Levoton uni

Levoton uni Kirjoittanut Saima Harmaja

Yötuuli pilviä vie pohjaa päin.

Ma heräsin. Niin pahaa unta näin.

En nuku, en. Yötuuli pilvet kantaa

maan yli, meren, kohti Suomen rantaa,

Etäällä, pimenneinä, kohoaa

ne kauniit tornit, joit’ en nähdä saa.

Mua painaa vieras maa, en enää kestä!

Vie, tuuli, minut pois, en enää kestä,

vie yli meren, joka hyrskyää.

Ma tahdon kotiin. All’ on tyhjän syli.

Sen yli pääsen, lennän tuskan yli,

pois yli meren, joka hyrskyää.

Miss’ olet? Aallot lyövät Suomen rantaa.

En löydä sua, jota rakastan.

Sun syliis siipeni ei jaksa kantaa.

Yön tyhjyydessä yksin vajoan – – –

Miks kirkastui? Kuu paistaa yli Maan.

Miks kaikki kevenee, miks tuska lähti?

Tuo yli lahden värisevä tähti

sun viime lupaukses loisteessaan.

Ja äkkiä en ole yksin, en.

Sun läheisyytes huoneessani tässä

ma tunnen, elävänä pimeässä,

sun hellyytesi syvän, suloisen.

Et unohtanut. Aalto ei mua vienyt.

Sa tulit, siunattu, vaikk’ en ma tiennyt.

Sun syleilysi turva tuudittaa

mun uneen, joss’ ei enää kuolemaa.

Tuhanteen vuoteen et mua suudellut;

nyt huultes lämmön tunnen ainoastaan,

ja kun ma nukun, poveani vastaan

sun pääsi lepää, armas, uupunut.

Tartossa 1933.

Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.