Lemmitylleni

Lemmitylleni. Kirjoittanut Hilja Tamminen

Otsinpa noita ma,

laatisin rakkaus juoman,

keijujen, kukkien suoman,

hurmaisin sun.

Kipuna oisinpa

loistavan kypeneparven,

polttaisin poveesi arven.

Muistaisit mun.

*

Aartehet kylläiset

salatun lippaan

halasin nuo omistaa. –

Itkeä kyynelet

viimehis tippaan

silmäni saa.

*

Houkkio lienen ma, –

rakastan merta,

pauhuja aallokon;

vaikkapa kuohuissa

tiedän sen, kerta

hautani on.

*

Kauvan ei ilman tuulispää

yhtä lempiä saata.

Kalpea lehti, pian se jää;

tanssihin toista jo kiidättää.

Lehti ei lemmestä laata

konsaan vois. –

Kuolevi hiljaa pois.

*

Kultaisen päivyen säteen

majaani himmenevään

kanssasi toit.

Hellästi tartuit sä käteen,

polvelle painoit pään,

suukkosen soit.

Hehkuvan rypälenesteen

lailla se juovutti

suukkonen tuo.

Vaikka nyt laittaisit esteen;

kieltäisit lempesi –

saapuisin luo.

*

Valtavasti tuulten urut

yössä soi.

Poistukaa jo pienet surut!

Tunne yksi mielen haltioi.

Huminassa öisen tuulen

armahain

äänen rakkahan mä kuulen

kuiskailevan mulle hiljaa vain.

Lemmestäkö tuulten urut

huminoi. –

Poistukaa jo pienet surut

lemmenlaulua kun tuulet soi.

*

Kun luhistui mun epäjumalain,

niin katkeruutta tunsin sielussain.

Mut ihminen jo kohos sijaan sen,

niin rakas mulle, oi niin läheinen.

*

Suudelmihin päivyen

hiljaa valkokukkasen

terälehdet aukeaa.

Suudelmistas armahain

puhkee kukat sielussain,

silmät loisteen kumman saa.

*

Tunnen suuren lempesi

ympäröivän sieluni

sulotuoksuna,

vaikka silmiäs en nää

hurmaa se ja viihdyttää,

luopi onnea.

*

Täytit maljan nestein hehkuvin,

tyhjensin sen huulin janoisin.

Sain nyt polton siitä sieluun ain’,

kiertää tulivirta suonissain.

*

Silmiesi väike meren

vihertävä, sytti

ilmiliekkiin poven; veren

kiihkot läikähdytti.

Puhaltele liekkiin tähän,

palaa tahdon, palaa.

Luotu en lie kytemähän

tuhkan alla salaa.

*

Niin ääntäs rakasta mä haluin kuulen,

sun katson silmiesi syvyyksiin

ja kaarevuutta soman punahuulen.

Me kahden kesäpäivä kisailtiin.

Illalla istuin jalkojesi juureen,

kun päivyt painui pilviin hohtaviin.

Mä silmistäsi löysin ihmemaita,

ja äänes sielun johti riemuun suureen.

Olimme yhdessä niin onnekkaita.

*

Mä katsoin päiväntähteen loistavaan,

– jos minne käännyin, aina edessäin

nyt auringonpa välkkyväisen näin.

Mä katsoin silmäis ihmevalkeaan,

– vain edessäni aina kuvastaa

nyt kaksi silmää kummaa, loistavaa.

*

He silmistäsi älyn kipunat

vain näkee, sekä otsan ylväät kaarteet,

mut mulle säilyy hymys valo-aarteet

ja katsettesi säihkysalamat.

Oi, säälin köyhyyttä mä ihmisten,

elolta onnea he turhaan pyysi.

Jos kerran vajota sais hymyilyysi

he, rikkauden löytäis ikuisen.

*

Kyselet: milloin alkoi onnemme?

Sen tietäisinkö mistä.

En tiedä päivistä mä mennehistä,

en tulevia liioin aattele.

Mä onnenhetkistä vain nykyisistä

niin runsaan riemun sieluhuni sain,

pois hälveni jo aika muistostain.

Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.