Lepokammio Perhossa

Lepokammio Perhossa. *) (Ruotsinkielestä suomennettu.) Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Suomentaja on luultavasti Simon Wilhelm Appelgren.

Kussa löydän lepokammioisen,

Joka Perhon petäjikkö-maassa

Kohta kymmen-kymmentäki vuotta

Kasvanut on ruohon kukkaisia

Unhotuksen uutimitten alla,

Ehk’ei unhotusta ansainneena?

Kussa on se? Älä kysy vieras!

Tuolla, jossa laaja metsälampi

Likeneepi honka-lakson luoksi;

Siellä paikka. Pitkät koivut siellä

Kauan jo on, tuulen tuuvittaissa,

Heilutelleet lehtileviänsä.

Mihin hauta, heidän juurten alle

Valmistettu, muinen mullattihin,

Se on aivan outo nykyisille.

Sinä, Suomen raikas runo-neito,

Joka muistat kaikki muistettavat,

Sano, kuka jalo kuninkainen,

Tahi vallan-miehen vertahinen,

Ompi kätkettynä kammiohon? –

Kätketty ei ole kuningasta

Eikä muuta vallan-miestä siihen;

Vanha talon vaari Haane

Ja sen poikaa kuusi, komiata,

Lepää siellä, lepokammiossa. –

Istu tuohon rannan rantehelle;

Kaste-pisareitten kiiluessa

Vielä kanervien kukkaisissa,

Päivän myöski vielä viipyessä

Tuolla petäjitten peittehissä,

Kohtalosta heidän, komiasta,

Laulan sulle laulun surullisen.

Haanen suku oli suomalainen.

Vuosia jo seitsenkymmenkunnan

Elänyt hän oli, oiva-isiltänsä

Perityllä, maalla metsäisellä.

Kolmet kaksos-parit poikaista

Vanhall’ oli, joista vanhin alkoi

Kahdeksantoista kevättänsä;

Nuorin vasta viidentoista päässä.

Kauniit, kunnokkaat he olit kaikki,

Niinkuin ojat kevät-tulvillansa;

Ja jos joku oli toista jaloisempi,

Tuomas Haane totta – toisen parin

Veljeksistä vanhee – jaloin oli.

Joski varsin ryysyin vaatettuna

Poika pulska olis oleskellut,

Loisti hän kuin tähti taivahalla

Hajouneista pilvi-hahtuvista.

Ja jos mitä Tuomas tehnyt olis,

Häll’ ei kukaan voinut vihastua.

Yhtä hyvin näytti isältänsä

Tuomas varsin kovin vainotulta,

Niinkuin kaikki hänen veljeksensä.

Ei hän heitä, niinkuin lapsiansa,

Vanhan päivän varaks’ elättänyt.

Orjiakin pahemmasti piti

Isä heitä, juuri juhtinansa,

Vapautta vailla olevina.

Sillä lailla kasvoivat he kaikki.

Päivä joutui, jona nuorin pari

Viisitoista vuotta viimein täytti.

Kaunihisti koitti aamurusko,

Metsän taustalla tulossansa;

Pilvetöinnä välkkyi taivon piiri,

Iloinen kuin itse päivän alku

Nousi veljes-joukko, joutuisasti, Olki-vuotehilta oikaamatta.

Mutta pelvolla he pakinoille

Kävelivät isän kamarihin.

Nuorimmat ne nöyrimmästi siellä,

Kättä antain, arvelivat hälle:

”Isä kulta! salli meidän saada

Joutilaina juosta tämä päivä.

Veljestemme kanssa kaunihisti,

Työstä irti, olla iloisina

Vuotta viisitoista täytettyä.”

Kova niinkuin talvi, ukko, kuullen,

Valkosta veti kulmiansa

Kyrttyhyn ja kolkosti haastoi:

”Mit’ ei täyteen tehdä tänäpänä,

Jääpi vaille vielä huomennaki.

Kohta ompi pelto kynnettävä.”

Äänetöinnä pojat pellollensa

Kiiruhtivat kohta, auroinensa.

