Loihdittu
| Loihdittu. Kirjoittanut Hilja Pärssinen |
Kun Antero pienenä palleroisena konttasi likaisen tallin lattialla ja keltaiset kiharat valuivat hänen harteilleen, oli hän kuin enkeli niin valkoinen, niin puhdas. Suuret tumman siniset silmät kulkivat huoneen olijasta toiseen, ja pikku suu leperteli lapsellisia viattomuuksia. Pientä Anteroa ympäröi lapsena jo elämän kovuus. Isä hyvä, lempeä mies oli usein synkkääkin synkempi leipähuolien kasvaessa työn saannin epätietoisuuden painaessa. Anterolle toki aina maitotilkka ja joskus vehnäpalakin säästettiin. Lapsi olikin niin herttaisen rakastettava. Se oli kuin toisista maailmoista, eikä surun ja köyhyyden lapsi. Se iloisesti teki kysymyksiään ja selitteli näkemiään. Sillä oli niin paljon kyseltävää: ”Minkätähden he eivät asuneet sellaisessa suuressa talossa, kuin se, jossa Antero kerran äidin kanssa kävi ja jossa oli niin loistavaa? Minkätähden äiti piti rikkinäistä nuttua? Milloin isä antaa Anterolle oman hevosen” j. n. e. Antero kaikista selityksistä huolimatta uskoi, että isä antaa hänelle hevosen, samallaisen kuin oli ”herrassyötingin” Jonnella.
Antero kasvoi, kävi usein kaupungilla ja oli haltioissaan kertoessaan, mitä milloinkin näki. Silkkipukuinen rouva oli kerran Anteron kadulla pysäyttänyt ja kysynyt ”kenen pieni pallero olet sinä, jolla on niin kihara tukka?” Antero tunsi hetken juhlalliseksi ja hän katsoen rouvaa suurin silmin ja vastasi ”Pekan poika”. ”Vai Pekan”, sanoi rouva, taputti poskelle ja antoi omenan. Hengästyneenä juoksi Antero omena kädessä kotiin ja kertoi. Sitten hän monta viikkoa tapahtuman jälkeen käveli samalle kadun kohdalle ja odotti sitä rouvaa. Hän oli melkein varma, että hän vielä saa omenan.
Samallaisia tapahtumia voisi kertoa runsaasti Anteron lapsuudesta. Hän oli kummallinen lapsi, erittäin hellä vanhemmilleen, mutta aina täynnä satumaisia mielikuvitelmia.
Tuli Antero sitten parinkymmenen vuotiaaksi. Joutui leipäänsä hankkimaan satunnaisilla ansioilla. Puusepän opissa oli monta vuotta. Ijän mukana ei kumminkaan hänen kasvoiltaan hävinnyt lapsekas, uneksiva ilme. Yhtä vallattomasti kuin ennen kiersivät kiharat kaunista valko-otsaa. Tummansiniset silmät kysyvästi ympärille tähyilivät ja suun ympärillä leikki lempeä piirre. Antero höyläsi ja hikoili, mutta yhtä vauhdilla kuin työ sujui, lensivät ajatukset. Hän oli huomannut kaupungilla käydessään, että mustasilmäinen ylhäissukuinen neiti oli häneen luonut syvän silmäyksen. Antero käveli usein samaa katua ja tapasi samaa neitiä. Mustat silmät Anteron mielestä puhuivat tulista kieltä. Antero hymyili vastaan ja oli onnensa kukkuloilla. Työ siitä päivin sujui hevin ja Antero odotti hetkeä, jolloin tuo neiti olisi hänen omansa.
Se neiti sitten hävisi, mutta Antero säilytti hänen kuvansa uskollisesti sydämessään.
Kun pojat keskenään puhuivat armaistaan ja ihmettelivät, miksi Antero ei kulkenut huveissa, niin hän hienosti viittasi olevansa jo puolittain kihloissa erään hienon neidin kanssa. Toisten naurua hän ei huomannut. Hän ei käsittänyt rakkaudessaan olevan mitään outoa. Hän kyllä nyt oli työmies, mutta aina lapsesta saakka oli hän ollut varma kohtalonsa muuttumisesta. Hän tunsi huoletonta elämän iloa, omasi rajattomia toiveita eikä tullut ajatelleeksikaan niiden mahdottomuutta. Antero rakasti luontoa. Hän saattoi istua yksinään kauniit sunnuntai-aamupäivät meren rannalla, puun alla ja silmätä aaltojen leikkiä. Hän melkein jutteli laululintujen kanssa. Välistä kun hän oli yksinään metsässä oli hän kuulevinaan Tapion väen tarinoita, näkevinään sinipiikojen vaatteista vilahduksia.
