Luonnon temppelissä

Luonnon temppelissä. Kirjoittanut Gustaf Gideon Forsman

Seppelit hiuksissaan, kesä morsiusvaatteissa hohtaa.

Aurinko herttainen, maa-ilmojen valtias uljas,

Vaunuissaan ajelee pika-varsoillaan komeoilla

Hattaroiden yläpuolella, siintävän taivahan alla,

Katsahtaa hymyten sulo-Herthaa, morsiotansa,

Hehkuen lemmessään hänellen myös suikkavi suuta.

Sen ovat suukkoiset tulisemmat viiniä Lesbon,

Sen ovat kaunoiset nuo tuuheat, kultaiset kutrit,

Jotka sen hartiollen alas aaltoavat, hyväellen.

Armahisen kesäkuun lumo-iltana, seuduilla Pohjan,

Astuvi maamies nyt majastaan, joka nousevi tuolla

Töyrällä juhlaisten petäjäin sekä koivujen kesken.

Tyynenä mielessään kuni järven kiiluva kalvo,

Katsella mielivi hän, miten kasvanehet ovat maansa,

Niityt ruohoiset sekä viljavat vainiot, jotka

Kartanon ympäröivät, lemuten, sulo-vihreydellään.

Tienoon laulelevan nykyisin on kastanut taivas,

Kyllältä kylvellyt tavarastostaan sitä lahjaa,

Jostapa elpyvät taas kukat, kuihtunehet elo-kasvit.

Seisovat nää hymyten, vesi-helmiä kantaen, jotka

Kirkkaina kiiltelevät, noruen yhä kasvuista maahan.

Raskahat roikkaukset kumohon tosin kaatanehet on

Miehenmittaisen, rehevän rukihin, joka kasvoi

Pellolla hyökyillen, kuten lahden läikkyvät laineet.

Ehkäpä ilman haltia sallivi koht’ rajutuulen

Lentää vankeudesta ja kiitää valtavin siivin

Ympäri tienoiden, ylös nostaen taivasta kohti

Sarkojen herttaisen, hetivän rukihin, joka surren,

Silmissä kyynelehet, ihan maahan painunut onpi.

Maamies! vastaisuutta nyt ei sovi sun epäellä.

Katsehes taivohon luo, rukoellen siunaust’ sieltä!

Toivosi kukkikohon kuten nurmen kukkaset tuolla.

Turvau vaan Jumalaan, ole rehti ja vilpitöin aina.

Hän joka silloinkin sinut holhosi, kun oli kallis

Aika, kun nuo kamalat tuho-vierahat, nälkä ja rutto

Kiersivät ympäri maan, ja kun tuonelan ruhtinas tuima,

Välkyttäen vikatettaan, runsaita viljoja niitti

Pohjolan tunturi-rinteiltä Vuoksen rannoille saakka,

Hän, kuten ennenkin, sua lemmellä muistava onpi.

Oi, suloinen suvi on, tämä kaunis hääruno Pohjan. –

On kuni juhlainen, pyhä temppeli nyt koko luonto.

Suuri on temppeli tää; sen tornin huippua silmä

Ei näe, sillä se pistävi taivasta korkeammalle.

Katto sen kaareva on, sininen, majesteetillinen myös;

Taivahan taituri on kuvannut sen pensselillänsä.

Tähtölän kultaisen, ihanaisen hän pani holviin.

Syys kun valtavi maan, pimeys kun synkeä uhkaa,

Silloin loistelevat tulisoitot taivahan niinkuin

Kynttiläkruunujen kristalli keisarilinnassa, kun on

Kruunausjuhlan ilta ja on hovi vieraita täynnä.

Laattiakin vipajaa paremmin, kuin temppelin, jonka

Ihminen saa raketuksi, jos kohta hän taituri onkin.

On komeampi sen vaippa, kuin kaunihin kankurin kangas.

Tää teos Mestarin on, iki-viisauden jalo aate.

Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.