Lentävä hollantilainen
Ulkoasu
Lentävä hollantilainen. Kirjoittanut Viktor Rydberg |
- On laiva, kumma kulkija
- ja uppoamaton;
- kapteeni merta harhailla
- vuossadat saanut on,
- ja perämiestä kiukuissaan
- kiroillut, kun ei tää
- voi rattaallansa rantaa maan
- yön myrskyiss’ yllättää.
- Mut perämies se ponnistaa,
- vaikk’ onkin turhaa työ,
- hän laivan luotoon suuntoaa,
- kun tyrsky tuimin lyö;
- sen kovan rinnan kareihin
- hän mielin musertais,
- sen tekis hän, sen aaltokin,
- jos sallimalta sais.
- Hän pyrkii rantaan, satamaan,
- jos minne päästä vois;
- mut jos hän sinne suuntaa vaan,
- niin laiva kääntyy pois:
- vihuri puskee purjeisiin
- ja poimut jännittää
- ja ulapalle laivan niin
- kuin lastun lennättää.
- Niin tuomittu hän tuskin, töin
- levott’ on kulkemaan.
- Siniset virvaliekit öin
- ne liehuu mastoissaan;
- ja päivin tuntee laivan tään
- puvusta purjeiden,
- kun mylviessä myrskysään
- on suurin vauhti sen.
- Niin etelään ja pohjaan vaan
- käy retki rauhaton;
- se ees-taas kiertää, lastinaan
- kaikk’ elontuskat on.
- Vuossadat kehää merien
- se harhaillut jo lie;
- niin kiirut, kiirut ain’ on sen,
- vaikk’ onkin päätön tie.
- Miss’ sortuu revontulipää
- jäävuori ryskehin,
- siell’ ohi liitää laiva tää
- eskimon kajaakin;
- pelolla näkee purjeet sen
- malaiji purressaan,
- miss’ alla rannan palmujen
- hän vaanii saalistaan.
- Ja Eddistonen vahtimies
- kun huomaa laivan tään
- ulappaa uivan, silloin ties
- hän saavan myrskysään;
- ja vahti Vingan majakan
- hän tuntee laivurin,
- mi kiitää halki kuutaman
- kariin ja kuohuihin.
- Kun myrsky merta mylleröi
- ja pilvein piirit soi,
- kun leikkiään yön vallat löi
- ja taivaat salamoi,
- kun hätämerkit ammuttiin
- ja väki vaikeroi,
- ja laivat särkyi luotoon, niin
- vain tää ne välttää voi.
- Kuin tulilaiva lennättää
- se myrskysiivin vaan,
- sen ympär’ aallot välkkyää
- ja liekit mastoissaan;
- se nousee vauhdein vimmaisin
- laelle vetten vuon –
- jo mykiks tuskanhuudotkin
- saa näky aaveen tuon.
- Kapteeni seisoo kannella
- ja väkens’ onneton,
- nenänsä sinipunerva
- se Kapin viineist’ on,
- ja valkohapset hulmuaa
- yl’ otsan uurteisen,
- mut silmä hellän katseen saa,
- suu hymyy hyväillen.
- Iloisna kääntyin hukkuviin
- hän lohduttaa min voi,
- ja halki yön ja myrskyn niin
- tuo ääni ontto soi:
- »Osaasi tyydy, merimies,
- oo, immyt, pelvoton!
- On raskas, kolkko elonties,
- mut kuolla kevyt on!»
- Kuin tuli hän, niin lähtee hän
- ja hylkää hukkuvat,
- taas näkee hänen kiitävän
- jo uudet ulapat.
- Ja vaikkei koskaan ennätä
- tuo laiva satamaan,
- »hollantilainen lentävä»
- on tuttu kautta maan.
- ***
- Niin harhailee hän. Kuitenkin
- sen armon taivas soi,
- ett’ yhdeks yöks hän ankkuriin
- vuossadass’ saada voi.
- Oi armas yö – yö lohtuinen,
- kun usvist’ ulappain
- hän Foiniks-linnun saarellen
- käy lahteen unelmain.
- Ei merikartoiss’ saarta näy,
- sen tie on viitaton,
- mut moni sentään – huhu käy –
- siell’ ollut hetken on:
- laps isän polvell’ unissaan,
- runoissaan laulajat
- sen ihmemaahan ihanaan
- ne joskus joutuvat.