Veräjällä vasta sanoi Tuomas:

”Jos ma isän silmät oikein näin,

Niin on työmme, totta, tänäpänä,

Kaunihinta kultaa kallihimpi;

Eikä hiki kuusen-kelkkää maksa.

Painavainen ompi pakkotyöhön;

Ilta tuopi kovan tutkintonsa.”

Tuomas-pojan tuumattua, kohta

Aurain vannaat maahan vajousivat.

Päivän nousulta he laskuun saakka

Kukin kulki pitkin vakoansa,

Syömätöinnä, lepäämättä supi.

Mutta hiljan illan hämärällä

Oli sarka sahrimatta vielä.

Tuli vainiolle vanha isä.

Kutsui koolle poikansa kaikki

Ja näin haastoi: ”Kynnetty on kyllä;

Mutta ennätetty olis enemmänki

Vireydellä varsin vakaisella.

Kaikille en jaksa kuritusta

Kerralla nyt antaa ansaittua;

Muuan onki muita syyllisempi;

Kärsiköön hän myöskin muitten eestä.

Istukoon hän aivan ahtahassa

Kellarissa kamarini alla;

Siellä pidän syypään suljettuna.

Muutteet kolmen päivän, kolmen yönki

Salatahan hänen silmiltänsä;

Ruokaa kolmen päivän, kolmen yönki

Hänen kuiva kielensä ei maista.”

Sanoi niin ja silmin julmisteli

Äijä; mutta toista tunsi sydän,

Petosta jos kyyneleiss’ ei ollut,

Jotka pyöri äijän poski-päillä,

Kotihinsa kääntyessä kohta.

Yö jo sulki sylihinsä luodut,

Vuotehella levon lepäämähän.

Maata vaipui vuoteellehen vanha,

Pirttihinsä paneusivat poijat

Väsyneinä pehku-vuotehille.

Kukin valvoi, unta kuvaellen;

Toinen toistaan ootti nukkuvaksi.

Ensin, luullen kunki untuneeksi,

Nousi nuorin, Jaako, sijaltansa,

Meni isän tupaan tuumailehen:

”Vikapää oon vainen minä, isä!

Sillä synty-päivänäni juoksin

Iloissani, ilvehdellen yhä,

Sinne tänne, työtä tekemättä.

Kurita siis mua, mutt’ei muita.”

Hälle vastasi vaan vanha isä:

”Huomenna ma työsi maksan sulle.”

Jaako meni vuoteellehen maata.

Taaski, luullen toiset nukkuviksi,

Kustu-poika, varoin vuoteeltahan

Kävi tuumill’ isän kammarihin:

”Mua yksin kohdatkohon kuri;

Minä vaan sen olen ansainnunna.

Synty-päivänäni pyörtänöiltä

Vaaramia poimin veljilleni.

Syytä mua eikä syyttömiä.”

Hälle vastasi vaan vanha äijä:

”Huomenna ma työsi maksan sulle.”

Kustu meni vuoteellehen maata.

Taaskin, luullen toiset nukkuviksi,

Erkki-poika varoin vuoteeltahan

Kävi tuumill’ isän kammarihin:

”Minussa on vika, eikä muissa;

Älä koske muihin, isä kulta!

Kivillä mä järven kaihlikoista

Vesilintusta lingotellen

Koko saran jätin sahrimatta.”

Hälle vastasi vaan vanha äijä:

”Huomenna sa työsi makson saanet.”

Erkki meni vuoteellehen maata. –

Näin nyt kävi kukin isän luona,

Kaikki saivat saman vastauksen.

Tuomas yksin oli käymätöinnä.

Mutta merkittyä muitten juoksun,

Arvattua myöskin aivotuksen,

Nousi hänki, muitten nukkuessa,

Ja myös meni isän kammarihin:

”Kuule, isä kulta, kumma seikka!

Kuin ma tuolla unta kuvaelin,

Nousi itsekukin istullehen,

Viskutellen veli veljellensä,

Minun yksin yhä maatessani:

Kukin meistä tietää kyllä hyvin

Tuomaan tuottajaksi tuomiomme;

Työnsä toki taas hän tunnustaapi.

