Lepokammio Perhossa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lepokammio Perhossa. *)
(Ruotsinkielestä suomennettu.)
Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg
Suomentaja on luultavasti Simon Wilhelm Appelgren.


Kussa löydän lepokammioisen,
Joka Perhon petäjikkö-maassa
Kohta kymmen-kymmentäki vuotta
Kasvanut on ruohon kukkaisia
Unhotuksen uutimitten alla,
Ehk’ei unhotusta ansainneena?
Kussa on se? Älä kysy vieras!
Tuolla, jossa laaja metsälampi
Likeneepi honka-lakson luoksi;
Siellä paikka. Pitkät koivut siellä
Kauan jo on, tuulen tuuvittaissa,
Heilutelleet lehtileviänsä.
Mihin hauta, heidän juurten alle
Valmistettu, muinen mullattihin,
Se on aivan outo nykyisille.
Sinä, Suomen raikas runo-neito,
Joka muistat kaikki muistettavat,
Sano, kuka jalo kuninkainen,
Tahi vallan-miehen vertahinen,
Ompi kätkettynä kammiohon? –
Kätketty ei ole kuningasta
Eikä muuta vallan-miestä siihen;
Vanha talon vaari Haane
Ja sen poikaa kuusi, komiata,
Lepää siellä, lepokammiossa. –
Istu tuohon rannan rantehelle;
Kaste-pisareitten kiiluessa
Vielä kanervien kukkaisissa,
Päivän myöski vielä viipyessä
Tuolla petäjitten peittehissä,
Kohtalosta heidän, komiasta,
Laulan sulle laulun surullisen.
Haanen suku oli suomalainen.
Vuosia jo seitsenkymmenkunnan
Elänyt hän oli, oiva-isiltänsä
Perityllä, maalla metsäisellä.
Kolmet kaksos-parit poikaista
Vanhall’ oli, joista vanhin alkoi
Kahdeksantoista kevättänsä;
Nuorin vasta viidentoista päässä.
Kauniit, kunnokkaat he olit kaikki,
Niinkuin ojat kevät-tulvillansa;
Ja jos joku oli toista jaloisempi,
Tuomas Haane totta – toisen parin
Veljeksistä vanhee – jaloin oli.
Joski varsin ryysyin vaatettuna
Poika pulska olis oleskellut,
Loisti hän kuin tähti taivahalla
Hajouneista pilvi-hahtuvista.
Ja jos mitä Tuomas tehnyt olis,
Häll’ ei kukaan voinut vihastua.
Yhtä hyvin näytti isältänsä
Tuomas varsin kovin vainotulta,
Niinkuin kaikki hänen veljeksensä.
Ei hän heitä, niinkuin lapsiansa,
Vanhan päivän varaks’ elättänyt.
Orjiakin pahemmasti piti
Isä heitä, juuri juhtinansa,
Vapautta vailla olevina.
Sillä lailla kasvoivat he kaikki.
Päivä joutui, jona nuorin pari
Viisitoista vuotta viimein täytti.
Kaunihisti koitti aamurusko,
Metsän taustalla tulossansa;
Pilvetöinnä välkkyi taivon piiri,
Iloinen kuin itse päivän alku
Nousi veljes-joukko, joutuisasti, Olki-vuotehilta oikaamatta.
Mutta pelvolla he pakinoille
Kävelivät isän kamarihin.
Nuorimmat ne nöyrimmästi siellä,
Kättä antain, arvelivat hälle:
”Isä kulta! salli meidän saada
Joutilaina juosta tämä päivä.
Veljestemme kanssa kaunihisti,
Työstä irti, olla iloisina
Vuotta viisitoista täytettyä.”
Kova niinkuin talvi, ukko, kuullen,
Valkosta veti kulmiansa
Kyrttyhyn ja kolkosti haastoi:
”Mit’ ei täyteen tehdä tänäpänä,
Jääpi vaille vielä huomennaki.
Kohta ompi pelto kynnettävä.”
Äänetöinnä pojat pellollensa
Kiiruhtivat kohta, auroinensa.
