Mäkijärveläiset: II. luku

II. luku
Mäkijärveläiset
Kirjoittanut Kauppis-Heikki

Kekri oli pyhänä.

Kovasti varoitti Hemmolan Hemmo aamusilla poikiaan menemästä mihinkään kylään, vaan pitää olla kuuntelemassa, kun hän lukee sen päiväisen saarnan. Pojat kuuntelivat tai toisin sanoen istuivat jonkun aikaa, mutta jos sattuivat lähtemään käymään tallissa hevosten luona, niin siltä tieltä veivät jalat kylään. Pojat eivät mitenkään olisi jaksaneet kekripäivänä kuunnella lukemista. Ei olisi ollut iltapäivälläkään lupa käydä edes naapurissakaan, mutta siitä huolimatta he menivät.

Iltasilla tulivat nuoremmat pojat, Ima ja Hermanni, aikaisemmin kotia. Jahvi oli vielä jäänyt kylään.

– Häpeätte vielä tulla iltaselle, kun luvatta ensin kylään mennään, torui Hemmo poikiansa ja missä vielä yksi?

– Sinne jäi, vaan kyllä se sieltä tulee, ilmoittivat pojat.

– Missäs te kävitte?

– Ei kuin Lassilassa.

– Mitä siellä?

– Uutta annakkata katseltiin.

– Onko siellä uusi annakka?

– On, se on vasta ostettu.

– No olkoonpa vaikka viisi annakkaa, niin ei silti saa luvatta kylään mennä. Lasten tulee olla kuuliaiset vanhemmillensa kaikessa.

– Jahvipa tuo tahtoi.

– Jahvi ei ole mikään luvan antaja, sen pitää senkin kysyä minulta. Ja pankaa nyt vaan kauniisti maata ja siunatkaa itsenne, ettei vihollinen saisi jo nuoruudessa niin suurta valtaa ihmisen ylitse.

– Kyllä me ruvetaan, kunhan Jahvikin joutuu, sanoi Ima.

– Tottapahan tulee, ei muuta kuin pankaa vaan nukkumaan, sanoi Hemmo vihaisesti. Vai vielä sitä pitäisi odottaa!

Pojat rupesivat heittämään vaatteitaan pois ja Hemmo meni kamariinsa. Nokista, mustaa savua tupruava pieni lamppu paloi pöydän latvalla. Sen ääreen asettuivat pojat istumaan ja katselivat, miten se siinä paloi.

Äänettömyys kävi pitkäksi. Jo virkkoi Ima:

– Kyllä ne siellä Lassilassa vielä laulavat, koskapahan ei Jahvikaan tule.

– Laulaa ne, virkkoi toinen, ja aikovathan ne ruveta piirihyppyäkin hyppimään, jos vaan ei emäntä tulisi kylästä kotia.

– Kyllä ne mahtavat hyppiä jos keikkuakin, eipähän tätinkään Hintti vielä lähtenyt pois, eikähän ne tuon puolelaisetkaan uskalla näin iltasilla enää lähteä huonolle jäälle.

– Tokko sinun mieleesi jäi se laulu, jota Lieju-Lassin Matti lauloi?

– En minä muista kuin kaksi ensimäistä siitä laulusta, jota se sanoi laulavansa sillä nuotilla kuin: vuonna kuusikymmentä kuus’.

– Sitäkö, joka alkoi että Anttolaan minä rengiksi meen.

– Niin, joka alkoi näin:

Anttolaan minä rengiksi meen,

sieltä minä palkan hyvän saan,

kuudelta ylös ajetaan,

ruokatunnilla levätä saan.

– Ja olihan siinä vielä toinenkin, että

silloin me pojat laulettiin,

kun Anttola housunsa savesi.

Anttolan housuja puisteltiin,

ja siirappiviiniä maisteltiin.

– Eikö se ole somaa? kysäsi Ima lopetettuaan.

– Somaa on, toisti Hermanni. Vaan eiköhän vielä mennä sinne.