Mutta kerrat monet monituiset

Kovaa kärsi hän jo meidän eestä;

Kärsikäämme hänen eestä kerran!

Sitte, luullen muita nukkuviksi,

Kävi kukin varoin, vuorotellen,

Ulkona ja tuli maata taasen.

Aivoituksensa ma arvannunna

Olen, isä kulta; mutta kuule:

Veljellinen rakkaus heidät vietti

Valehia sulle valamahan;

Sillä syyllinen oon minä yksin.” –

Sortuneella äänell’ äijä sanoi:

”Huomenna ma työsi maksan sulle.”

Järvestä jo aimo aamu-rusko

Lentänynnä kulta-lentimillä

Istui, ilon luoja metsolassa,

Kuin se vanha kutsui poikasensa.

Pyhä-vaattehissa, pöydän päässä,

Istui jo se jalo, kolkko isä;

Hopioinen välkkyi hällä valo

Harmaista päänsä hapeneista;

Raha rippui hänen rinnassansa,

Isänmaalta hälle lahjoitettu.

”Kellä teistä,” – kysyi kolkko äijä,

”Rikos-riippi ompi olkapäillä?” –

”Mulla,” huusi huulet joka veljen.

Siinä särkyi sulku, joka äijän

Kyyneleitten tulvan tukkinunna

Oli seitsentoista vuosikautta

Näkymästä poikaparvillensa;

Hartahasti itkiin äijä haastoi:

”Kiivas kiitos Kaikkivaltiaalle!

Täytetty on lupaus, eikä mulla

Pakahtunut ole isän-sydän.

Poikineni vihoin ollessani,

Lapset! ei nyt enään orjain lailla

Piettävät, vaan poikain, rakkaitten,

Sanojani kuulkaa korvillanne: –

Liki on se kylä kuuluvissa,

Jossa poikana ma palvelinki.

Siunattuna siellä muuan isä

Kahdeksalla oli poikasella;

Muttei vaino vihamiehen ole

Niitten veljein vihaa äkiämpi;

Puukoilla he toisia puhutteli

Vastaan heitä tiellä tuliata,

Kivillä he sivu mennessänsä

Toisiansa terveyttivät aina.

Voi! ma ajattelin, olla alti

Ilman iloaki rakkauden,

Vaimon valitunki yhteydessä,

Parempi, kuin yhä pelkosilla

Semmoista siittää maailmahan,

Metsän petojakin pahempia.

Ajateltu päättyi tehtäväksi –

Vuotta viisikymmentä jo painoi

Päätäni; vaan eipä vielä

Ikävuodet eikä sodan vaivat

Voineet murtaa voimaa jäsenieni.

Semmoisna ma yöllä kerran yksin

Istuin hautojana tervahaudan.

Äijä muuan äkkiä nyt astui

Ruskottavan rovioni luokse,

Tuumaeli mulle tulillani:

”Isä itse pahan poikajoukon

Varottaapi sua säästämästä

Matoisille maassa syötäviksi,

Lujista sun luistas’ ytimiä.

Toista on kun otat oiva vaimon,

Kasvattelet paljon poikasia

Tekemähän työtä Suomenmaassa.

Koska pojat polosimmat mulla

Hylkäsivät hyvän päivin neuvon,

Pane sinä kolkot, kovat päivät

Poikiasi ollein ohjaamahan.” –

Niin hän puhui. Tuulen tupen tulta

Välähytti haudan hiiloksesta.

Mies se meni minun silmistäni. –

Hänen tuumahansa tuotti onnen

Itse armon Isä taivahasta.

Vannokaa nyt Hänen nimehensä,

Poikaseni! että eläissänne,

Niinkuin tähän asti, alti piette

Yhtä rakkauden yhteydessä;

Ettei koskaan rauha eikä vaara,

Ilo eikä tuska, tuulen alla,

Ole yhden enemmän kuin toisen,

Antaessa teille Armon Herran

Ruumihin ja hengen ravintoa;

Ja se murhe joka mursi kauan

Sydäntäni kovuuteni syystä,

Ivaamatta mua haudassani,

Tuopi heelmän viimein valituimman.”