Veräjällä vasta sanoi Tuomas:
”Jos ma isän silmät oikein näin,
Niin on työmme, totta, tänäpänä,
Kaunihinta kultaa kallihimpi;
Eikä hiki kuusen-kelkkää maksa.
Painavainen ompi pakkotyöhön;
Ilta tuopi kovan tutkintonsa.”
Tuomas-pojan tuumattua, kohta
Aurain vannaat maahan vajousivat.
Päivän nousulta he laskuun saakka
Kukin kulki pitkin vakoansa,
Syömätöinnä, lepäämättä supi.
Mutta hiljan illan hämärällä
Oli sarka sahrimatta vielä.
Tuli vainiolle vanha isä.
Kutsui koolle poikansa kaikki
Ja näin haastoi: ”Kynnetty on kyllä;
Mutta ennätetty olis enemmänki
Vireydellä varsin vakaisella.
Kaikille en jaksa kuritusta
Kerralla nyt antaa ansaittua;
Muuan onki muita syyllisempi;
Kärsiköön hän myöskin muitten eestä.
Istukoon hän aivan ahtahassa
Kellarissa kamarini alla;
Siellä pidän syypään suljettuna.
Muutteet kolmen päivän, kolmen yönki
Salatahan hänen silmiltänsä;
Ruokaa kolmen päivän, kolmen yönki
Hänen kuiva kielensä ei maista.”
Sanoi niin ja silmin julmisteli
Äijä; mutta toista tunsi sydän,
Petosta jos kyyneleiss’ ei ollut,
Jotka pyöri äijän poski-päillä,
Kotihinsa kääntyessä kohta.
Yö jo sulki sylihinsä luodut,
Vuotehella levon lepäämähän.
Maata vaipui vuoteellehen vanha,
Pirttihinsä paneusivat poijat
Väsyneinä pehku-vuotehille.
Kukin valvoi, unta kuvaellen;
Toinen toistaan ootti nukkuvaksi.
Ensin, luullen kunki untuneeksi,
Nousi nuorin, Jaako, sijaltansa,
Meni isän tupaan tuumailehen:
”Vikapää oon vainen minä, isä!
Sillä synty-päivänäni juoksin
Iloissani, ilvehdellen yhä,
Sinne tänne, työtä tekemättä.
Kurita siis mua, mutt’ei muita.”
Hälle vastasi vaan vanha isä:
”Huomenna ma työsi maksan sulle.”
Jaako meni vuoteellehen maata.
Taaski, luullen toiset nukkuviksi,
Kustu-poika, varoin vuoteeltahan
Kävi tuumill’ isän kammarihin:
”Mua yksin kohdatkohon kuri;
Minä vaan sen olen ansainnunna.
Synty-päivänäni pyörtänöiltä
Vaaramia poimin veljilleni.
Syytä mua eikä syyttömiä.”
Hälle vastasi vaan vanha äijä:
”Huomenna ma työsi maksan sulle.”
Kustu meni vuoteellehen maata.
Taaskin, luullen toiset nukkuviksi,
Erkki-poika varoin vuoteeltahan
Kävi tuumill’ isän kammarihin:
”Minussa on vika, eikä muissa;
Älä koske muihin, isä kulta!
Kivillä mä järven kaihlikoista
Vesilintusta lingotellen
Koko saran jätin sahrimatta.”
Hälle vastasi vaan vanha äijä:
”Huomenna sa työsi makson saanet.”
Erkki meni vuoteellehen maata. –
Näin nyt kävi kukin isän luona,
Kaikki saivat saman vastauksen.
Tuomas yksin oli käymätöinnä.
Mutta merkittyä muitten juoksun,
Arvattua myöskin aivotuksen,
Nousi hänki, muitten nukkuessa,
Ja myös meni isän kammarihin:
”Kuule, isä kulta, kumma seikka!
Kuin ma tuolla unta kuvaelin,
Nousi itsekukin istullehen,
Viskutellen veli veljellensä,
Minun yksin yhä maatessani:
Kukin meistä tietää kyllä hyvin
Tuomaan tuottajaksi tuomiomme;
Työnsä toki taas hän tunnustaapi.
