Leppälintujen suru

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Leppälintujen suru.

Kirjoittanut Immi Hellén


Oli mätäs maassa tuolla
viidakossa päivän puolla,
mätäs vehreämpi muita.
Siihen tupasemme teimme,
pehmikkeeksi naavat veimme.
Pyytelimme lehdon puita:
peitelkäätte piiloamme
nuokkuvilla oksillanne!
Kului päivät puuhatessa,
mutta valoisina öinä
laulu helkkyi helmivöinä.
Jo on munat kätkyessä,
niistä tulee tuutimalla
emon untuvien alla
pikku pojat somat, somat,
vaikka vielä alastomat.
Pian kasvaa untuvaiset,
humpulaiset, pumpulaiset,
vanhempainsa onni ainoo! –
mut syöjätär jo vainoo.
Äsken eineen etsinnästä
pienoisille palatessa,
tupa tyhjä, pojat poissa,
murhamies on käynyt koissa.
Lintu suuri, mustasiipi
päällä kiertäin kaartain lentää –
kuinka hennoikaan se sentään!
Mistä etsii alla tuskan
sydänparka lohdutustaan.
Painuako multaan mustaan,
vaiko syvään meren pohjaan
polo viime lennon ohjaa?
Yks on toivo toki vielä:
kenties kerran luona Luojan
paratiisin pyhätöissä,
lempilehtoin siimeksessä,
miss’ ei toinen toistaan vainoo,
nähdä saamme armaat vielä.
Se on meillä toivo ainoo.
Ristiriita maan on päällä.
Kenties siellä sävel helää,
joka kesken katkes täällä –
eihän muuten jaksais elää.

1920.


Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.