Lumivalo prinsessa

Wikiaineistosta
Lumivalo prinsessa

Kirjoittanut anonyymi
Lumikki-satu.


Lumivalo prinsessa.

E räänä pimeänä talvipäivänä istui lapseton kuningatar surullisena avonaisessa ikkunassaan, katselemassa kuinka lumihaahtuvat lentelivät tuulen käsissä. Sattumalta hän silloin pisti neulalla sormeensa, niin että heleänpunainen veri siitä tunki esiin, ja koska käsi oli ulkopuolella ikkunaa, putosi haavasta kaksi veri-pisaraa lumen päälle. Silloin juohtui kuningattaren mieleen, ettei Jumala ollut hänelle suonut yhtään lasta ja hän kuiskasi itsekseen nämät sanat: „Jospa saisin lapsen niin valkoisen kuin tuo lumi ja niin punaisen kuin nämät veripisarat, niin silloinhan olisi suurin toivoni tässä mailmassa täytetty.”

Muutama aika tämän jälkeen tuli hänen toivonsa täytetyksi ja hän sai pienen tytön, jonka posket punoittivat kuin ruusut, ja kaula, kädet ja käsivarret olivat valkoiset kuin lumi. Senpätähden sille annettiinkin nimeksi Lumivalo.

Nyt oli kuningatar iloinen ja onnellinen. Mutta pahaksi onneksi kuoli hän jo pian ja Lumivalo sai emintimän, joka oli niin ylen ylpeä kauneudestansa, ett’ei ollut määrääkään. Tällä oli omituinen taika-peili eli kuvastin, jossa hän usein ihaili kauneuttansa ja silloin aina kyseli:

„Sanoppas pikku kuvastin,
Ken maassamme lie ihanin?”

ja peili vastasi aina:

„Sä, kuningatar, olet kaikkein ihanin.”

Tämä ilahutti joka kerta oikein sydämmen pohjasta tuota turhamielistä kuningatarta. Mutta lumivalo kasvoi sillä välin yhä suuremmaksi ja oli jo seitsenvuotiaana niin kaunis ja viehättävä, että kuninkaan tyttäret kaikissa naapuri-valtakunnissa olivat hänen rinnallensa yhtä rumat ja mitättömät, kuin tähdet päiväpaisteessa. Silloin kysyi hänen emintimänsä taas peililtään:

„Sanoppas pikku kuvastin,
Ken maassamme lie ihanin.”

ja peili vastasi:

„Oi kuningatar, ihanin kyllä oisit,
Jos Lumivalon suloa voittaa voisit.”

Kuningatar tämän kuullessaan, tuli oikein kipeäksi paljaasta kiukusta ja kateudesta ja päätti surmauttaa Lumivalon. Hän sanoi sentähden metsästys-palvelijalleen: „Vie se tyttö kanssasi metsään, surmaa se siellä ja tuo sydän ja maksa minulle todistukseksi, ettäs olet käskyn täyttänyt. Metsästys-palvelija vei nyt Lumivalon suureen synkkään metsään ja veti jo miekkansa hänet surmataksensa. Mutta silloin alkoi Lumivalo rukoilla niin suloisesti ja oli niin viehättävän-näköinen, että palvelijan tyly sydän vallan heltyi ja hän lupasi päästää tytön, jos se ei enään milloinkaan palaisi kotiansa. Lumivalo lupasi sen vallan mielellänsä ja pääsi sillä tavoin vapaaksi. Mutta palvelija tappoi porsaan ja vei siltä sydämmen ja maksan tuolle ilkeälle kuningattarelle, joka ne paistoi ja söi makoiseen suuhunsa siinä luulossa, että Lumivalo nyt varmaankin oli kuollut ja hän siis epäilemättä kauniin koko maassa.

II.