Mutta kerrat monet monituiset
Kovaa kärsi hän jo meidän eestä;
Kärsikäämme hänen eestä kerran!
Sitte, luullen muita nukkuviksi,
Kävi kukin varoin, vuorotellen,
Ulkona ja tuli maata taasen.
Aivoituksensa ma arvannunna
Olen, isä kulta; mutta kuule:
Veljellinen rakkaus heidät vietti
Valehia sulle valamahan;
Sillä syyllinen oon minä yksin.” –
Sortuneella äänell’ äijä sanoi:
”Huomenna ma työsi maksan sulle.”
Järvestä jo aimo aamu-rusko
Lentänynnä kulta-lentimillä
Istui, ilon luoja metsolassa,
Kuin se vanha kutsui poikasensa.
Pyhä-vaattehissa, pöydän päässä,
Istui jo se jalo, kolkko isä;
Hopioinen välkkyi hällä valo
Harmaista päänsä hapeneista;
Raha rippui hänen rinnassansa,
Isänmaalta hälle lahjoitettu.
”Kellä teistä,” – kysyi kolkko äijä,
”Rikos-riippi ompi olkapäillä?” –
”Mulla,” huusi huulet joka veljen.
Siinä särkyi sulku, joka äijän
Kyyneleitten tulvan tukkinunna
Oli seitsentoista vuosikautta
Näkymästä poikaparvillensa;
Hartahasti itkiin äijä haastoi:
”Kiivas kiitos Kaikkivaltiaalle!
Täytetty on lupaus, eikä mulla
Pakahtunut ole isän-sydän.
Poikineni vihoin ollessani,
Lapset! ei nyt enään orjain lailla
Piettävät, vaan poikain, rakkaitten,
Sanojani kuulkaa korvillanne: –
Liki on se kylä kuuluvissa,
Jossa poikana ma palvelinki.
Siunattuna siellä muuan isä
Kahdeksalla oli poikasella;
Muttei vaino vihamiehen ole
Niitten veljein vihaa äkiämpi;
Puukoilla he toisia puhutteli
Vastaan heitä tiellä tuliata,
Kivillä he sivu mennessänsä
Toisiansa terveyttivät aina.
Voi! ma ajattelin, olla alti
Ilman iloaki rakkauden,
Vaimon valitunki yhteydessä,
Parempi, kuin yhä pelkosilla
Semmoista siittää maailmahan,
Metsän petojakin pahempia.
Ajateltu päättyi tehtäväksi –
Vuotta viisikymmentä jo painoi
Päätäni; vaan eipä vielä
Ikävuodet eikä sodan vaivat
Voineet murtaa voimaa jäsenieni.
Semmoisna ma yöllä kerran yksin
Istuin hautojana tervahaudan.
Äijä muuan äkkiä nyt astui
Ruskottavan rovioni luokse,
Tuumaeli mulle tulillani:
”Isä itse pahan poikajoukon
Varottaapi sua säästämästä
Matoisille maassa syötäviksi,
Lujista sun luistas’ ytimiä.
Toista on kun otat oiva vaimon,
Kasvattelet paljon poikasia
Tekemähän työtä Suomenmaassa.
Koska pojat polosimmat mulla
Hylkäsivät hyvän päivin neuvon,
Pane sinä kolkot, kovat päivät
Poikiasi ollein ohjaamahan.” –
Niin hän puhui. Tuulen tupen tulta
Välähytti haudan hiiloksesta.
Mies se meni minun silmistäni. –
Hänen tuumahansa tuotti onnen
Itse armon Isä taivahasta.
Vannokaa nyt Hänen nimehensä,
Poikaseni! että eläissänne,
Niinkuin tähän asti, alti piette
Yhtä rakkauden yhteydessä;
Ettei koskaan rauha eikä vaara,
Ilo eikä tuska, tuulen alla,
Ole yhden enemmän kuin toisen,
Antaessa teille Armon Herran
Ruumihin ja hengen ravintoa;
Ja se murhe joka mursi kauan
Sydäntäni kovuuteni syystä,
Ivaamatta mua haudassani,
Tuopi heelmän viimein valituimman.”