– Mutta jos isä käypi kohta katsomassa.

– Sehän se on, huokasi Hermanni. Ja minkä me sille keinoksi arvaamme.

– Minkäpä sille osasi.

– Vaan jos pantaisiin jotain pölkkyä vuoteelle sijallemme, keksi Hermanni.

– Niinpä kyllä. Pannaan ensinnäkin tupakkihakkuri.

Silloin oli pojilla keksintö valmis. Hakkuri pantiin toiselle sijalle ja toiseen taas parhaiksi pitkä nelijalka rahi, jalat ylöspäin, että se näytti juuri kuin siinä olisi ihminen maannut polvet koukussa.

– Pään kohtapa ei ole hyvä, huomautti Ima, mutta ei hän sitä osannut korjatakaan.

– No laitetaan sekin, sanoi Hermanni, joka oli aina kaikissa kekseliäämpi. Tuohan joutilaita nuttuja ja hattuja. Kääritään nuttu pään asemasta hattu siihen päälle ja sitten peite, niin ei muuta kuin hyvä kaikki!

Nämä nukkumamiehet valmiiksi saatuansa lähtivät pojat kylään. He olivat aina yksituumaiset kaikissa asioissaan, niin että toinen ei sanonut toisensa pahoja tekoja, vaikka mikä olisi ollut.

Hyvin huono onni oli tänään nuoren väen kekri-illan iloilla. Lassilan isäntä oli kyllä luvannut siivosti iloita, mutta kun emäntä joutui kotia, niin näytti, että hän on muoria vielä vanhoillaankin. Kapustata aikoi hän antaa niin hyppymiehille kuin luvan antajillekin.

– Olisit kalloosi saapa hyvän moksauksen, mokoma möllykkä! porisi muori. Ei vara kylään liikahtaa, kun kerää sillä aikaa kaikki hullut hyppimään.

Ukko ei ollut millänsäkään, nauraa kuhotti ja tuumaili vain:

– Muori on vähän tureissaan, jos lienevät antaneetkin vain sikurikahvia kylässä.

Ei hän pannut vastaan tuon enempää, vaikka emäntä olisi mitä mokinata pitänyt. Tuskin hänen tiedettiin milloinkaan suuttuneen. Yhden ainoan kerran hän oli vihastunut, niin että oli lyönyt veljeään. Sen tähden hän aina viinapäissään itki, kun joku sattui sitä hänelle muistuttamaan.

Hemmolan Jahvi meni edeltäpäin kotiansa, kun hänen veljensä ja muut nuoret jäivät keskustelemaan siitä, mihin mentäisiin.

Valkean tupaan otettuaan näki hän heti poikain petoksen.

– Vie hiiteen sinun vaunujasi, sanoi piru, kun kottikärryt näki! alkoi Jahvi nauraa. Ne pojat ei keinoja puutu, ajatteli hän. Ne hennoivat isävanhalta puhkaista kumpaisenkin silmän... Katso, kuinka hyvästi on pääkin laitettuna. Olisivat ne pettäneet minutkin, jos en heitä olisi nähnyt kylässä olevan... No annan ma hänen olla nykimättä.

Siihen tuli Hinttikin, Jahvin tädin tytär, ja nyt he yhdessä katsoivat ja nauroivat, miten hyvät vierustoverit hakkuri ja rahi olivat. Ne eivät potkineet toisiansa, eikä peitonkaan päältä tullut heille riitaa.

Jahvi rupesi syömään, mutta ei hän vielä päässyt kunnon alkuunkaan, kun ukki tulla kahitti katsomaan, joko kaikki joukot olivat kotiutuneet.

– Niin juoteessa tulee meidänkin joukot kotia kuin Koljolan karja, sanoi Hemmo. Ei se tuo nyt olisi ristityille soveliasta. Pienetkin pojat tässä vasta söivät, ja taisi niillä olla aikomus vielä lähteä, vaan siihen ovat he kuitenkin vaipuneet. Voi poika raukat! huokasi hän lopuksi.