Mutta Lumivalo parka oli hyvin peloissaan tuossa suuressa, synkässä metsässä. Hän kiiruhti kuitenkin vuorten ja laaksojen poikki yhä suoraan eteenpäin tullaksensa niin kauas kuin mahdollista ilkeästä emintimästänsä ja kaikki eläimet metsässä tuijottivat häneen hyvin uteliasti, vaan ei yksikään niistä tehnyt hänelle pahaa. Kuljettuansa näin seitsemän vuoren ylitse, saapui hän pieneen, kauniisen laaksoon, jonka kupeella vähäinen, soma mökki seisoi. Kauan hän vartosi mökin ulkopuolello, että joku tulisi ulos siitä. Mutta kun ei ketään näkynyt eikä kuulunut, päätti hän rohkaista mielensä ja mennä sisään yö-sijaa pyytämään. Sisällä oli kaikki hyvin somaa ja siis tiä. Valkoisella liinalla peitetty pöytä seisoi keskellä laattiaa ja sen päällä oli seitsemän pientä lusikkaa, seitsemän pientä veistä, seitsemän pientä kahvelia ja seitsemän lautasta. Joka lautaisella oli vähän leipää ja hedelmiä. Pitkin seiniä oli seitsemän pientä vuodetta sinisen ja valkoisen kirjavine peittoineen ja hienoine valkoisine lakanoineen. Lumivalo, joka vaivaloisen matkansa perästä oli hyvin sekä nälissään että janoissaan, maistoi vähän joka lautaselta ja ryyppäsi vähän joka maljasta, ett’ei kukaan niistä, joita varten pöytä oikestoon oli valmistettu, jäisi aivan tyhjille. Kylliksi syötyöön ja juotuaan aikoi hän mennä levolle, mutta ensimäiset kuusi vuodetta, joihin hän koki asettua, olivat niin pienet ja ahtaat, että hänen oli vallan mahdoton niihin mahtua. Vasta seitsemäs oli tarpeeksi iso ja siihen Lumivalo siis pani maata, luki ilta-rukouksensa niinkuin hyvä lapsi ainakin ja nukkui makoiseen uneen.

Kun yö alkoi lähestyä, tulivat mökin haltiot, seitsemän kääpiötä, jotka lyhtyjen valossa joka päivä tekivät työtä vuoressa, kaivaen ulos siitä kultaa ja muita metalleja, päivätyöstään kotia. Heti sisään astuessansa huomasivat, että joku oli heidän poissa olessaan mökissa käynyt; sillä ei nyt enään kaikki ollut samassa järjestyksessä kuin aamulla jolloin olivat työhön lähteneet. Ensimäinen niistä pikku miehistä arveli: „ Tämähän on vallan kummallista! kuka on minun tuolillani istunut?” Toinen lisäsi: „kukahan on syönyt minun lautaseltani?” Kolmas sitten: „kuka on käynyt minun leipääni maistelemassa?” Neljäs vielä: „kuka on minun kahveliani käyttänyt?” Viides ihmetteli: „kuka on käynyt minun hedelmiäni syömässä?” Kuudes samoin: „Ken lienee minun maljastani ryypännyt?” Seitsemäs vihdoin sanoi „kuka on minun veistäni pidellyt?” Nyt ensimäinen kääpiö loi silmäyksen vuoteellensa ja huudahti: „kuka on minun vuoteellani istunut?” Ja muut huusivat myöskin toinen toisensa perään: „Minunkin vuoteessani on joku käynyt!” Mutta seitsemös joka huomasi tytön vuoteellansa sanoi: „Mikä olento tuolla minun vuoteellani maannee? Tuokaa pian lyhdyt tänne!” Kaikki riensivät oitis sinne lyhtyinensä ja hämmästyivät hyvin nähdessään tuon ihmeen ihanan tytön. Eivätpä kuitenkaan herättäneet häntä, vaan antoivat hänen nukkua rauhassa, ja seitsemäs kääpiö makasi sinä yönnä vähän aikaa kunkin kumppaniensa vuoteella. Kun Lumivalo aamulla heräsi oli hän vähällä säikähtyä pahanpäiväisesti, nähdessään nuot pienet rumat olennot ympärillään.

Mutto kun nämät puhuttelivat häntä hyvin ystävällisesti, rauhoittui hän kuitenkin pian, niin että saattoi näille kertoa mistä hän oli kotosin, kuinka ilkeä emintimänsä häntä oli kohdellut, ja että hän nyt seisoi vallan ypö yksinään ja hyljättynä mailmassa. Tämän kuultuansa sanoivat kääpiöt hänelle: „kuleppas, Lumivalo, jos ei sinulla olisi mitään sitä vastaan, niin voisit jäädä meille, pitää huolta meidän taloudestamme, pestä meidän vaatteemme ja valmistaa meidän vuoteemme.” Siihen Lumivalo suostui vallan mielellänsä ja jäi niinmuodoin kääpiöin luo. Mutta jota kauemmin Lumivalo oli kääpiöin kodissa, sitä rakkaammaksi hän tulikin heille.