Antero tosin oli uneksija, mutta hän miettikin. Enimmäkseen hän mietiskeli kirjoista lukemiaan ajatuksia. Hän oli sitä mieltä, että ihmiset hyvin arkipäiväisesti elivät, tuhrivat, tahrasivat, osaamatta etsiä elämästä suloa, kauneutta. Kaikki kaunis lämmitti hänen mieltään. Näytelmät, laulu, luonto, kauniit ihmiset, ystävälliset kasvot.
Kun hänen täytyi vetää karheat työryysyt päälleen, niin hän saattoi hymyillä ajatellessaan, miten komea hän olisi kiiltonappisessa samettinutussa ja töyhtöhatussa. Hän ei koskaan uskonut, että nykyinen asemansa olisi pysyväinen. Hän tunsi olevansa satuprinssi, joka oli ajaksi loihdittu orjan tehtäviin.
Kun hän ajatteli samettisilmäistä neitoaan ja vapautustaan ilkeän noidan, nykyisen asemansa lumosta, niin hän lauleli ilosta. Häntä odotti kultalinna ja paljon jaloja nautintoja siellä.
Antero osti huilun ja sen sävelillä tulkitsi hän lennokkaat toiveensa. Hän miltei näki Kultalinnansa ja odottavan morsiamensa siellä.
Antero ei paljon puhunut salaisista kuvitelmistaan. Nuorempana, kuin oli ollut tarpeettoman avomielinen, oli häntä pilkattu. Nyt oli hiljainen. Vaaleat kasvot, tummansiniset silmät ja keltaiset kutrit muodostivat saman kokonaisuuden, jota ihastellen saattoi katsella. Moni, joka näki hänet työtamineissa kulkevan sanoi: ”hän ei ole paikallaan”. Ja Antero parhaiten tunsi, ettei hän ollut paikallaan. Hän harjoitteli puuhun leikkausta, maalausta, nautti soitosta, oli taiteilijasielu ja kumminkin sai niukan leivän raskaasta puusepän työstä.
Anterossa oli jotakin prinssin ylevyyttä, taiteilijan herkkyyttä.
Omituinen luottamus pikaiseen vapautumiseensa nykyisestä loihditusta asemastaan piti häntä iloisena. Mitä merkitsivät hikinen, pölynen työhuone, mitäpä mestarin ärtyisyys, olihan hänellä vaikka näkymätön laakeriseppele päässään. Olihan hän kuin Olympian kentällä sankari, jota äsken oli ihaninta neitoa silmiin katsonut.
Antero oli nuori. Kaksikymmenvuotinen sydän lainehti unelmista, hän etsi kauneutta, hän sitä löysikin. Rannalle hän silmänsä ummisti.
– Kun hän pääsisi linnansa herraksi ei hän ketään orjuuttaisi. Kaikki hoviväen kanssa tasa-arvoisiksi julistaisi. Näin hän päätti. –
Antero oli niin toivorikas ja onnetar armahti häntä näkemästä toiveittensa kuplina raukeavan. Se oli tosin tavallisilla silmillä katsottuna surullinen tapaus, mutta kumminkin onneksi hänelle.
– – Se kävi näin:
Hän vilustui ja kuoli lyhyessä ajassa keuhkokuumeeseen.
Rakastettu, ”kummallinen” työläisnuorukainen makasi ruumiina. Vielä hohtivat keltakutrit ja suun ympärys hymyili, mutta sinisilmät olivat ainiaaksi ummistuneet. Onni Anterolle, sillä elämä ei varmaankaan olisi lempeämmin pidellyt hänen haavettaan kuin muidenkaan köyhien. Hän säästyi pettymyksiltä. Vapauttaja noidan lumosta oli tullut, loihtujen siteet katkaistu.
Nuori, kaunis työläisnuorukainen laskettiin maan poveen...
Lähde: Työmies 15.9.1905.