Luonnon meri kohisee

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
XXVIII [Luonnon meri kohisee]

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Sydän, kuuntele, kuuntele: Lävitse ihmiskunnan keinuen nousee ja vaipuu
salaperäinen, raskas aaltoilu, tumma ja kumea,
epäsäännöllinen ja mahtava, alati vaihtuva, vailla rauhaa..
Se on ihmisen rakkaus, ihmisen viha ja ihmisen toivo ja kaipuu.
Pane korvasi ihmisen rinnalle, kuuntele: soi veren suihke sumea
kuin latvojen humu, kun puut syystuulessa taipuu..
Meri ihmisen lävitse, editse, taitse ja jalkojen alla ja pään yllä pauhaa,
se keinuu, se nousee ja vaipuu ja tulvaa ja laantuu ja hersyy ja haipuu,
tovin lyö kuni harjaspäät kovin meuruten – jälleen on lauhaa
suhinaa elon-lämmintä kuin väre läntisen suutelis suvikuun viljaa,
rupeamansa raivoaa, taas sitten on hiljaa, hiljaa..
Vaan rajuilman henget vaanivat hiljaisuudessa, haltiat myrskyn,
ja ne nousevat aavistamatta vedenlevosta kauhein muodoin ja puhaltaa taistelutorviin
suventyynestä ruoskien esiin pauhun ja sauhun ja kauhun ja tyrskyn ja hyrskyn,
taas näyttää kamalan mahtinsa ihmisten sieluissa levännyt Luonnon Meri,
sekasortoon hukkuu maa, vihan karjunta kiirii korviin –
oman tuskaisen kuohunsa uhrina lyö yli maailman tulvaten ihmisen veri..


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.