Puhuttua hänen, pulska Tuomas
Iloisesti isällensä haastoi:
”Iloll’ on se vala vannottava,
Eikä ookkaan työläs täyttääksemme.
Orjana, et lasna ollessamme,
Mikä esti meidät talostasi
Maailmalle menemästä, muilta
Etuamme työllä etsimähän?
Mikä, jos ei sopu veljellinen? –
Eroa me kaikki kaivahimme:
Toinen toist’ ei heittää hentonunna,
Hajautua hajan pelkäsimme
Niinkuin metson-pojat metsolassa,
Joita miehet murhamielissänsä
Ajelevat aivan säästämättä.
Niin me tuumailimme tuskan alla;
Onnen päivinäkin, päättymättä,
Samoin sanelevat poikasesi.”
Valansa nyt vannoi joka veli:
Että eespäin aina eläissänsä,
Niinkuin siihen saakka, pitää tarkoin
Yhtä, rakkauden yhteydessä;
Ettei koskaan rauha eikä vaara,
Ilo eikä tuska, tuulen alla,
Oisi yhden oma, mutt’ei toisen,
Antaessa heille Armon Herran
Ruumihin ja hengen ravintoa.
Niin he vannoi; vaan se vanha isä,
Istuin pöydän päässä ilomielin,
Kätki valan, kauniin, sydämmeensä.
Loppuneet jo oli onnen päivät,
Rauha-kulta poijes poikennunna,
Vihollinen, veri-vimmassansa,
Suomen miehet tappoi, talot poltti,
Pelko ajoi vaimot pakosille.
Surkioita tuli sanomia,
Lentäneitä läpi Lintulahden
Saarijärven salosista saakka;
Lapualta kanssa kulki yhä,
Niinkuin Ison-Kyrön kylistäki,
Pahat postit Perhon perilleki.
Pitkän pöydän päässä tuvassansa
Istui poikinensa, puolistansa
Vasta alkauunna, vanha Haane.
Muuan poikaparka, pakolainen,
Hengästynyt tuli tupahansa,
Ja näin haastoi hän nyt hätaynynnä:
”Jesus tänne! vanha Haanen vaari!
Yöllä joukko pitkä-piikkisiä
Hevosmiehiä, niin hirmuisia,
Poltti talon meiltä poloisilta.
Kirkonkylässä ne levähtävät,
Ennen ehtoa ne ovat täällä.”
Veret liikahtivat vanhan Haanen,
Ja hän haastoi, pystöön noustuansa:
”Kuusi kyllä antoi armon Herra
Mulle lahjaks’ uroslapsukaista,
Suonet, hartiotki heille hyvät;
Mutta joski vielä toisen verran
Armostansa olis antanunna,
Menisikö muuankahan niistä
Ilomielin turvaks’ isänmaamme,
Kuolemata kasvoin katsomahan?”
Sanoissaan hän seinältä jo otti
Käsihinsä vanhan sotavärkin,
Ruosteista ruskian kiväärin.
Tuomas nousi naurusuin ja haastoi:
”Eipä sovi sormiin vanhan miehen
Sotavärkki, eikä sydämihin
Nuorten miesten arka akan-mieli.
Pane isä paikoillensa aset,
Salli minun saada veljineni
Koetella kovaa vihollista.”
Ihastellen äijä sanoin suostui.
Uljaelleu nopiasti nouti
Joka veli tallestansa tarkan,
Tutun pyssyn nahkapeittonensa,
Ja sen pisti pian olallensa,
Tarttuin käsin karhu-keihääsensä.
Niin nyt varustettuna he menit
Puhumatta, mutta mielessänsä
Päätettyä pahat paholaiset
Kuolemalle uhriks uhkiasti
Lyödä kaikki, taikka itse kuolla.
Valtatietä veljet tultuansa
Parahiksi puolen neljännestä,
Tämän saivat tuuman Tuomahalta:
”Järven lahden päähän lakson luokse
Kävelkää nyt kulta-kumppanini;
Petäjikkö-pensikoissa siellä
Ootettava ompi vihollinen,
Eikä ennen ehtoa hän taida
Sinne tulla tuliltansa, joita
Pitkin tietä hän nyt teeskeleepi;
Pikaiset, minä pistäysisin
Sillä välin tuolla talosessa,
Jossa tyttö, kulta-kyhkyseni,
Oottanut on mua monet päivät.”