Jahvi koetteli naurulta ottaa valtaa pois syömällä, puri ja nieli niin riivatusti kuin kerkesi, mutta kun Hemmo surkutteli poikaraukkoja, sattui hän parhaiksi ryyppäämään suunsa täyteen piimää, ja silloin suuntäyteinen porahti ilmaan, juuri kuin kallion sirpaleet, jota ruudin voimalla säretään.

– No tu-tuo nyt vasta siivoa on tuonlainen, torui Hemmo.

– Niin kun muru meni henkeen, sanoi Jahvi selvittyänsä.

– Mitä sitä syöpi niin ahneen tavalla. Vaan tulee tuolla nälkäkin, kun ei pysytä kotona ei yhtäkään pyhäpäivää vakavasti.

– Enemmänhän me on kotona oltu kuin kylässä, puolusti Jahvi.

– Elä turpata vastaan joka asiassa, sanoi vihaisesti Hemmo. Ja pankaa porstuan ovet kovasti kiinni, ettei pääse ketään, minä en rupea yökausia teitä vahtimaan, ja se pitää totella.

– Kyllä pannaan, saatte olla huoleti, vakuutti Jahvi.

– Lieneeköhän pojat käyneet tallissa, ja Hemmo yritti nykäistä poikia, joiden luuli olevan vuoteella.

– Antakaa poikain nukkua, kyllä minä käyn tallissa, jouduttautui Jahvi sanomaan.

– No kun käynet, niin nukkukoot, sanoi Hemmo ja meni kamariinsa pihan toiselle puolen.

Aika suuri parvi nuorta väkeä lähti Lassilasta liikkeelle, kun emäntä oli heille kapustakyydin luvannut.

– Lieköhän kummempaa muoria kuin tässä talossa, sanoi Lassilan renki. Se jos jostain ihmisestä rupeaa puhumaan leikissään, niin se sanoo: katso noita ruojia.

– Olkoon eukko kuin karhu pesässään, sanoi Hemmolan Ima. Mennään meille, siellä on iso tupa, isä se on jo kumminkin mennyt maata.

– Kun tuo olisi jo nukkumassa, niin sitten siellä tohtisin minäkin käydä, sanoi Matti, Hemmolan mökkiläisen poika. Muuten en taida mielivieras olla. Isältä siitä jo kuulin.

– Ethän meitä poikia syyttäne, sanoi Ima.

– Mitäs minä teistä.

– Sitä minäkin. Meistä ei ole haittaa, saat puuhata vaikka mitä.

Vallaton-Pekka, joka oli yhtä matkaa ryhtyi puheeseen.

– Kuuletkos Matti, sanoi hän ja alkoi laulaa:

Hintti on hiton kaunis tyttö,

vaikk’ei sitä Hemmo ukko

mielellänsä sulle sois,

vaan ei muuta kuin ota pois.

Onko väärin?... Nyt on lupa.

– Ole vaiti, sanoi Matti, ei niistä mitään. Eläpäs intä, mielessäsi kyttelee kuin tuli savisessa suossa vielä tammikuun päivinäkin.

– Jos kytisikin, niin ukki ei siinä hiastaisi, jos ei muut asiat. Ukki ei ole mikään omainen, sanoi Matti.

– Sen verran saattaisi hidastuttaa kuin vieru jalkamiestä talvisella tiellä, sanoi Pekka.

– Oikein arvattu, ei ainakaan enempää, toisti Matti. Pojat joutuivat Hemmolaan ja vähän jälempää tuli tyttäriäkin. Kun kaikki olivat joutuneet, aloittivat he piirihyppelyn. Yksi laulu kun alkoi tuntua vanhalta, alotti joku uuden toisille virkkamatta, mitä hän alkoi, ja toiset yhtyivät siihen, niin että se meni aivan yhteen tapaan kuin uskolaisten veisun.