III.

Tällä välin oli Lumivalon emintimä iloinen ja onnellinen; sillä hän luuli Lumivalon kuolleeksi ja itsensä siis ihannimmaksi koko maassa. Mutta pistipä kerran hänen päähänsä tiedustella, josko kenties joku uusi kilpailia olisi ilmestynyt ja niin kysyi sentöhden taas peililtänsä:

„Sanoppas, pikku kuvastin,
Ken maassamme lie ihanin.”

Ja peili vastasi:

„Ihanin kyllä oisit tällä kertaa;
Vaan ihanampi vielä monta vertaa
On Lumivalo kauniin kaikkialla
Asuen kääpiöiden suojan alla.”

Kuningatar ymmärsi nyt, ett’ei palvelija ollutkaan hänen käskyänsä täyttänyt ja päätti sentähden uudestoon saattaa Lumivalon turmioon. Kauan mietittyänsä sinne ja tänne, miten tämän paraiten voisi toimeen panna, päätti hän viimein mennä vale-puvussa Lumivalon luo. Hän keitti sentähden kaikenlaisista ruohoista nesteen, jolla voiteli kasvonsa ruskeiksi, pukeutui rihkama-kauppiaaksi ja lähti astuskelemaan vuorien poikki kääpiöiden mökkiä kohden. Perille päästyänsä, kolkutti hän ovelle ja huusi: „halutaanko ostaa hyviä tavaroita, kauniita tavaroita?” Lumivalo, tämän kuultuansa, aukasi oven ja päästi rihkama-kauppiaan sisälle. Kaikista tavaroista oli hänelle enimmin mieleen eräs silkkivyö, joka oli kalliilla helmillä koristettu. Hän kysyi sentähden tämän hintaa; mutta rihkama-kauppias vastasi, että hän niin suloiselle ja rakastettavalle lapselle antaisi sen vallan polku-hinnasta ja pyysi hänen sitä ensin koettamaan.

Lumivalo antoi rihkama-kauppiaan sitoa vyön kiinni, mutta tämäpä sitoikin sen niin kireesen, ett’ ei Lumivalo voinut hengittää, vaan kaatui hengitönnä laattialle. Tuo ilkeä kuningatar, nähdessään että aikomuksensa nyt näin oli onnistunut, sanoi naurahtain:

„Jo kylläkses liet saanut varmaan,
Jo itseni ihanimmaksi arvaan.”

ja tämän sanottuansa riensi hän tiehensä.

Kun kääpiöt illalla tulivat kotia ja kohtasivat Lumivalon näin kurjassa tilassa he kovin kauhistuivat ja tulivat sangen murheellisiksi; sillä luulivat Lumivalon kuolleeksi. Mutta aikoessaan nostaa hänet hänen vuoteellensa huomasivat tuon liian kireesen sidotun vyön hänen varrellaan. Sen leikkasivat oitis poikki veitsillänsä ja vuodattivat virvoittavia rohtoja hänen huulillensa. Lumivalo rupesi silloin hiljaa hengittämään ja aukasi viimein ystäviensä suureksi iloksii silmänsä. Kääpiöt kysyivät nyt, mistä hän tuon vyön oli saanut ja Lumivalo jutteli heille koko tapauksen alusta loppuun, Kääpiöt ymmärsivät siitä heti, että tuo ilkeä kuningatar oli siellä käynyt ja kielsivät tyttöä vast’edes heidän poissa ollessaan päästämästä ketään sisälle.

IV.

Tällä välin oli kuningatar jo kuitenkin ehtinyt takaisin kotiansa. Ensi työkseen otti hän nyt taas peilinsä esille ja kysyi siltä:

„Sanoppas pikku kuvastin,
Ken maassamme lie ihanin?”

Ja peili vastasi taas niinkuin edellisellakin kerralla:

„Ihanin kyllä oisit tällä kertaa,
Vaan ihanampi monta vertaa
On Lumivalo kauniin kaikkialla
Asuen kääpiöiden suojan alla.”

