joka talossa eikä sittekään saanut teetä. Hänen täytyi ratsastaa meidän luoksemme toiseen apuvartioon.
Me olimme löytäneet kaivon, joka oli melkein ihan piilossa, ja aamupäivällä ratsastin minä kylään, joka ei juuri näyttänyt vierasvaraiselta; minä huomasin heti ulkoasusta, että se oli suomalainen. Ja täällä, seitsemänkymmenen virstan päässä etelään päin Pietarista, tapasin minä suomalaista väestöä, paraastaan naisia ja tyttölapsia. Jok’ainoa mies ja kymmentä vuotta vanhempi poika oli Pietarissa tai lähimmissä kauppaloissa ansiotöissä. Maata ja kotia hoitivat naiset ja joku voimaton ukko. Miesten ja vanhempain poikien sanottiin osaavan venättä, mutta naiset eivät sitä ymmärtäneet sanaakaan. Ilman koulua, ilman kirjoja ja kirkkoa ja ilman pappiakin lähempänä kuin 50 virstan päässä olivat he säilyttäneet Suomen kielensä – säilyttäneet sitä vuosisatoja vastoin saksalaisia, ruotsalaisia ja nyt satoja miljooneja slaavilaisia. Ymmärrättehän hyvät herrat, että niin ollen voi vanhakin mies olla optimisti.
Lähde: Päivälehti 23.12.1890.