Vallaton-Pekka siinä laulun lomassa laski aina sukkeluuksia, väänteli sanoja, että toisia nauratti. Pekka oli pienten laulujenkin sepittäjä hyvin sukkela, kun sattui johonkin vähän kyllästymään, tai kun ilmestyi kierovääriä naimisliittoja tahi häitä, jotka olivat höperöllä sekoitettuja ja vieraatkin kutsuttuna löyhkälän naapurista.

Pyöriminen kun alkoi käydä tukalaksi ja ikäväksi ja tähän kuuluvat laulutkin väsäytyivät, niin rupesivat ”marjasille.” Marjasilla pannaan itsekullekin jonkun marjan nimi.

– Hohoi! huutaa joku.

– Mitä hohoilet? kysyy toinen.

– Olisin rakas, lisää edellinen.

– Kellekä?

– Mansikalle.

Mansikka siirtyy sinne, missä kaivataan, ja toiset jatkavat hohoilemista.

Matti istui vähän erillään muista ja sattui olemaan rakas mesikalle, joka oli Hintti. He kun pääsivät yhteen, niin eivät eronneetkaan, vaikka joku olisi hohoillutkin.

Toiset kun näkivät, että näiltä meni aika sipinässä, jatkoivat keskenänsä leikkiään ja kysyivät aina pilan vuoksi Hintiltä ja Matilta, että onko puolukka ja mansikka rakkaat keskenänsä.

– No jo no toki, sanoi välistä Matti.

– Mitä häntä kyseletkään, yhtyi Pekka puheeseen. Sanoihan mustalaisakkakin riittäneen rakkautta riiaamisen aikana kokonaiseksi kesäiseksi yöksi.

Monta vuotta oli Matti koettanut saada Hinttiä kierrokseensa, mutta ei se oikein vedellyt, ja senpä tähden oli Matti usein epätoivossa.

Hintin koti oli toisessa kylässä. Isä oli kuollut. Eläessään hän oli pannut tyttärelleen perinnön määrän, joka oli veljien maksettava. Aikamiehiä veljiä oli monta ja useimmilla emäntä. Tällaisessa tapauksessa tytär joutuu veljien emäntien hylkyläiseksi, jos heissä lienee vähänkään ensimmäiseltä Eevalta perittyä luonnetta. Ja ainahan sitä on hyvä olemaan. Olihan tuota Saarassakin. Eikä siinä auta muu kuin tyttären täytyy joko päästä miehelään tai jos ei pääse, niin ei kotonakaan kaivata, oleksipa missä hyvänsä. Siitä syystä Hinttikin oli usein Hemmolassa tätinsä luona. Siellä tutustui häneen Matti, kun hän oli isänsä luona ollessaan maksamassa mökin päivätöitä Hemmolassa.

Tätä nykyä Matti oli ollut aivan toisaalla päin renkinä, ja Hintin tapaaminen toi hänelle juuri kuin uutta elämän virkistystä.

– Mitähän siitä tulisi, jos kaikkia ääniä kuunneltaisiin, sanoi muutamakseen Matti Hintille. Onhan metsässä paljonkin kelloja. Jos lehmän hakija kaikkia yhtä tarkkaan kuunteleisi, niin ei omiansa löytäisikään, vaan aika menisi niitä kuunnellessa. Ja siellä seassa on niin kamalalla äänellä mölkättäjiä, että varmaan rupeaa kammoittamaankin. Samoinhan on nuo vanhat. En ymmärrä, kateuttako se lienee vai mitä, mutta harva asia niiden mielestä näyttää oikealta. Vaan eihän kuusta ja kukosta eikä vanhoista ukoista ole mitään taikaa.

– Luuletkos minun heitä kuuntelevan, sanoi hiljaa Hintti. Olenhan sulle monesti sanonut että maltahan, eihän ole kiirettä.

– Kyllä olen tuon jo kuullut, mutta et arvaa, kuinka ikävää on odottaa määrättyäkin aikaa, ja määrätöntä vieläkin ikävämpi. Se tuntuu minusta siltä, kuin sanoisit, että olehan hätävarana siksi kun parempia tulee.

