Lokakuulla 1849

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lokakuulla 1849.

Kirjoittanut Heinrich Heine


Jo tyyntyi vankka tuulispää,
Ja tuli tyven kotiin kanssa;
Germaania, suuri lapsi tää,
Se riemuitsee taas joulukuusistansa.
Nyt perheonneen vaivutaan,
Ylemmät pyyteet tois vain haittaa, –
Käy rauhanpääsky palaamaan
Ja pesänsä taas huoneenpäätyyn laittaa.
Vain rauhass’ uinuu metsä, maa
Kuun hempeässä valovuossa,
Vait, pamahtiko? – laukaus, haa!
Kenties taas ystävän he ampui tuossa.
Kenties jo aseet kädessään
On tavattu nuo yltiötki.
(Ei kaikki oo niin järjissään,
Kuin Flaccus, joka rohkeasti pötki.)
Taas Liszt käy esiin, – henkihin
Jäi Frans, ei verissään hän makaa;
Ei taistokentill’ Unkarin
Kroaatti, Ryssä tappanut hänt’ takaa.
Meni viime turva vapauden,
Ja Unkari on hurmehissa, –
Mut ritar Frans on entinen,
Ja miekkans’ säilyi, – se on komoodissa.
Frans henkiin jäi, ja äijänä
Hän veritöitään kertoella
Saa lastenlasten piirissä: –
”Niin tein ja niin koin miekkaa heilutella.”
Kun nimen kuulen Unkarin,
Käy ahtaaks Saksan villanuttu,
Mun rintan’ nousee tyrskyihin,
Ja on kuin torventoitotus sois tuttu.
Soi jälleen mulle mielehein
Nuo urhoin sadut unholasta,
Nuo hurjat taistot sankarein
Ja laulut Niebelungein kuolemasta.
On sama retki sankarin,
On samat tarut synkät, öiset,
Vain nimet vaihtui uusihin,
Mut samat on nuo urhot mainetöiset.
Ja sama kohtalo on vain, –
Jos kuinka uljaat liput liehuu,
Niin viimein urho sortuu ain,
Kun pedon raaka ylivoima riehuu.
Ja nytpä liittoon vastahas
Sai härkä karhun vainotiellä, –
Sa kaaduit, mut on lohtunas:
Me toiset koimme häpeämmät vielä!
Toki siistit pedot sinut kaas
Ja rehtitaistelussa tuonoin;
Mut me, me jäimme sortoon taas
Vain susien ja sikain ryönäkuonoin.
Ne ulvoo, röhkii, – iljettää
Jo yksin voittajien haisu;
Mut vait! käy liiaks sinuun nää, –
Niin sairas olet, vaikene jo vaisu!


Lähde: Heine, Heinrich 1905: Valikoima runoelmia. Suomensi Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.