Puhuttua hänen, pulska Tuomas

Iloisesti isällensä haastoi:

”Iloll’ on se vala vannottava,

Eikä ookkaan työläs täyttääksemme.

Orjana, et lasna ollessamme,

Mikä esti meidät talostasi

Maailmalle menemästä, muilta

Etuamme työllä etsimähän?

Mikä, jos ei sopu veljellinen? –

Eroa me kaikki kaivahimme:

Toinen toist’ ei heittää hentonunna,

Hajautua hajan pelkäsimme

Niinkuin metson-pojat metsolassa,

Joita miehet murhamielissänsä

Ajelevat aivan säästämättä.

Niin me tuumailimme tuskan alla;

Onnen päivinäkin, päättymättä,

Samoin sanelevat poikasesi.”

Valansa nyt vannoi joka veli:

Että eespäin aina eläissänsä,

Niinkuin siihen saakka, pitää tarkoin

Yhtä, rakkauden yhteydessä;

Ettei koskaan rauha eikä vaara,

Ilo eikä tuska, tuulen alla,

Oisi yhden oma, mutt’ei toisen,

Antaessa heille Armon Herran

Ruumihin ja hengen ravintoa.

Niin he vannoi; vaan se vanha isä,

Istuin pöydän päässä ilomielin,

Kätki valan, kauniin, sydämmeensä.

Loppuneet jo oli onnen päivät,

Rauha-kulta poijes poikennunna,

Vihollinen, veri-vimmassansa,

Suomen miehet tappoi, talot poltti,

Pelko ajoi vaimot pakosille.

Surkioita tuli sanomia,

Lentäneitä läpi Lintulahden

Saarijärven salosista saakka;

Lapualta kanssa kulki yhä,

Niinkuin Ison-Kyrön kylistäki,

Pahat postit Perhon perilleki.

Pitkän pöydän päässä tuvassansa

Istui poikinensa, puolistansa

Vasta alkauunna, vanha Haane.

Muuan poikaparka, pakolainen,

Hengästynyt tuli tupahansa,

Ja näin haastoi hän nyt hätaynynnä:

”Jesus tänne! vanha Haanen vaari!

Yöllä joukko pitkä-piikkisiä

Hevosmiehiä, niin hirmuisia,

Poltti talon meiltä poloisilta.

Kirkonkylässä ne levähtävät,

Ennen ehtoa ne ovat täällä.”

Veret liikahtivat vanhan Haanen,

Ja hän haastoi, pystöön noustuansa:

”Kuusi kyllä antoi armon Herra

Mulle lahjaks’ uroslapsukaista,

Suonet, hartiotki heille hyvät;

Mutta joski vielä toisen verran

Armostansa olis antanunna,

Menisikö muuankahan niistä

Ilomielin turvaks’ isänmaamme,

Kuolemata kasvoin katsomahan?”

Sanoissaan hän seinältä jo otti

Käsihinsä vanhan sotavärkin,

Ruosteista ruskian kiväärin.

Tuomas nousi naurusuin ja haastoi:

”Eipä sovi sormiin vanhan miehen

Sotavärkki, eikä sydämihin

Nuorten miesten arka akan-mieli.

Pane isä paikoillensa aset,

Salli minun saada veljineni

Koetella kovaa vihollista.”

Ihastellen äijä sanoin suostui.

Uljaelleu nopiasti nouti

Joka veli tallestansa tarkan,

Tutun pyssyn nahkapeittonensa,

Ja sen pisti pian olallensa,

Tarttuin käsin karhu-keihääsensä.

Niin nyt varustettuna he menit

Puhumatta, mutta mielessänsä

Päätettyä pahat paholaiset

Kuolemalle uhriks uhkiasti

Lyödä kaikki, taikka itse kuolla.

Valtatietä veljet tultuansa

Parahiksi puolen neljännestä,

Tämän saivat tuuman Tuomahalta:

”Järven lahden päähän lakson luokse

Kävelkää nyt kulta-kumppanini;

Petäjikkö-pensikoissa siellä

Ootettava ompi vihollinen,

Eikä ennen ehtoa hän taida

Sinne tulla tuliltansa, joita

Pitkin tietä hän nyt teeskeleepi;

Pikaiset, minä pistäysisin

Sillä välin tuolla talosessa,

Jossa tyttö, kulta-kyhkyseni,

Oottanut on mua monet päivät.”