Tuumattua niin hän taloon meni.
Verkallensa vaeltain jo veljet
Nimitetyn paikan päälle pääsi,
Jossa järven luona lakson läpi
Maantie juoksi aivan mataliten.
Kohta veljet väjyellen sieltä
Varvikosta tietä vahtasivat.
Eipä varsin niinkään kauan miehet
Oottaneet, kuin päivän koettaessa
Pyssy miesi kuusi-kotoksessa
Kevähillä katsastaapi aina
Teertä tulevaksi soitimelle,
Siksikun se kukerrellen maahan
Laskeupi tora-tanterelle.
Jopa ulompata julma joukko
Vihollisten näkyi ratsastavan
Pystö-piikkinensä pitkin tietä.
Aatolfi se näki ennen muita,
Tuomas Haanen kelpo kaksois-veli,
Ja hän haastoi: ”nyt on tosi työnä!
Pitäkää nyt pyssyt valmihina,
Ja kun mäen päälle tuolla puolen
Lakson paholainen pakkauupi,
Silloin laukaskaa, ja miesten lailla”
Sanottua hänen, samallaki
Mäen päälle pääsi julma joukko.
Ensi laukkaa sen nyt laskiessa
Alaspäin jo laukasivat pojat.
Neljään aivoon, pahain paholaisten,
Porahtivat poikain lyijy-luodit;
Muuan aivo kahta jähytteli.
Ajajansa jätettyä juoksi
Eespäin tietä neljä hevosista.
Kuusitoista seisautettiin siihen
Ajajilta aivan hätäyneiltä.
”Laahatkaa te pian veli-veikot!”
Kiljas’ Aatu nyt ja astui aivan
Näkösälle piilon peitoksesta.
Samallapa, niinkuin tuulen tupru,
Julma joukko joutui häntä kohden.
Hädimmästi vilkkain veljeksistä
Ruutia nyt pisti pyssyhynsä,
Mutt’ ei ennättänyt luotinensa.
Mäen päälle pääsee paholaiset;
Päästyänsä maahan piikkinensä
Veljeksiä kohden karkasivat;
Mutta keihäillänsä kelpo-veljet
Koliasti heitä kohtasivat.
Kiljumalla alkoi kova ryske;
Ei nyt peräynynna yksikähän,
Eikä eestynynnä esi-päähän.
Erkin kaatoi luoti lentäväinen
Pistoolista; mutta pian pyörtyi
Kyöstin keihään eessä laukasija.
Yhä kiihtyi kova vihan kiista;
Pisto kohta pistäin maksettihin.
Kuusi kaatui nyt jo paholaista,
Veljeksetki verta vuoti kaikki.
Viimeiseksi seisoi Aatu vielä,
Ehkä hällä haavat hirmuisimmat
Verta vuoti. – Vielä sapelilla
Voitetulla hän nyt voitti monta.
Syöksettihin viimein sydämmehen
Hälle pitkän piikin tuima tutkain.
Silloin kaatui hän, ja julman joukon
Päämies, kaulan hältä katkaistua,
Pisti hänen päänsä piikin päähän.
Sitten heti hengästyksissänsä
Ratsastivat rosvot matkoihinsa.
Kuusi pääsi heitä henkinensä
Tappelusta; mutta muistomerkin
Oli yksi saanut saalihiksi.
Pitkin portahia metsän läpi
Tuli vainajitten vanha isä.
Menestystä, poikain poikettua,
Häll’ ei ollut oikein tuvassansa.
Asetoinna äijä astuskeli,
Vankka tuumiansa tappeluhun
Uljahilli tuoden uroksille.
Kaukaa havaitsi hän hevosmiesten
Joukon sivu-juoksun valta-tiellä,
Ja, myös piikin päähän korkialle
Aatun pään hän näki pistetyksi.
