Lentävä hollantilainen

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lentävä hollantilainen.

Kirjoittanut Viktor Rydberg


On laiva, kumma kulkija
ja uppoamaton;
kapteeni merta harhailla
vuossadat saanut on,
ja perämiestä kiukuissaan
kiroillut, kun ei tää
voi rattaallansa rantaa maan
yön myrskyiss’ yllättää.
Mut perämies se ponnistaa,
vaikk’ onkin turhaa työ,
hän laivan luotoon suuntoaa,
kun tyrsky tuimin lyö;
sen kovan rinnan kareihin
hän mielin musertais,
sen tekis hän, sen aaltokin,
jos sallimalta sais.
Hän pyrkii rantaan, satamaan,
jos minne päästä vois;
mut jos hän sinne suuntaa vaan,
niin laiva kääntyy pois:
vihuri puskee purjeisiin
ja poimut jännittää
ja ulapalle laivan niin
kuin lastun lennättää.
Niin tuomittu hän tuskin, töin
levott’ on kulkemaan.
Siniset virvaliekit öin
ne liehuu mastoissaan;
ja päivin tuntee laivan tään
puvusta purjeiden,
kun mylviessä myrskysään
on suurin vauhti sen.
Niin etelään ja pohjaan vaan
käy retki rauhaton;
se ees-taas kiertää, lastinaan
kaikk’ elontuskat on.
Vuossadat kehää merien
se harhaillut jo lie;
niin kiirut, kiirut ain’ on sen,
vaikk’ onkin päätön tie.
Miss’ sortuu revontulipää
jäävuori ryskehin,
siell’ ohi liitää laiva tää
eskimon kajaakin;
pelolla näkee purjeet sen
malaiji purressaan,
miss’ alla rannan palmujen
hän vaanii saalistaan.
Ja Eddistonen vahtimies
kun huomaa laivan tään
ulappaa uivan, silloin ties
hän saavan myrskysään;
ja vahti Vingan majakan
hän tuntee laivurin,
mi kiitää halki kuutaman
kariin ja kuohuihin.
Kun myrsky merta mylleröi
ja pilvein piirit soi,
kun leikkiään yön vallat löi
ja taivaat salamoi,
kun hätämerkit ammuttiin
ja väki vaikeroi,
ja laivat särkyi luotoon, niin
vain tää ne välttää voi.
Kuin tulilaiva lennättää
se myrskysiivin vaan,
sen ympär’ aallot välkkyää
ja liekit mastoissaan;
se nousee vauhdein vimmaisin
laelle vetten vuon –
jo mykiks tuskanhuudotkin
saa näky aaveen tuon.
Kapteeni seisoo kannella
ja väkens’ onneton,
nenänsä sinipunerva
se Kapin viineist’ on,
ja valkohapset hulmuaa
yl’ otsan uurteisen,
mut silmä hellän katseen saa,
suu hymyy hyväillen.
Iloisna kääntyin hukkuviin
hän lohduttaa min voi,
ja halki yön ja myrskyn niin
tuo ääni ontto soi:
»Osaasi tyydy, merimies,
oo, immyt, pelvoton!
On raskas, kolkko elonties,
mut kuolla kevyt on!»
Kuin tuli hän, niin lähtee hän
ja hylkää hukkuvat,
taas näkee hänen kiitävän
jo uudet ulapat.
Ja vaikkei koskaan ennätä
tuo laiva satamaan,
»hollantilainen lentävä»
on tuttu kautta maan.
***
Niin harhailee hän. Kuitenkin
sen armon taivas soi,
ett’ yhdeks yöks hän ankkuriin
vuossadass’ saada voi.
Oi armas yö – yö lohtuinen,
kun usvist’ ulappain
hän Foiniks-linnun saarellen
käy lahteen unelmain.
Ei merikartoiss’ saarta näy,
sen tie on viitaton,
mut moni sentään – huhu käy –
siell’ ollut hetken on:
laps isän polvell’ unissaan,
runoissaan laulajat
sen ihmemaahan ihanaan
ne joskus joutuvat.
