Luonnon kirjasta

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luonnon kirjasta.

Kirjoittanut Juhani Siljo


Ken luonnon kirjan loppuun saakka luki, ken?
Sen mahdin tajus? Mutkan, halun mietti jokaisen?
Kuin sanoin köyhin suviaamun taian kertoisin?
Näin ehkä: kivi vierimään jos luotu olenkin,
nyt sielunsiivet saan, nyt nousen yli kaiken maan,
– nyt taivaan poika, taivastietä vaikk’ en tunnekaan –.
Mut taian tenhoisemman juuri näin:
Kun lempein aamun leyhke, tuskin kortta väristäin,
yl’ lahden hiipi siimekseni valoon vihreään,
ja järvi kuulti, rannan hiekka syttyi säihkymään,
näin, kuinka ulos luonnon helmaan astui vapaaseen
hämystä huoneen Tipa-Kaapro koko perheineen.
Kuin sorsa-isä, Kaapro kalliin karavaanin tuo
– suur ei se: vaimo, lapsipari – veden vilppaan luo.
Valoa, kesän hehkua he kukin halajaa,
ja viime riepu varrelta jo maahan valahtaa.
Kuin ryhmä auvoss’ Eedenin he seisoo, miekkoset.
– Ken loppuun luki luonnon kirjan kaikki ihmehet –?
Tään Kaapron tunsin nallikasta: isä kuokan mies,
vaan poika varhain herrasmuodin temput tais ja ties;
hän pikenttinä kaupungissa aimo viran sai,
siin’ oli, arvaan, uuras, tarkka älyltäänkin kai.
Ma, fariseeus, arvioin hänt’ yli olkapään:
”Jo sekin houkka hiiteen liukui synnyinsäädystään!
Vaan miehen miel’ ei aivokoppaan mahdu matalaan,
ja houkkiahan suurin luku luodaan maailmaan.
Osaansa hänkin luotu on, hän siihen sopiikin,
ei paremman lie arvoinen”, niin silloin päättelin.
– Vaan Sallimuspa tuumi toisin hänen kohdalleen,
ja kuinka kävi! Luontoon nään jo hänen palanneen.
Niin sydän suurna sykähtää, kun vaatii rakkaus!
Niin aivoon kylmään kyyhky pesii, lemmen ajatus!
Ja Kaapro nousi, kassaneidin hotellistaan vei,
maall’ elää nyt, ei moukkana, vaan herranakaan ei.
Hän ”raataa” – ”huvilassa” maata kapanala lie –,
hän ihmishenget vakuuttaa, – se aikaa enin vie –,
hän isännille asioi, ja perheen hoitaa hän
kuin kukaan, eik’ oo heillä tapaa kotikärhämän.
Mies aimo hänest’, arvon mies, on saanut, tiedän sen,
kuin onkin silmät harillaan ja otsa kapoinen.
– Sit’ onnen poikaa: nuorikost’ on kaksoiset, – ja kas,
kuin kuuma veri, tunteen ele kuinka riehakas!
Hän silmin ahmii armastaan ja käsin kajoaa
ja nostaa, nyppii poskea ja kylkeen kutittaa,
kuin teirikukko kukertaa ja hyppää lasten luo,
ja isänsuukon pallukoille punasuille suo.
Ja nuori nainen onneen vaipuu hänen vierelleen
ja kahleet ikihellät kietoo kaulaan väkäiseen.
Voi vapaus, kuin köyhät ilot sulhollasi sun!
Mi miehuus houkan kahlehilla noilla kahlitun:
hän riemut rehdit nauttii, hän, ei muilta varastain!
Voi vapaus, min varkaan-osan sulhonas ma sain!
Ja pieni oon ma, orponen, ja houkka hyvinkin!
Ah, hiekkajyvä, aaltonen, nyt oitis olisin,
tuoll’ ystävänä yhtyisin ma aamukarkeloon,
ja vähään tyytyin vierähtäisin jälleen hietikkoon!
– Mut ihmislaps oon, pitkät pyyteet tunnen ihmisen,
kun poiss’ on, poissa kohta näky kultainen.


Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.