Vapisten nyt vanhan jalat koki
Porras-tieltä joutumalla päästä;
Paikalleki joutui, jossa pojat
Kaunihisti koossa lepäsivät,
Riviössä ratki rosvoin kanssa.
Harmajista silmähapeneista
Kyynelet hän kiiruhusti pyhki,
Katsoin korkialla mielellänsä
Luki koko kaatuneitten luvun,
Ystäväin ja vihollisten ynnä.
Polot poikasensa siinä kaikki
Hän nyt näki, paitsi Tuomastansa.
”Missä,” mainitsi hän, ”ompi Tuomas?
Olisko hän yksin elävänä,
Eikä täällä veljestensä kanssa?”
Niin hän tuumasi; vaan jalo Tuomas
Etähällä istui yhä ihanimman
Neitosensa luona luopumatta.
Juuri nyt hän hänen kädestänsä
Veti kätensä ja kauhistellen
Sanoi: ”Mikä vaan nyt mielessäni
Kuvaileepi kovin kauhiasti?
Näkimet vai niskaniko mulla
Pitäis’ yhä kulta kyhkyseni!
Niskan muuta ei kuin mustuneita
Seinän saumassa näeskellä.
Mitkä silmät siis nyt mulla noita
Kauhioita kammoin katselevat? –
Verissänsä makaa veljekseni,
Aatun pää on tuolla piikin päässä.”
Sanoin niin hän kourin keihääsensä
Ja myös pyssyhynsä pian tarttui;
Joutuin juoksi hän nyt huonehesta.
Verta näkyi paljon pitkin tietä.
Tulttuausa paikkaan tuumattuhun
Viisi veljestänsä hän nyt näki
Murhattuina maalla makaavina,
Vanhan isän niitä näkemässä.
Äänetöinnä seisahti hän siihen,
Eikä luokse tulla tohtinunna.
Siinä näki hän ja kuuli, kuinka
Vanha isänsä nyt valloin huusi:
”Voi mun päiviäni, harmaapäisen!
Missä ompi? Missä ompi Tuomas?
Hän on pakosalle painanunna!
Ehkä rakkain mulle rakkahista,
On hän paennut ja pettänynnä
Kaikki veikot velikultasensa. –
Kirottu hän olkoon kaikkialla!
Kirottu kuin paha, arka konna!
Kainin tavoin karkulaisna aina
Eläköön hän metsän eksyksissä.
Haavan lehti liehuvainen häntä
Säikäyksiin saattatohon yhä.
Säikkyköön hän pyynkin pyräystä,
Joka pakoon tieltä pemahtaapi
Kammoin hänen sitä kävellessä.
Jos sa vanha vaka taivon Isä
Oot vanhurskas vainen valtonesi,
Vainoa nyt häntä, niinkuin minä
Rakkahasti hänt’ oon rakastanut;
Ja jos missä kerran kuoltuansa
Hänki herää vielä maan povessa,
Anna konnan olla kokonansa
Muukalaisna muissa maailmoissa,
Isänmaatta, omaisitta ilman.
Kauhistuksella nyt kääntyi Tuomas
Poijes, kirouksen kuultuansa.
Niinkuin koira, joka kontiota
Vihoissansa vainoaapi läpi
Sydänmaitten metsää synkiätä,
Astuskeli aivan äänetöinnä
Tuomas tiellä verijälkisellä;
Murhan into palot povessansa.
Kotiansa sivu kuin hän kulki,
Tuima tuli siellä tuprueli;
Mutt’ ei nähnyt hän, ei kuullut;
Silmät hällä tarkoin tähtäsivät
Verta vainen tielle tippunutta.
Päivän tähti metsän taukselle
Alas vaipui jo, kuin Tuomas tuli
Käyden kylään aivan autiohon.
Vainiolta siellä pieni poika
Kuhilaasta kuikistellen viittoi
Tielle, hiljaa huutain Tuomahalle:
”Älä mene sinne surman suuhun!
Tuolla talossa nyt viholliset,
Vanhat villi-vorot levähtävät.