Tuumattua niin hän taloon meni.

Verkallensa vaeltain jo veljet

Nimitetyn paikan päälle pääsi,

Jossa järven luona lakson läpi

Maantie juoksi aivan mataliten.

Kohta veljet väjyellen sieltä

Varvikosta tietä vahtasivat.

Eipä varsin niinkään kauan miehet

Oottaneet, kuin päivän koettaessa

Pyssy miesi kuusi-kotoksessa

Kevähillä katsastaapi aina

Teertä tulevaksi soitimelle,

Siksikun se kukerrellen maahan

Laskeupi tora-tanterelle.

Jopa ulompata julma joukko

Vihollisten näkyi ratsastavan

Pystö-piikkinensä pitkin tietä.

Aatolfi se näki ennen muita,

Tuomas Haanen kelpo kaksois-veli,

Ja hän haastoi: ”nyt on tosi työnä!

Pitäkää nyt pyssyt valmihina,

Ja kun mäen päälle tuolla puolen

Lakson paholainen pakkauupi,

Silloin laukaskaa, ja miesten lailla”

Sanottua hänen, samallaki

Mäen päälle pääsi julma joukko.

Ensi laukkaa sen nyt laskiessa

Alaspäin jo laukasivat pojat.

Neljään aivoon, pahain paholaisten,

Porahtivat poikain lyijy-luodit;

Muuan aivo kahta jähytteli.

Ajajansa jätettyä juoksi

Eespäin tietä neljä hevosista.

Kuusitoista seisautettiin siihen

Ajajilta aivan hätäyneiltä.

”Laahatkaa te pian veli-veikot!”

Kiljas’ Aatu nyt ja astui aivan

Näkösälle piilon peitoksesta.

Samallapa, niinkuin tuulen tupru,

Julma joukko joutui häntä kohden.

Hädimmästi vilkkain veljeksistä

Ruutia nyt pisti pyssyhynsä,

Mutt’ ei ennättänyt luotinensa.

Mäen päälle pääsee paholaiset;

Päästyänsä maahan piikkinensä

Veljeksiä kohden karkasivat;

Mutta keihäillänsä kelpo-veljet

Koliasti heitä kohtasivat.

Kiljumalla alkoi kova ryske;

Ei nyt peräynynna yksikähän,

Eikä eestynynnä esi-päähän.

Erkin kaatoi luoti lentäväinen

Pistoolista; mutta pian pyörtyi

Kyöstin keihään eessä laukasija.

Yhä kiihtyi kova vihan kiista;

Pisto kohta pistäin maksettihin.

Kuusi kaatui nyt jo paholaista,

Veljeksetki verta vuoti kaikki.

Viimeiseksi seisoi Aatu vielä,

Ehkä hällä haavat hirmuisimmat

Verta vuoti. – Vielä sapelilla

Voitetulla hän nyt voitti monta.

Syöksettihin viimein sydämmehen

Hälle pitkän piikin tuima tutkain.

Silloin kaatui hän, ja julman joukon

Päämies, kaulan hältä katkaistua,

Pisti hänen päänsä piikin päähän.

Sitten heti hengästyksissänsä

Ratsastivat rosvot matkoihinsa.

Kuusi pääsi heitä henkinensä

Tappelusta; mutta muistomerkin

Oli yksi saanut saalihiksi.

Pitkin portahia metsän läpi

Tuli vainajitten vanha isä.

Menestystä, poikain poikettua,

Häll’ ei ollut oikein tuvassansa.

Asetoinna äijä astuskeli,

Vankka tuumiansa tappeluhun

Uljahilli tuoden uroksille.

Kaukaa havaitsi hän hevosmiesten

Joukon sivu-juoksun valta-tiellä,

Ja, myös piikin päähän korkialle

Aatun pään hän näki pistetyksi.

