Luonnon syliin!
| Luonnon syliin! Kirjoittanut Lauri Soini |
I.[muokkaa]
- Kirjoissa uinuvi sulotonta unta
- homehtunut oppinut yhteiskunta.
- Kirjoissa henki sen nuutuu,
- niihin se turtuu ja puutuu.
- Pitäkää sielujen palanut tuhka,
- pitäkää kirjojen kuivunut ruhka,
- joka eli – ennenkun kuoli!
- En minä kuorista huoli!
- Luontoa, elämätä huokua tahdon,
- helmiä etsiä pohjalta vahdon!
- Luonnossa, suloa mi helää,
- elämäni halajan elää!
- Luonto on nuortean elämän virta,
- luonnossa virisevi sointujen pirta
- kaunista kangasta luoden,
- iloa ja riemua suoden!
II.[muokkaa]
- Jos astuvi hetkeksi köyhään majaan
- tai vaikkapa pistäkse seppien pajaan,
- niin rinta, mi kirjaan kyltyy,
- taas uudesti elämään yltyy.
- Jos hetkeksi ottavi varresta paljan,
- niin tuntuu kuin olis raskaan taljan
- pois heittänyt hartehilta,
- ja voimasta kuohuu rinta.
- Jos hetkisen lavertaa vaimojen kanssa
- ja kuulevi iloja ja murheitansa,
- niin hellästi heläjää mieli
- ja lauluhun läikkyy kieli.
- Vaan entä jos leikkivi parvessa lasten,
- sinisilmien, raitisten valkohasten!
- Oi, iloa sun sydämesi silloin!
- Nukut ruusujen tuoksuun illoin!
III.[muokkaa]
- Kun kevähällä jättävi kaupungin
- ja kulkevi ympäri maata,
- ihan onnesta, riemusta hullautuu!
- Sitä ei edes kertoa saata –
- oma itse kun kokonaan unhottuu
- ja luonto vain mielehen heijastuu!
- Ohi vaarojen vilkkuvat kirkkainnaan
- sinijärvet ja vihreät lehdot,
- ja vainiot tuoksuvat tuoreuttaan,
- ja tuutivat tuulien kehdot,
- ja kukkia, kukkia täynnä on maa,
- ja perhoset päivässä liihottaa.
- Ja karjojen kellot ne kalkattaa,
- ja lintuset livertävät kilvan,
- ja vaaleat hattarat kaihottaa
- yli kirkkahan, siintävän ilman,
- ja loistava aurinko kirkastaa
- tien varrella talosen ikkunaa.
- Joka hetkenä kulkija nähdä saa
- yhä uuden ja ihanan taulun,
- on suloa ja kauneutta täynnään maa
- ja helinätä soiton ja laulun.
- Elo on kuin lintusen vapaa ain –
- oli pitkin tai poikittain!
IV.[muokkaa]
- Mut silloin elämä on parhaallaan,
- kun niitylle heinään lähtee!
- On ihan kuin janon sais sammuttaa
- sulovetosella lirisevän lähteen,
- kun tuoresta heinää niittelee
- ja heinillä perhona liitelee,
- ja heleänä päivä paistaa,
- ja nurmi ja lehto loistaa!
- Oi, ihanata heiniä huiskuttaa
- on rinnalla neitosen vilmän,
- ja silmää iskien kuiskuttaa
- kera viehkeän sirkeäsilmän!
- Välin punasena poskuet halottaa,
- välin huivihin silmät hän piilottaa!
- Ja heleänä päivä paistaa,
- ja nurmi ja lehto loistaa!
- Miten ilosena hilskaten, kilpaillen
- pere illalla saunahan saikaan!
- Oli löylyssä saunan lämpöisen
- koko karjamme yhteen aikaan!
- Mut hämärässä jälkeen iltasen
- pojat koputtavat aitan ovellen.
- On sulosen valonen suvinen yö,
- sydän leutona sykkien lyö.
- Ja aitassa soidessa hyttysen
- on armasta vaipua uneen,
- ja neitojen vaipassa uinaillen
- jää maailma unhon lumeen.
- Mut olo niin suvisen sulonen on
- ja uni niin ilosen huoleton.
- On sulosen valonen suvinen yö,
- sydän leutona sykkien lyö.
Lähde: Soini, Lauri 1903: Punasta ja vihreää: runoja. E. E. Sundvall, Helsinki.