Tämän kuullessansa tuli kuningatar vallan kalmankarvaiseksi; niin vihoissaan hän oli, ett’ei yrityksenfä ollut onnistunut, ja hän rupesi jälleen mietiskelemään keinoja surmatakseen Lumivaloa. Tällä kertaa pukeutui hän vanhaksi mustalais-akaksi, pisti erinomaisen kauniin myrkytetyn kampan lakkariinsa ja lähti taaskin Lumivalon asuntoa kohden kulkemaan. Likelle sitä ehdittyänsä, hän tekeytyi raaja-rikoksi ja oli ainoastaan suurella vaivalla pääsevinänsä sauvansa nojassa eteenpäin. Lumivalo, joka akkunastansa näki hänen lähestyvän, surkutteli oikein sydämmen pohjasta tuota raajarikkoa vaimo raukkaa. Tämä rukoili nyt surkealla äänellä: „Hyvä lapsi, ole armollinen minulle vaimo paralle ja anna minun vähän aikaa levätä huoneessasi.” Mutta Lumivalo vastasi hänelle: „Kääpiöt, joiden tämä mökki on, ovat kieltäneet minua päästämästä ketään sisälle heidän poissa ollessansa, minä tekisin sen niin kovin mielelläni, vaan en uskalla.” Tuo ilkeä akka, joka tästä huomasi että Lumivalo oli varoitettu, oli nyt yhtäkkiä lankeevinansa tainnoksiin. Kun Lumivalo sen näki, aukasi hän oitis ovensa, toi mitä kiireimmiten vettä ja pirskotti sitä mustalais-akan kasvoille. Vähän ajan perästä aukasikin tämä taas silmänsä, ja katseli hyvin hämmästyneen näköisenä ympärilleen. Sitten sanoi hän Lumivalolle: „Kiitos, lapseni; ilman sinun avuttasi olisin varmaankin kuollut; minä lahjoitan sinulle sentähden tämän kampan, josta minulle kaikissa tapauksissa on hyvin vähän hyötyä”. — Lumivalo ei tahtonut ensi alussa ottaa vastaan tätä lahjaa; mutta kun mustalais-akka antoi sen välkkyä auringon paisteessa, ihastui tyttö siihen niin ettö sanoi: „No olkoon sitten, muijaseni; minä otan tuon kampan, mutta minun pitää saada maksaa se.” „Aivan mielelläni, sydän-käpyseni, jos niin tahdot; annas, niin minä kohta panen sen päähäsi.” Lumivalo antoi ämmän tehdä mielensä mukaan; mutta tuskin oli kamppa vielä ehtinyt koskettaa hänen hiuksiansa, niin myrkky jo alkoi vaikuttaa ja Lumivalo meni pyöryksiin.

„Lahjani sun päässäsi kuin kirkkain kulta hohtaa
Nyt, toivon, toisiamme emme pian kohtaa;”

sanoi tuo ilkeä kuningatar ja meni tytyväisenä tiehensä.

Kaikeksi onneksi tulivat kääpiöt tänä iltana hyvin aikaisin kotia. He säikähtivät nyt tietysti vielä enemmän kuin edellisellä kerralla, löytäessään Lumivalon näin kurjassa tilassa huoneensa edustalla. Kuitenkin arvasivat heti, kuka tämän onnettomuuden oli matkaan saanut, ja ruvettuansa hakemaan huomasivatkin pian tuon myrkyllisen kampan hänen päässänsä.

Sen ottivat kohta pois ja Lumivalo tointui nyt taas vähitellen. Sitten jutteli hän heille kaikki, mitä oli tapahtunut ja kääpiöt kielsivät häntä enään koskaan päästämästä ketään sisälle, tahi menemästä ulos kenenkään luo eli ostamasta mitään heidän poissa ollessa.

Heti kotia tultuansa otti kuningatar taas peilinsä esille ja kysyi siltä:

„Sanoppas pikku kuvastin,
Ken maassamme lie ihanin;”

ja taaskin sai hän saman vastauksen:

„Ihanin kyllä oisit tällä kertaa,
Vaan ihanampi monta vertaa
On Lumivalo kauniin kaikkialla
Asuen kääpiöiden suojan alla.”

