Lux triumphans

Lux triumphans Kantaatti Helsingin Yliopiston satavuotisjuhlaan, 1. 10. 1928 Kirjoittanut Otto Manninen

Prologus

Oi unten polte, oi kaipaus mullasta valoon!

Oi kohtalo: kutsuttu olla ja sammua saloon!

Itu olla ja kuihtua, koskaan ei päästä kukkaan,

ja voima olla ja vuotaa ja haihtua hukkaan!

Tai turman tulvaksi paisua alla paineen,

kun kirvoittaa kevät kauankahlitun laineen!

Siks siunattu on valon lies, joka häätää harhat,

valon työ, joka korpeen perkaa pellot ja tarhat.

Joka vaalii taimesta voiman ja tarmon tammen,

luo väylät ja uhkua suo syvän umpilammen.

Ole siunattu, toukotyö, tyven, valpas, vakaa,

sadon kultaisen korjata suot sadan talven takaa!

Työ seppojen selkeä, uskollinen ja uuras,

tiet’ auringon aukoi sun takoma tulinen tuuras!

Niin kansa kaiheen pitkän, se toivoon tointui,

sen henki hersyi, sen kantele kauas sointui.

Sen laikahti laulu, ja laulull’ on Suomen laatu.

Sanat salasta, lovesta luotteet on ilmi saatu.

Sen vangittu voima, mi vieraalle verona juoksi,

se luo oman uoman, on maan jalo valta vuoksi.

Ja ehtymätönnä kilpaan se kiitää jaloon,

sill’ iäinen kannus sille on kaipaus valoon.

Lux triumphans

Valon ylhään temppelijuhlaan me riemuin yhtyä yhteen,

sen alttariks alttiit saamme sydämet koroittaa,

sen veisata kiitosvirttä, kun kultaa korjatun lyhteen

sen vainioilta sait elon aarteeks, syntymämaa.

Ne vainiot vahvistaa: ei valjujen hallatarten

koto olla, sanaton saari, nimetön niemi vain

ole kohtalos, ei, olet kutsuttu valkeutta sa varten,

sen maaks, suvikukkiva Suomi, sen valtojen korkeain.

Siks iloitse, kuink’ ison hinnan heimosi maksaa saikaan

siit’, että vihdoin viettää näin sen voittoa voit.

Siks iloitse, iän kaiken kaihonnut, – »kreivin aikaan»

sa kohtaloissasi vain joka suopean onnen koit.

Epätoivon yöhön, joss’ enää lohdun tähti ei loista,

niin usein jo tuijotit vaivassa vaikean taipalees.

Vaan hallaöistä, vainon liekeistä, raunioista

taas rakennuit, valo tiellesi valkeni aamusees.

Aurora, Auran rantain ammoinen raikas rusko,

oli suuremman Suomen päivän enne, se pettänyt ei.

Sun päiväsi päästänyt on sun suurtesi päivään usko,

se usko vuoret siirsi, se uhriin ja voittoon vei.

Ei tuomittu sammumaan se ollut sauhuun ja tuhkaan,

kuin Feniks tulessa nuortuin se vahvemmin siivin nous,

se kohtaloissaan korkeni, uupunut ei tuhon uhkaan,

vain jäykkeni jännittyin, kuin kilvassa kimmoisa jous.

Se aseet Suomen aikojen suunnan ja suunnitelman

sun eestäsi kilvoitukseen kirkasti aateliseen:

runon Runeberg sydämet sytytti, henget herätti Snellman,

löys Lönnrot sielusi sielun, laulusi kanteleen.

Kaikk’, Alma Mater, ne kasvatit, vaalivan soit emonhelman,

sun lietesi liekki se heissä varttui valoksi maan,

näyt näkijäin kävi eellä ne tekojen runoelman,

profeetian täyttämiseen sen innoitti ihanaan.

Siks, Suomen vuossata suurin, muiston marmoritaulu

kulumattomin kultakirjoin sun tarus tallettaa.

Työn vakaa virsi se on, salamoiva on sankarilaulu,

miten viljelty, varjeltu meille on elomme, onnemme maa, –

valon korkea voitonvirsi; sa vannotat siksi ja vaadit,

sen valtaa ett’ isien laill’ yhä uus suku vartiois,

ett’ ainian ihmisyyden ylhät Olympiaadit

myös Suomen hengen voimaa ja voittoja mainita vois.

Ad manes et maiores

Niin monta, mont’ on poissa,

jotk’ ohjett’ oikeaan

soi elon aamukoissa.

On rauhan kartanoissa

heill’ lepo palkkanaan.

Ja hopeoissa hohtaa

niin moni kallis pää.

Maan matkall’ ilta kohtaa,

vaan valkeus, mi johtaa,

se ikuisesti jää.

Jää runsaus, jonk’ ahtoi

he talteen tarhoistaan.

Mink’ isäin into mahtoi,

pyhimmin pyrki, tahtoi,

perintö suur’ on maan.

Valoksi Väinön lasten

jää tenho tietäjäin

ja runon ruhtinasten,

työ, usko urhokasten,

jok’ auttoi päivään päin.

Ei multaan, muinaisuuteen

työ maadu mahtajain,

on lunnas aamuun uuteen,

yön alhoist’ avaruuteen

se huippuin hohtavain.

Jos murtui hyinen muuri,

jos alla auringon

soi latvain laulu suuri,

on syvin siinä juuri,

miss ylväin latva on.

Sill’ isäin suurten työstä

on synty synnyinmaan,

sen ylhä nousu yöstä,

sen kasvu kahlevyöstä

valossa varttumaan.

Pro humanitate

Siks, ihminen, sa kuulut rotuus,

maan että peris ihmisyys,

ois ohje oikeus ja totuus

ja valta hengen väkevyys.

Maan aavat piirit asuttaakses

sait innon sammumattoman,

vaan kauneimmaksi kasvumaakses

maat aatteen luovan, avaran.

Ain’ eemmäs uusin löytöretkin

sa sinne valtaviiris viet,

ja kuinka kauas rientänetkin,

ain’ avarammat aukee tiet.

Vaan riennetty on rientos pisin,

sen löytty rikkain määränpää,

sun sielus vaisto syvin, sisin

jos varttuu, vaurioon ei jää.

Pois pyörtehist’ on hetken pyyteen

tie pyrkimykses pyhimmän,

se portahaksi iäisyyteen

koroittaa pienen elämän.

Työss’, aattehessa toteuttaa

arinta tohdi tuntoas,

majaasi maiseen koteuttaa,

maan lapsi, korkeampias.

Niin siemen sieluhusi pantu

se varttuu armoss’ auringon,

ja päivän maa on mainen mantu,

sen kukka henki kuoloton.

Maan keväät kukkii kaunehintaan

ja kasvaa kallein vilja sen,

kuss’ iki-aatteet ihmisrintaan

luo vainioita valkeuden.

Sun kaihos hehku kaunein, herkin

on tie, jot’ astuu aamu uus.

Sa voitat voimalla sen merkin,

se toivon tuo sun taisteluus.

Sill’ aikain perillinen nuorin

sun olennossas odottaa,

valoisin katsein, suunnin suorin

maat’ astuakseen armaampaa.

Maat’ ihmisveljien ja -siskoin,

mi loistaa kauko-lohtunas,

jos sinilintujen, ei liskoin,

lie siipileikki sielussas.

Kaikk’ elon tuskan tumma syvyys

sua vaatii valon kamppailuun,

maass’ että heilimöisi hyvyys,

hedelmä puhtain elon puun.

Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.