Vapisten nyt vanhan jalat koki

Porras-tieltä joutumalla päästä;

Paikalleki joutui, jossa pojat

Kaunihisti koossa lepäsivät,

Riviössä ratki rosvoin kanssa.

Harmajista silmähapeneista

Kyynelet hän kiiruhusti pyhki,

Katsoin korkialla mielellänsä

Luki koko kaatuneitten luvun,

Ystäväin ja vihollisten ynnä.

Polot poikasensa siinä kaikki

Hän nyt näki, paitsi Tuomastansa.

”Missä,” mainitsi hän, ”ompi Tuomas?

Olisko hän yksin elävänä,

Eikä täällä veljestensä kanssa?”

Niin hän tuumasi; vaan jalo Tuomas

Etähällä istui yhä ihanimman

Neitosensa luona luopumatta.

Juuri nyt hän hänen kädestänsä

Veti kätensä ja kauhistellen

Sanoi: ”Mikä vaan nyt mielessäni

Kuvaileepi kovin kauhiasti?

Näkimet vai niskaniko mulla

Pitäis’ yhä kulta kyhkyseni!

Niskan muuta ei kuin mustuneita

Seinän saumassa näeskellä.

Mitkä silmät siis nyt mulla noita

Kauhioita kammoin katselevat? –

Verissänsä makaa veljekseni,

Aatun pää on tuolla piikin päässä.”

Sanoin niin hän kourin keihääsensä

Ja myös pyssyhynsä pian tarttui;

Joutuin juoksi hän nyt huonehesta.

Verta näkyi paljon pitkin tietä.

Tulttuausa paikkaan tuumattuhun

Viisi veljestänsä hän nyt näki

Murhattuina maalla makaavina,

Vanhan isän niitä näkemässä.

Äänetöinnä seisahti hän siihen,

Eikä luokse tulla tohtinunna.

Siinä näki hän ja kuuli, kuinka

Vanha isänsä nyt valloin huusi:

”Voi mun päiviäni, harmaapäisen!

Missä ompi? Missä ompi Tuomas?

Hän on pakosalle painanunna!

Ehkä rakkain mulle rakkahista,

On hän paennut ja pettänynnä

Kaikki veikot velikultasensa. –

Kirottu hän olkoon kaikkialla!

Kirottu kuin paha, arka konna!

Kainin tavoin karkulaisna aina

Eläköön hän metsän eksyksissä.

Haavan lehti liehuvainen häntä

Säikäyksiin saattatohon yhä.

Säikkyköön hän pyynkin pyräystä,

Joka pakoon tieltä pemahtaapi

Kammoin hänen sitä kävellessä.

Jos sa vanha vaka taivon Isä

Oot vanhurskas vainen valtonesi,

Vainoa nyt häntä, niinkuin minä

Rakkahasti hänt’ oon rakastanut;

Ja jos missä kerran kuoltuansa

Hänki herää vielä maan povessa,

Anna konnan olla kokonansa

Muukalaisna muissa maailmoissa,

Isänmaatta, omaisitta ilman.

Kauhistuksella nyt kääntyi Tuomas

Poijes, kirouksen kuultuansa.

Niinkuin koira, joka kontiota

Vihoissansa vainoaapi läpi

Sydänmaitten metsää synkiätä,

Astuskeli aivan äänetöinnä

Tuomas tiellä verijälkisellä;

Murhan into palot povessansa.

Kotiansa sivu kuin hän kulki,

Tuima tuli siellä tuprueli;

Mutt’ ei nähnyt hän, ei kuullut;

Silmät hällä tarkoin tähtäsivät

Verta vainen tielle tippunutta.

Päivän tähti metsän taukselle

Alas vaipui jo, kuin Tuomas tuli

Käyden kylään aivan autiohon.

Vainiolta siellä pieni poika

Kuhilaasta kuikistellen viittoi

Tielle, hiljaa huutain Tuomahalle:

”Älä mene sinne surman suuhun!

Tuolla talossa nyt viholliset,

Vanhat villi-vorot levähtävät.