Nyt tuli tuo ihana kuningatar oikein rumaksi paljaasta kiukusta ja vannoi: „Tällä kertaa pitää Lumivalon kuolla vaikkapa se maksaisi omankin henkeni!” Hän otti nyt erinomaisen kauniin omenan, teki toisen puolen siitä myrkylliseksi ja pani sen koriin, muiden samanlaisten omenain joukkoon. Senperästä hän taas maalasi kasvonsa ja lähti, talonpoikaiseksi vaimoksi puettuna, jälleen astumaan kääpiöiden mökkiä kohden. Perille päästyänsä kolkutti hän ovelle ja huusi: „Hyviä omenoita! Kauniita omenoita! halutaanko ostaa hyviä omenoita?” Lumivalo tirkisteli ulos ikkunastaan ja vastasi: „Kiitoksia vaan, emäntä kulta, mutta minä en tohdi aukaista oveo, enkä tulla ulos, enkä edes ostaa mitään? — „Ole ilman sitten,” vastasi vaimo; „omenani ovatkin niin hyviä, että ne kyllä sinuttakin saan kaupaksi, mutta kosk’et saa ostaa mitään, niin lahjoitan sinulle yhden näistä,” — ja näin sanoen tarjoi hän Lumivalolle tuon myrkytetyn omenan. „Monta tuhatta kiitosta vaan,” vastasi Lumivalo, „mutta minö en uskalla.” „Ethän toki peljänne, että aion myrkyttää sinua,” sanoi tuo ilkeä vaimo nyt surullisella äänellä; „siitä kävisi mieleni oikein pahaksi. Katsoppos nyt, minä ja’an tämän omenon kahtia, puolen saat sinä ja toisen puolen pidän itse; eihän sinun sitten enää tarvinne olla peloissasi! Jospa vaan tietäisit, kuinka hyviä ne ovat!” Näin sanottuansa veti hän veitsensö esille, halkaisi omenon ja söi suuhunsa sen puolikkaan, jossa ei ollut myrkkyä. Kun Lumivalo tämän näki, rupesi hänen niin kovasti tekemään mieli omenaa, että hän vallan halukkaasti otti vastaan tuon myrkytetyn puoliskon, jonka vaimo hänelle tarjoi. Mutta heti ensimmäisen palan nieltyänsä, alkoi hän tuntea kovia vaivoja, kaatui takaperin laattialle ja näytti vallan kuolleelta.

„Jo henkesi lienet heittänyt varmaan;
Nyt itseni ihanimmaksi arvaan,” —

sanoi kuningatar, uhkaavasti tuota nuorta tyttöä katsellen ja kiiruhti sitten pois.

Kotiin tultuansa kysyi hän heti peililtänsä:

„Sanoppas pikku kuvastin,
Ken maassamme lie ihanin.”

Silloin peili vastasi:

„Sä kuningatar olet ihanin.”

Nyt oli hän tytyväinen. Mutta mahdoton olisi kertoa kääpiöiden kauhistusta, kun he kotia tullessaan näkivät Lumivalon makaavan hengetönnä laattiallo. He koettivat kaikkia keinoja saadaksensa hänet jälleen henkiin, mutta tällä kertaa ei enään mikään auttanut. Huomattuansa nyt kaikki turhaksi he nostivat hyvin suruissaan Lumivalon ylös laattialta, asettivat hänet hänen vuoteellensa ja itkivät kolme vuorokautta perätysten hänen vuoteensa vieressä, niin että oli sääli nähdä.

Mutta Lumivalo oli näöltään niin terve ja punaisen verevä, kuin ei olisi ollutkaan kuoliaana, vaan ainoastaan nukuksissa. Kääpiöt sen vuoksi eivät malttaneetkaan haudata häntä, vaan tekivät kauniin arkun lasista ja kirjoittivat sen päälle hänen nimensä ja että hän oli kuininkaan tytär. Arkun kantoivat sitten korkialle vuorelle ja vartioitsivat sitä aina vuorotellen. Sinne tuli silloin tuota hurskasta lasta suremaan kaikki metsäneläimet, sekä huhkajat että kaarneet, sekä sudet että metsävuohet, ja tulipa viimein pieni kyyhkyläinenkin, istui likelle vainajan päätä ja oli aivan suruissaan.

