Lohdutus (Runeberg)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lohdutus.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Kaihoisesta kun näin
Laaksolostani, kuin
Tähtiryhmäset vaan
Yllä usvaen, maan
Autuallisna mein,
Teillä taivahan kuin
Nuorra loistelivat;
Tuskat sauttelivat
Ja ma aattelin näin:
Oi, kuin puuttumaton
Voimas, Luojani, on!
Käskys mahtava vaan,
Merkkis ainoastaan,
Ja ma tähtenä näyn,
Taivon ääriä käyn; –
Vaan täss’ huovata saan!
Valtas kestävä on,
Eikä vaihtele sääs;
Kruunus kantelet vaan,
Eikä valkene pääs;
Itse saastamaton
Oot kuin valkeutes,
Huonees, tanterehes
Taivas onpi ja maa,
Tilaa siellä et saa; –
Lapses orja on vaan!
Sua ei huoletakaan,
Voitot, vaikeudet,
Kullat, valtikat ett’
Häll’ ei langennakaan;
Mullat, synkeydet,
Huolet, murhehet ett’
Perinnöksi hän sai
Synnyin-linnasestaan; –
Vaikk’ on täytenä tai!
Laiho, jonka sa loit,
Avaruutehen toit,
Eipä hiukenekaan;
Eikä synkene puu
Ijäisyyden, ei muu,
Verhot vaihtavi vaan.
Mailmas loppumaton,
Kaunis, autuas on,
Äärtä aika ei tie,
Iltaa tummenevaa
Päivä nähdä ei saa; –.
Vaan oon kuplanen mie!
Ihastella ma saan
Prameuttasi vaan,
Tuot’ en arvata voi,
Käsitellä en tie.
Mahdin taivahan koi
Luokseen silmäni vie,
Ja ma harron ja nään; –
Vaan en ennätäkään!
Niinpä aattelin; – kuin
Lähistössäni näin
Ruusun syksysin sain,
Verin vuodatetuin,
Hemmin raukenevin,
Poskin vaalenevin.
Viuhka kiitävä saa
Kunnahalta ja lyö
Siivin hiukenevaa
Kerran ainoan vain;
Kukka kaatuvi suin
Maisen maammosen työ;
Vaan ma huomasin, kuin
Hyvää unta se sai,
Vaikk’ oil pitkeä tai; –
Ja ma aattelin näin:
Oi, miks’ voivotanki,
Väkivaltana pien
Ijankaikki sen lain?
Vierhaisena vain
Siemenessä ma tien
Maassa kukkivani.
Pakko saartava tää
Pakko kallis on vaan;
Tänne kerta se jää; –
Luottaa, uskoa saan.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.