Lohdutus (Forsman)

Lohdutus. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Eräkkäisyydessäin

Ma kun istuelin,

Valot taivahan näin,

Miten autuahat

Yli yön, utujen

Sätien samoovat

Ikisiintävihin; –

Ja mun rauhani men’,

Ja ma miettielin:

Jumal’, loppumaton

Ikivaltasi on;

Jos se käskenyt ois,

Tahi vihjonut ees,

Mun se tähtenä sois

Mennä kirkkautees –

Ja nyt tääll’ ikävöin!

Iki-sääntöjä sääs’

Sanas valtoamaan;

Eikä kruunusi all’

Vähäks’ aikoakaan

Sinun harmene pääs;

Ja sun on vapaus,

Kuten kirkkautes;

Eikä tanterehes,

Rajaton avaruus,

Sua mahdutakaan –

Lapses orja on vaan!

Sua liikuta ei,

Ettei suotuna lie

Hälle valtoja tai

Valon voittosa työ;

Että huolia vaan,

Sora, synkeys, yö

Peru on, jonka sai

Isän-kartanostaan –

Joka rikkahin on!

Kuka viljoa syö,

Jota tyhjästä vaan

Loit äärettömiin?

Tuho puuta ei lyö

Panemaas avariin,

Asu vaihtuvi vaan.

Mailmas ääretön on,

Soma, autuas niin,

Ajan mittaamaton,

Eikä valkeus tää

Ikin’ iltoa nää

Vajo yön hämäriin –

Olen kupla ma vaan!

Ihanuuttasi saan

Ihastella ma vaan;

Sit’ en arvata voi,

Käsitellä en saa;

Sinitaivahas koi

Näköäin lumoaa,

Ikävöinpä ja nään –

Mutta multahan jään!

Tätä miettiessäin

Kukan lässäni näin;

Oli syysvilu, tuul’

Imenyt veret tään,

Punaton oli huul’,

Sulo pois näköpään.

Jopa töyrältä saa

Raju viima ja lyö

Tätä surkastuvaa

Kerran siivellä vaan;

Kukan verhosi yö

Sylihin emon Maan.

Ja ma näin: makeaa

Sulo-unta se sai,

Ehkä pitkeäkin –

Ja ma mietiskelin:

Mäkö vääräksi voin

Valittaa Jumalan

Ikisääntöjä noin!

Tulin outona vain

Sorahan vesomaan,

Kukin orjana lain;

Mutta pakkoni tuo

Sulosinta on, kun

Se viel’ laskevi mun –

Usko toivoa luo.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.