Kuusi ompi heitä hevosmiestä;
Pitkät piikit vielä jokaisella;
Muuan muita julmemmalta näytti,
Ja myös muita paljon pitemmältä.
Päätä veristä hän piikin päässä
Kantoi, kauhiasti katkaistua.”
Uusi into tuli Tuomahalle.
Mutta ensi pirtin-oven päälle
Aatun pään hän näki naulatuksi.
Kiljuin viskasi hän kartanolle
Pyssynsä, ja pirtin oven irti
Sieppasi hän saranoilta kohta.
Ristirantaan saakka keihäs syöksyi
Rosvon rintaan, joka ensimäisnä
Häntä vastaan tuli huonehessa.
Sitten ei hän veri-vimmassansa
Välttänynnä enään vaaraakahan,
Eikä huolinnuna aseistansa.
Niinkuin kokkolintu kourillansa
Sulin käsin hänki kuolemalle
Kauhiasti kaatoi uhrejansa,
Pani pitkäksensä laattialle,
Repiin heiltä kurkkutorvet rikki.
Eipä lyönnit luonnan tuntunehet
Itse tuiman Tuomaan ruumihissa!
Vaikka kova koski häneen myöski.
Vielä eli joukon johdattaja.
Hänen sai nyt Tuomas sylihinsä.
Rinnan rusenti hän hältä kohta
Ja myös seljän sujaulti poikki,
Että kaksinkerroin käppyrässä
Vyöryin voro meni laattialle.
Pään nyt hältä Tuomas heti riisti,
Aatun päänki otti oven päältä.
Sitten väsynynnä verihaavoinensa
Kotiinkäsin lähti kävelehen;
Multa kevenneellä myöskin sydämmellä.
Puoleen oli yö jo joutununna
Kuin hän vaivoin, veri-haavoinensa,
Viimein tuli kotitalohonsa.
Tuhkaläjät siellä savusivat;
Yksi lato löytyi polttamatta.
Sinne lähti hän nyt lepäämähän.
Mutta ovella hän kohta kuuli
Isänsä näin haastelevan siellä:
”Kuka toisi mulle tosi tiedon,
Onko Tuomas ollut petollinen?
El se, ei se toki pettänynnä!
Anna taivon Herra, että olis
Tuomahani vielä vilpitöinnä!
Tuota hällä tänne nähdäkseni
Vihollisen pää, sen villi-voron,
Aatun päätä, joka piikillänsä
Pitkin tietä kantoi kauhiasti;
Näkimeni, että näkisivät
Uskon olleen hällä ukeimman. –
Kosto, jota sulta hälle huusin,
Käännä sitten kaikki kääntymähän
Pääni päälle, vanhan, vapisevan.
Poroin päällä, kauniin kartanoni,
Haudan päällä, poloin poikasteni,
Tahdon minä sulle taivon Herra
Ylistystä valloin veisaella,
Elävänä, että olen vielä.”
Kuultuansa kohta sanoi Tuomas:
”Rauhan Herra sua rakas isä
Holhokoon, ja sinun harmajata
Päätä myöskin aina peittäköhön!
Saatavilla sinun seisoissani
Hengetöinnä ovat oivallisten
Poikasesi pahat murhamiehet.”
Puhuttua, pään hän pyörähytti
Julman vihamiehen menemähän
Jalkain eteen juuri isällensä.
Sylihinsä sulki vanha isä
Poikansa nyt, pystöön päästyänsä.
Väsynynnä vaipui laattiahan
Jalo poika ja sen kanssa isä.
Haavoistansa Tuomas Haane kuoli,
Ilostansa kuoli vanha isä.

*) Toimitus luulee tekevänsä huvan lukijoillensa, kuin palstoihinsa ottaa tämän runoteoksen meidän mainiolta maamieheltämme, jonka teoksen ruotsal. tiede-akademia on kultamitalilla palkinnut v. 1831, ja joka oli nähtävänä näissä sanomissa v. 1834 ja paitsi sitä täällä erittäin painettu v. 1846. – Suomennos on ansiollisesti tehty.


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 16.11.1872, 23.11.1872, 30.11.1872, 7.12.1872, 14.12.1872, 21.12.1872.