Kun äiti lapsen haudallen
käy murhekukkineen,
niin Foiniks-linnun maahan sen
vie kaiho yli veen:
siell’ lapsi nurmell’ leikkejään
lyö innoin iloisin,
hän hetken hoivaks lämpimään
sen sulkee sylihin.
Ja sydänsuru leivosen,
jonk’ omat surma sai,
vie maille päivänpaistehen –
sielt’ tapaa hän ne kai:
siell’ lämmittää hän pieniään
taas höyhenhelmoin voi,
ja kuulla kuinka armaan ään’
sinessä taivaan soi.
Ken sinne käy – oi autuutta!
hän suun ja sylin sen
siell’ löytää, joihin toivonsa
ol’ puhdas, totinen.
Siell’ unelmansa mairehet
käy varmoiks, valoisiks,
ja mielikuvat kultaiset
niin ilmi eläviks.
Siell’ lähde laulaa, lehto soi
ja purot solisee:
sen mailla päivyt karkeloi,
sen taivas säteilee.
Ja purppurassa pilvien
niin kultaloistossaan
on Foiniks-lintu, vahtien
vakaana vuorellaan.
***
Niin laski aavelaiva tuo
nyt lahden helmahan.
Ah, kuin se rauhan rintaan luo,
kun löytää sataman!
Mut laivuri se huokaa: »Oi,
kuin lyhyt lepo tää!
Sen riistää ensi aamukoi:
taas eess’ on myrskysää!
Mä enkö kylliks kyntänyt
jo selkää ulappain?» –
Mut rannat, metsät kuiskii nyt:
ah, kärsimystä vain!
Ne kuiskii: hetkeks unhota
sa kovuus kohtalon,
ja Foiniks-linnun rannalla
taas uinu, rauhaton!
Jo laski päivä, leivojen
kun sulot soitot soi,
ja valojuovan viimeisen
se lahden vesiin loi.
Käy kultatietä haamu luo...
ken raukka rauhaton?
Kai tuttu vaeltaja tuo –
se Ahasverus on.
Niin, hän se on. Hän kiipeemään
käy köysiportaihin.
On tuskan tuli silmissään,
mut ikitoivonkin.
Hän kuiskaa – kaikki kuulee sen,
ja ken sen ymmärtää,
hän toistaa metsän kuiskehen,
hän sanoo: kärsikää!
Taas rientävi hän retkelleen,
mut jälkeään ei näy;
vain kalvas kuu sielt’ yli veen
hopeahohtein käy.
Tiens’ itään johtaa halki yön,
ja kummaa kulkuaan
vain katseet taivaan tähtivyön
ne seuraa suruissaan.
Lähellä laivan väsyneen
kas, pinjat huminoi;
vierellä vienot aallot veen
kuun hohde hopeoi.
Ja satakielet laulamaan
käy hoivaks huolien
ja rauhaa meren, rauhaa maan
ja rauhaa rintojen.
Yön lauhan kukkastuoksuihin
väsyneet uinahtaa.
Tuo uni vanhan laivurin
vie taikamerten taa.
Hän ihmemaista unelmoi,
miss’ elo tuskaton,
kuin tiensä nyt hän päättää voi –
sep’ unten unta on!
Mut lännen puolla summenee
jo Orionin vyö,
ja aamutähti tummenee
ja loppuu unten yö.
Taas tuuli täyttää purjehen,
ja verivaipoin jo
sumusta punapilvien
käy aalloist’ aurinko.
Taas joka poimun, purjehen
vihuri virittää
ja lahdest’ unten laivan sen
kuin lastun lennättää.
Taas alkaa retki rauhaton,
maan ääriin matka vie,
niin kiirut, kiirut sillä on,
vaikk’ onkin päätön tie.
Ja Eddistonen vahtimies
kun huomaa laivan tään
ulappaa uivan, silloin ties
hän: saavan myrskysään;
ja vahti Vingan majakan
hän tuntee laivurin,
mi kiitää halki kuutaman
kariin ja kuohuihin.

Suom. O. A. Kallio.


Lähde: Rydberg, Viktor 1906: Valikoima runoelmia. Suomeksi toimitti Valter Juva. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.