Luonnon kirjasta
| Luonnon kirjasta. Kirjoittanut Juhani Siljo |
- Ken luonnon kirjan loppuun saakka luki, ken?
- Sen mahdin tajus? Mutkan, halun mietti jokaisen?
- Kuin sanoin köyhin suviaamun taian kertoisin?
- Näin ehkä: kivi vierimään jos luotu olenkin,
- nyt sielunsiivet saan, nyt nousen yli kaiken maan,
- – nyt taivaan poika, taivastietä vaikk’ en tunnekaan –.
- Mut taian tenhoisemman juuri näin:
- Kun lempein aamun leyhke, tuskin kortta väristäin,
- yl’ lahden hiipi siimekseni valoon vihreään,
- ja järvi kuulti, rannan hiekka syttyi säihkymään,
- näin, kuinka ulos luonnon helmaan astui vapaaseen
- hämystä huoneen Tipa-Kaapro koko perheineen.
- Kuin sorsa-isä, Kaapro kalliin karavaanin tuo
- – suur ei se: vaimo, lapsipari – veden vilppaan luo.
- Valoa, kesän hehkua he kukin halajaa,
- ja viime riepu varrelta jo maahan valahtaa.
- Kuin ryhmä auvoss’ Eedenin he seisoo, miekkoset.
- – Ken loppuun luki luonnon kirjan kaikki ihmehet –?
- Tään Kaapron tunsin nallikasta: isä kuokan mies,
- vaan poika varhain herrasmuodin temput tais ja ties;
- hän pikenttinä kaupungissa aimo viran sai,
- siin’ oli, arvaan, uuras, tarkka älyltäänkin kai.
- Ma, fariseeus, arvioin hänt’ yli olkapään:
- ”Jo sekin houkka hiiteen liukui synnyinsäädystään!
- Vaan miehen miel’ ei aivokoppaan mahdu matalaan,
- ja houkkiahan suurin luku luodaan maailmaan.
- Osaansa hänkin luotu on, hän siihen sopiikin,
- ei paremman lie arvoinen”, niin silloin päättelin.
- – Vaan Sallimuspa tuumi toisin hänen kohdalleen,
- ja kuinka kävi! Luontoon nään jo hänen palanneen.
- Niin sydän suurna sykähtää, kun vaatii rakkaus!
- Niin aivoon kylmään kyyhky pesii, lemmen ajatus!
- Ja Kaapro nousi, kassaneidin hotellistaan vei,
- maall’ elää nyt, ei moukkana, vaan herranakaan ei.
- Hän ”raataa” – ”huvilassa” maata kapanala lie –,
- hän ihmishenget vakuuttaa, – se aikaa enin vie –,
- hän isännille asioi, ja perheen hoitaa hän
- kuin kukaan, eik’ oo heillä tapaa kotikärhämän.
- Mies aimo hänest’, arvon mies, on saanut, tiedän sen,
- kuin onkin silmät harillaan ja otsa kapoinen.
- – Sit’ onnen poikaa: nuorikost’ on kaksoiset, – ja kas,
- kuin kuuma veri, tunteen ele kuinka riehakas!
- Hän silmin ahmii armastaan ja käsin kajoaa
- ja nostaa, nyppii poskea ja kylkeen kutittaa,
- kuin teirikukko kukertaa ja hyppää lasten luo,
- ja isänsuukon pallukoille punasuille suo.
- Ja nuori nainen onneen vaipuu hänen vierelleen
- ja kahleet ikihellät kietoo kaulaan väkäiseen.
- Voi vapaus, kuin köyhät ilot sulhollasi sun!
- Mi miehuus houkan kahlehilla noilla kahlitun:
- hän riemut rehdit nauttii, hän, ei muilta varastain!
- Voi vapaus, min varkaan-osan sulhonas ma sain!
- Ja pieni oon ma, orponen, ja houkka hyvinkin!
- Ah, hiekkajyvä, aaltonen, nyt oitis olisin,
- tuoll’ ystävänä yhtyisin ma aamukarkeloon,
- ja vähään tyytyin vierähtäisin jälleen hietikkoon!
- – Mut ihmislaps oon, pitkät pyyteet tunnen ihmisen,
- kun poiss’ on, poissa kohta näky kultainen.
Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.