- Kun äiti lapsen haudallen
- käy murhekukkineen,
- niin Foiniks-linnun maahan sen
- vie kaiho yli veen:
- siell’ lapsi nurmell’ leikkejään
- lyö innoin iloisin,
- hän hetken hoivaks lämpimään
- sen sulkee sylihin.
- Ja sydänsuru leivosen,
- jonk’ omat surma sai,
- vie maille päivänpaistehen –
- sielt’ tapaa hän ne kai:
- siell’ lämmittää hän pieniään
- taas höyhenhelmoin voi,
- ja kuulla kuinka armaan ään’
- sinessä taivaan soi.
- Ken sinne käy – oi autuutta!
- hän suun ja sylin sen
- siell’ löytää, joihin toivonsa
- ol’ puhdas, totinen.
- Siell’ unelmansa mairehet
- käy varmoiks, valoisiks,
- ja mielikuvat kultaiset
- niin ilmi eläviks.
- Siell’ lähde laulaa, lehto soi
- ja purot solisee:
- sen mailla päivyt karkeloi,
- sen taivas säteilee.
- Ja purppurassa pilvien
- niin kultaloistossaan
- on Foiniks-lintu, vahtien
- vakaana vuorellaan.
- ***
- Niin laski aavelaiva tuo
- nyt lahden helmahan.
- Ah, kuin se rauhan rintaan luo,
- kun löytää sataman!
- Mut laivuri se huokaa: »Oi,
- kuin lyhyt lepo tää!
- Sen riistää ensi aamukoi:
- taas eess’ on myrskysää!
- Mä enkö kylliks kyntänyt
- jo selkää ulappain?» –
- Mut rannat, metsät kuiskii nyt:
- ah, kärsimystä vain!
- Ne kuiskii: hetkeks unhota
- sa kovuus kohtalon,
- ja Foiniks-linnun rannalla
- taas uinu, rauhaton!
- Jo laski päivä, leivojen
- kun sulot soitot soi,
- ja valojuovan viimeisen
- se lahden vesiin loi.
- Käy kultatietä haamu luo...
- ken raukka rauhaton?
- Kai tuttu vaeltaja tuo –
- se Ahasverus on.
- Niin, hän se on. Hän kiipeemään
- käy köysiportaihin.
- On tuskan tuli silmissään,
- mut ikitoivonkin.
- Hän kuiskaa – kaikki kuulee sen,
- ja ken sen ymmärtää,
- hän toistaa metsän kuiskehen,
- hän sanoo: kärsikää!
- Taas rientävi hän retkelleen,
- mut jälkeään ei näy;
- vain kalvas kuu sielt’ yli veen
- hopeahohtein käy.
- Tiens’ itään johtaa halki yön,
- ja kummaa kulkuaan
- vain katseet taivaan tähtivyön
- ne seuraa suruissaan.
- Lähellä laivan väsyneen
- kas, pinjat huminoi;
- vierellä vienot aallot veen
- kuun hohde hopeoi.
- Ja satakielet laulamaan
- käy hoivaks huolien
- ja rauhaa meren, rauhaa maan
- ja rauhaa rintojen.
- Yön lauhan kukkastuoksuihin
- väsyneet uinahtaa.
- Tuo uni vanhan laivurin
- vie taikamerten taa.
- Hän ihmemaista unelmoi,
- miss’ elo tuskaton,
- kuin tiensä nyt hän päättää voi –
- sep’ unten unta on!
- Mut lännen puolla summenee
- jo Orionin vyö,
- ja aamutähti tummenee
- ja loppuu unten yö.
- Taas tuuli täyttää purjehen,
- ja verivaipoin jo
- sumusta punapilvien
- käy aalloist’ aurinko.
- Taas joka poimun, purjehen
- vihuri virittää
- ja lahdest’ unten laivan sen
- kuin lastun lennättää.
- Taas alkaa retki rauhaton,
- maan ääriin matka vie,
- niin kiirut, kiirut sillä on,
- vaikk’ onkin päätön tie.
- Ja Eddistonen vahtimies
- kun huomaa laivan tään
- ulappaa uivan, silloin ties
- hän: saavan myrskysään;
- ja vahti Vingan majakan
- hän tuntee laivurin,
- mi kiitää halki kuutaman
- kariin ja kuohuihin.
Suom. O. A. Kallio.
Lähde: Rydberg, Viktor 1906: Valikoima runoelmia. Suomeksi toimitti Valter Juva. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.