– Siinä luulet joutavia. Enhän toki sinua miten saata pitää hätävarana.

– Niin no, jos luullen, mutta arvaat sen, että kipeä on hellä, vaikka se olisi kellä.

– Mikä kipeä ... ole joutavata.

– No tiedäthän sen, että rakkauden ikävä on niin huono tauti, siihen...

– Heitä jo, keskeytti Hintti. Luulevat muut meidän hyvinkin salaisia puhuvan.

– Eihän ne väärin luulekaan.

– Luulevatpahan.

Ja siihen se loppui, sillä toiset herkesivät marjasilla olemasta. Pekka meni Hintin ja Matin eteen hyvin ovelan näköisenä seisomaan ja arveli:

– No jokos on sanat yhdessä, niin lyökää käsi, minä olen eroittajana.

– Eihän meillä mitä kauppoja ole, sanoi Hintti.

– Ei, ei kaupoista, vaan seitsemänkymmenenviiden-vuoden kontrahdista.

– Ei mistään niistä.

– Niin, niin, niin syökää anteeksi, minä tässä olen erehdyksissä. Te puhuittekin vain niistä Limperin hevosista.

– Niin juuri ja siitä Harmista enimmästi, sanoi Matti.

– Ole vaiti, Harmi on hyvä hevonen tuumasi Pekka iskien Matille silmää.

Matti lähti liikkeelle ja tuumaili:

– Se sinänsä ja sopu entisellään. Mutta rupea nyt Pekka ja laula vähän.

– Laulapa kylläkin, sanoi Eerikka niminen renkimies. Kahvit se tekee.

– Laula sitä mitä äsken Lassilassakin, sanoi Matti.

– Jo minä olen miettinyt laulaa, mutta en sitä äskeistä.

– Mitäs sitten?

– Muuta.

– No anna tulla vaikka puuta, sanoi Matti.

– Siivotkaa korvanne:

Lassilan muori jos minulla ois’,

aikoja oisin jo hukannut pois.

Vienyt oisin sen Viipuriin,

Ryssille vaihtanut tupakkiin.

Vihkon kun Venäjän lehtiä sais’,

johan se paljon parempi ois’

kuin kuunnella moista porakkaa,

se vielä kun näyttääpi kapustaa.

– No sillä lailla, sillä lailla! ilakoitsivat toiset. Anna tulla vielä.

– Ei makeata mahan täydeltä, riittää sekin, sanoi Pekka.

– Riittää, riittää. Saat viinaa lehmän kellolla, kun sitä kotiutuu, sanoi Matti.

– Hyvä, kunhan on tulopuoli päällä päin.

– Se on tiedossa, että iso pannu on kahvia aamulla ja sinä minun paras ystäväni, sanoi Eerikka. Mut onhan sulla Pekka kortit, niin annas kuin koetetaan, kuka tulee toisen laittamaan.

– Pitää ne toki joutomiehellä kirjat olla, ehkä muuten panisivat irtolaisena kiinni, sanoi Pekka ja veti taskustaan korttipakan ja antoi Eerikalle.

– Keitä rupeaa peliin kahvipannun veikalla? Rupeaako Matti?

– Jospa vaikka, sanoi Matti. Entäs Pekka?

– Ei Pekka, Pekka laulelee sillä aikaa, sanoi Matti.

– No pelatkaa, minä laulelen tytöille.

– Laulele vaan, sanoi Eerikka, ja laula, että

tuopa likka nätti on,

tuota minä toivon;

jos en minä tuota saa,

niin minä menen kaivoon.

– Elä tule neuvomaan lukkaria, sanoi Pekka arvokkaasti, minä toki laulan paljon tulisemmasta rakkaudesta.

– Ethän kuitenkaan polttane tyttäriä sillä tulisella laulullasi.

– Kyllä minä sammutankin.

