Ludvig XVII
| Ludvig XVII. Kirjoittanut Victor Hugo |
| Suom. Kaarlo Sarkia. |
I.
[muokkaa]- Ovet kultaiset taivaan niihin aikoihin aukes.
- Esirippu edestä Korkeimman tulien raukes.
- Näki Pyhien joukko, verhottu säteilyyn,
- kun kaikki taivaat hetken loistivat julki,
- miten nuori sielu enkelten välissä kulki
- esipihaan tähditettyyn.
- Oli kaunis poikanen tuo, joka maasta lähti.
- Hänen silmänsä loisti niinkuin vakava tähti,
- putos kalvaalle poskelle suortuvat vaaleat.
- Pyhät neitsyet, jotka Korkeinta laulaen kiitti,
- hänen otsansa marttyyrin-palmuihin seppelen liitti,
- joka kruunaa viattomat.
II.
[muokkaa]- Ja puhuivat äänet, jotka pilvissä lymyy:
- – »Sinun puhtaalle kunniallesi Jumala hymyy,
- hänen syliinsä, nuori enkeli, iäksi jää.
- Ja te seraafit, jotka Korkeimman nähdä saatte,
- hän on kuningas, kumartakaatte,
- hän on marttyyri, häntä laulaen ylistäkää.»
- – »Mitä maata hallitsin?» kysyi nuori sielu.
- »Olen vanki vain, minä en ole kuningas.
- Minä nukahdin ympärilläni tyrmän nielu.
- Mitä maata hallitsin, lausu se, Valtias!
- Minun isäni kuoli kuoleman sangen karvaan,
- mua sapella juotti pyöveli tunnoton.
- Olen orpo, äitini luo tulen, unista arvaan,
- hän että taivaassa on.»
- Näin enkelit: »Vapahtajas sua kutsuu tälleen,
- epähurskaitten maailmasta sun vaatii jälleen.
- Jätä maa, joka Ristin murskaa, järjetön tuo,
- miss’ ei edes kuoloa kaihda murhaaja kurja,
- himo kauhuntöitten hurja
- kuninkaille ei edes haudan lepoa suo.»
- – »Miten? Onko jo päätös koittanut elämän vaivaan?
- Joko siis olen tuskani loppuun kärsinyt?
- Siis vanginvartija tästä unesta taivaan
- mua aamulla enää eikö herätä nyt?
- Jumalalta, ma vanki, rukoilin rauhaa haudan,
- sitä tuskani kirvoittajana kaipasin vain.
- Tämä untako ei? Joko murti hän kahleeni raudan?
- Joko kuoleman onnen sain?
- Jos tuskani määrän, taivas, tietäisitkin!
- Joka eloni päivä onnettomuutta toi.
- Ei hymyillyt minulle äiti, kun minä itkin,
- ei hyräillyt hän, kun huuleni vaikeroi.
- Kuin hento yrtti, nääntyvä vailla juurta,
- kovan, hitaan kuolemantuomion kärsiä sain.
- Mitä kehdossa tekemääni rikosta suurta
- näin sovitin, tiennyt en vain.
- Ja kuitenkin, kuunnelkaa: kuin lävitse sumun
- ajat onnellisemmat muistin silmällä nään.
- Minä kuulin uniini kunnian etäisen humun,
- mua hilpeät ihmiset kantoivat käsillään.
- Tuhos kaiken yks ainoa yö kuni synkkä peikko,
- elonpäiväni, tuskin alkanut, tummui niin.
- Olin lapsi vain, kovin yksinäinen ja heikko,
- ja minua vihattiin.
- Minut piiritti kuolemanankarat muurit, teljet,
- oli silmäni vihityt itkuun ja pimeään.
- Te vain, hyvät enkelit taivaan, ystävät, veljet,
- mua usein uniini saavuitte tervehtimään.
- Kädet murhanhimoiset nuoruuteni murskas,
- mut onnettomat ovat häijyt ihmiset nuo.
- Rukoukseni siis ota korviis, Herra hurskas,
- anon: heille armos suo.»
- Ja enkelit lauloi: »Liitonarkin nähden
- olet seuraava meitä, otsalles annamme tähden.
- Ota keruubinsiivet taivaansiintävät.
- Sinä kanssamme tuudittamaan tulet murheista lasta,
- kodistansa leimuavasta
- suus hengähdyksellä auringot herätät.»
III.
[muokkaa]- Äkin kuoro vaikeni. Valitut hiljentyivät.
- Hän painoi katseensa kyynelten himmentämän.
- Avaruuksien yössä maailmat pysähtyivät.
- Iankaikkinen puhui lävitse äärettömän:
- – »Sinut varjelin, kuningas, ihmissuuruudelta.
- Elit kahleissa, säästyit valtaistuimelta.
- Mene, poikani, siunaa tuskias.
- Kuninkaitten orjuutta nähnyt et äärimmäistä,
- diadeemin painoa ei pääs tuntenut jäistä,
- jos kalvoikin kahleet ranteitas.
- Sinä näännyit, lapsi, elämän taakan alla,
- ja kuitenkin kehtosi toiveilla, kunnialla
- oli ympäröinyt maa.
- Tule! Herrasi myös koki tuskansa jumalaisen,
- sai Poikani kruunun orjantappuraisen
- ja kantoi ruokovaltikkaa.»
Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.