Näin makasi Lumivalo kauan arkussaan ja oli näöltään yhtä raitis kuin äsken satanut lumi; poskensa punoittivat yhä kuin ruusunnupit ja hiuksensa pysyivät mustina kuin ebenpuu. Silloin sattui eräs nuori kuninkaanpoika tulemaan niille tienoille ja nähdessänsä lasi-arkun ja tuon ihanan nukkujan sen sisässä, syttyi hänessä oikein tulinen rakkaus Lumivaloon. Hän sanoi sentähden kääpiöille: „Jättäkää tuo arkku sisältöineen minun haltuuni; minä annan mielelläni sen edestä vaikka kaiken tavarani.” Mutta kääpiöt vastasivat: „arkkua emme sinulle myy, vaikkapa kaiken mailman tavarat omiksemme saisimme.” „No, lahjoittakaat se, sitten minulle,” sanoi kuninkaanpoika, „sillä ilman Lumivalotta en enää voi elää; minä lupaan hoitaa sitä niinkuin silmäterääni.” Kääpiöiden tuli nyt sääli prinssi parkaa; sanoivat: „No, täytyyhän sinun se sitten saada.” Kuninkaan poika tuli tästä hyvin iloiseksi, kiitti kääpiöitä sydämmellisesti ja antoi seuralaistensa kantaa arkun sieltä pois. Mutta erään metson läpi kuljettaessa sattui yksi kantajista kompastumaan niin pahoin että oli juuri lankeamaisillaan. Tästä sai arkku niin kovan tärähdyksen, että tuo myrkyllinen omenanpala, jonka Lumivalo ainoasti puoleksi oli niellyt, luiskahti ylös hänen kurkustansa. Myrkyn vaikutus lakkasi nyt samalla ja — äkki arvaamatta aukasi Lumivalo silmänsä, nousi istualleen ja kysyi hyvin kummastuneena : „Missä minä nyt olen”? „Minun luonani, armas Lumivalo, sinä nyt olet,” vastasi hänelle tuo ylen onnellinen kuninkaan poika, kertoi sitten kaikki mitä oli tapahtunut ja lisäsi vielä: „Jos voit rakastaa minua, niinkuin minä sinua rakastan, niin seuraa minua isäni linnaan ja tule puolisokseni.” Lumivalossa heräsi nyt kiitollisuuden ja rakkauden tunteita pelastajaansa kohtaan. Hän sen vuoksi seurasi kuninkaanpoikaa hänen linnaansa ja häitä aljettiin valmistaa suurella komeudella. Kutsu-vieraisten joukossa olivat myös nuot seitsemän kääpiötä ja Lumivalon emintimäkin. Tämä puki nyt päälleen kauniimmat vaatteensa ja koristuksensa; mutta ennen lähtöänsä otti hän vielä kerran pelinsä esille ja kysyi siltä:

„Sanoppas pikku kuvastin,
Ken maassamme lie ihanin.”

Mutta peili vastasi:

»Sinähän ihanin kyllä oisit,
Jos morsiamen suloa voittaa voisit.”

Tämän kullessaan kuningatar säikähti niin kauheasti että aikoi jättää koko häihin menon sikseen. Kuitenkin, koska hän oli hyvin uutelias näkemään sitä, joka oli häntäkin vielä kauniimpi, rohkaisi hän viimein mielensä ja lähti. Mutta kun hän astui juhlosaliin kuninkaanpojan linnassa ja Lumivalo, ihanana kuin kirkas aamu-aurinko, tuli häntä tervehtimään, olisi hän toivonut olevansa vaikka maan alla; kaikki rupesi musteneen hänen silmissään ja hän kaatui pyörtyneenä laattialle. Luulet varmaankin että Lumivalo nyt kosti ilkeälle emintimällensä? Ei, siksi oli hän liian hyvä. Sen sijan että olisi antanut sen tanssia kuumilla rauta-kengillä, niinkuin häntä kehoitettiin, käski hän viedä tuon ilkeän naisen kotia ja surkutteli häntä hänen jumalattomuutensa tähden. Mutta rangaistus seurasi kuitenkin. Sillä kateuden myrkky ja paha omatunto kalvoivat häntä, siksi kuin kuolema vihdoin vapautti hänet näistä vaivoista.

Mutta Lumivalo puolisoineen eli iloisena ja onnellisena kuolemaansa saakka ja usein kävivät nuot seitsemän kääpiötä heitä terivehtimässä, tuoden aina mukaansa mitä kalliimpia lahjoja.


Lähde: Lumivalo prinsessa. Pääskynen, 11.11.1871, nro 23, s. 177–181. Kansalliskirjasto. Lumivalo prinsessa. Pääskynen, 25.11.1871, nro 24, s. 185–188. Kansalliskirjasto.