Kuusi ompi heitä hevosmiestä;

Pitkät piikit vielä jokaisella;

Muuan muita julmemmalta näytti,

Ja myös muita paljon pitemmältä.

Päätä veristä hän piikin päässä

Kantoi, kauhiasti katkaistua.”

Uusi into tuli Tuomahalle.

Mutta ensi pirtin-oven päälle

Aatun pään hän näki naulatuksi.

Kiljuin viskasi hän kartanolle

Pyssynsä, ja pirtin oven irti

Sieppasi hän saranoilta kohta.

Ristirantaan saakka keihäs syöksyi

Rosvon rintaan, joka ensimäisnä

Häntä vastaan tuli huonehessa.

Sitten ei hän veri-vimmassansa

Välttänynnä enään vaaraakahan,

Eikä huolinnuna aseistansa.

Niinkuin kokkolintu kourillansa

Sulin käsin hänki kuolemalle

Kauhiasti kaatoi uhrejansa,

Pani pitkäksensä laattialle,

Repiin heiltä kurkkutorvet rikki.

Eipä lyönnit luonnan tuntunehet

Itse tuiman Tuomaan ruumihissa!

Vaikka kova koski häneen myöski.

Vielä eli joukon johdattaja.

Hänen sai nyt Tuomas sylihinsä.

Rinnan rusenti hän hältä kohta

Ja myös seljän sujaulti poikki,

Että kaksinkerroin käppyrässä

Vyöryin voro meni laattialle.

Pään nyt hältä Tuomas heti riisti,

Aatun päänki otti oven päältä.

Sitten väsynynnä verihaavoinensa

Kotiinkäsin lähti kävelehen;

Multa kevenneellä myöskin sydämmellä.

Puoleen oli yö jo joutununna

Kuin hän vaivoin, veri-haavoinensa,

Viimein tuli kotitalohonsa.

Tuhkaläjät siellä savusivat;

Yksi lato löytyi polttamatta.

Sinne lähti hän nyt lepäämähän.

Mutta ovella hän kohta kuuli

Isänsä näin haastelevan siellä:

”Kuka toisi mulle tosi tiedon,

Onko Tuomas ollut petollinen?

El se, ei se toki pettänynnä!

Anna taivon Herra, että olis

Tuomahani vielä vilpitöinnä!

Tuota hällä tänne nähdäkseni

Vihollisen pää, sen villi-voron,

Aatun päätä, joka piikillänsä

Pitkin tietä kantoi kauhiasti;

Näkimeni, että näkisivät

Uskon olleen hällä ukeimman. –

Kosto, jota sulta hälle huusin,

Käännä sitten kaikki kääntymähän

Pääni päälle, vanhan, vapisevan.

Poroin päällä, kauniin kartanoni,

Haudan päällä, poloin poikasteni,

Tahdon minä sulle taivon Herra

Ylistystä valloin veisaella,

Elävänä, että olen vielä.”

Kuultuansa kohta sanoi Tuomas:

”Rauhan Herra sua rakas isä

Holhokoon, ja sinun harmajata

Päätä myöskin aina peittäköhön!

Saatavilla sinun seisoissani

Hengetöinnä ovat oivallisten

Poikasesi pahat murhamiehet.”

Puhuttua, pään hän pyörähytti

Julman vihamiehen menemähän

Jalkain eteen juuri isällensä.

Sylihinsä sulki vanha isä

Poikansa nyt, pystöön päästyänsä.

Väsynynnä vaipui laattiahan

Jalo poika ja sen kanssa isä.

Haavoistansa Tuomas Haane kuoli,

Ilostansa kuoli vanha isä.

*) Toimitus luulee tekevänsä huvan lukijoillensa, kuin palstoihinsa ottaa tämän runoteoksen meidän mainiolta maamieheltämme, jonka teoksen ruotsal. tiede-akademia on kultamitalilla palkinnut v. 1831, ja joka oli nähtävänä näissä sanomissa v. 1834 ja paitsi sitä täällä erittäin painettu v. 1846. – Suomennos on ansiollisesti tehty.

Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 16.11.1872, 23.11.1872, 30.11.1872, 7.12.1872, 14.12.1872, 21.12.1872.