Luovutus

Luovutus Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Niin, eivät ne palaa, ne päivät,

ne syksyiset, ainainen sade

kun solisi kontuihin katon,

mut kirkkaus aavistamaton,

suviaurinko alenematon

sydämiimme.. Niin, sinne ne jäivät,

ne aika jo ahmaisi kade.

Edes muistonsa pitää pyytäin

sydän, entinen onnen kehto,

sitä muistoa keinutti vuoden.

Kuut kulkivat vieden ja tuoden,

yhä enemmän ottaen, suoden

yhä niukemmin. Minunko syytäin?

Mikä siis on elämän ehto?

Se on tää: mitä elämä antaa,

pois sen pian vaatii se jälleen.

Juur rikkain oltuas mailla,

nyt vaivaisna, kaikkea vailla,

osas vielä on luopua, lailla

sen lesken, jok’ ainoan kantaa

rovon Herralle pelkäämälleen.

Mitä tahdot, kohtalo? Meni

jo kaikkeni! Muiston säteen

vain omistan viimeisen! Senkö

nyt viet? Ota pois! – sitä enkö

minä antaisi? Säästelenkö?

Ota! Rippeetkin rikkauteni

näin luovutan velkojan käteen.

Ne on poissa, ne päivät. Ne laina

oli ankaran Elämän Herran.

Elo käydään aavikkoretkin,

pian häipyvin keidas hetkin.

Lain tään, sydän, ymmärtänetkin:

surun portti on avoinna aina,

ovi onnen vain kiitävän kerran.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.