Neljä miestä asettui vastatusten istumaan lavitsan nenälle, joka oli pöydän asemesta. Pöytä oli liian korkea, ettei siihen kortti oikein lyödessä läjähtänyt ... ja jos ei olisi ollut korkeakaan, niin talon pöydälle annettiin toki se kunnia, ettei korttia siihen viety. Joutilaat istuivat hyvin lähelle antamaan neuvoja toisille.

– Kuka tekee työn?

– Eerikka tehköön.

Ja Eerikka teki, jakoi kortit, itsekullekin viisi. Jokainen piti tarkan huolen, ettei jakaja saa itselleen valita ässiä ja kymppejä, he kun ovat kontrassa arvokkaimmat.

– Elä loni, muistuttivat toiset.

– Ei lonaa, ei lipsua ... pata on valtti, sanoi Eerikka ja löi korttipakan lautaan.

– Kenen aju?

– Minun työ ja minun aju.

– Onko sulla hyvät ajulehdet? kysyi Eerikka toveriltaan.

– Ei kovin kehuttavat.

– No ei saa puhua, sanoi toinen pari.

– Ei se näin alussa haittaa.

– Ei milloinkaan saa...

– No kun ei, niin minä ajan ... ja puureellä renki ajaakin.

– Saatko kiinni? kysyi Matti toveriltaan.

– Enpä saa.

– Pane sitten huonoa.

– Pankaapa huonoa tai mitä hyvänsä ... vielä puureellä!

– Onpa sulla kuutosia; vaan ne on sitä romutavarata, vähän niillä hyödyt.

– Jahvi, lyö sinä ässiä, että paukkaa, komensi Eerikka.

– Ei ole ässiä, vaan kuninkaita.

– Iske sitten niitä, anna läikää.

Vinkuen putoili kortit, ja useimpia mainittiin lyödessä korkonimellä: kirvesukko, rouvaryökki, pottukuopan rosvo, ja niin aina.

Tätä tekoa jatkettiin. Voitto oli milloin milläkin puolen. Tyttäret laulelivat keskenänsä, ja välissä lauloi heille Pekka, vaikka ei tytöt olisi sitä sallineetkaan, Pekan laulut kun olivat enimmäkseen ivallisia. Tytöillä oli tätä nykyä mielilauluna tämä:

”Ei saa narrata köyhän lasta,

sen on mieli paha.

Parempi on köyhän kunnia

kuin rikkaan miehen raha.

Katsopa kultani taivahalle,

kun taivas on monenlainen.

Eroitetun kullan sydän

se ompi samanlainen.

Katsopa kultani taivahalle,

kuin taivas on pilkoitettu.

Siellä me saamme yhdessä olla,

jos täällä on eroitettu.”

Tyttärien laulun lomassa Pekka alkoi laulaa luikutella valssin tapaista juomalaulua, jossa jokaisen värsyn lopussa kerrataan:

Juo ja laula

ja juo ja laula

ja juo.

Laulu kuului näin:

Jos tahdot iloa nautita niin juo.

Jos tahdot välttää tautia, niin juo.

Sillä viina se saattaapi iloiseks’ sun mieles’

niin kauan kun suussasi liikkuupi kieles j.n.e.

Jos olet nuori ja naimaton, niin juo.

Jos olet vanha ja voimaton, niin juo.

Sillä viina se vanhalle voimia lisää,

ja poikaa ei tarvitse neuvoa isän j.n.e.

Jos olet isältäs talon saanut, niin juo.

Jos naapurit on sen sull’ velaksi taannut, niin juo.

Sillä viinan vilja kun pellosta kasvaa,

niin viinast’ ei tarvitse rahoja maksaa j.n.e.

– No johan sinä Pekka horiset, kun tytöille laulat juomalaulua, sanoi Matti pelinsä lomalla.

– Niin, minä rupesin näille maallista melkutusta laulamaan, kun nämä lauloivat taivaallista pilkoitusta, sanoi Pekka.

– Mutta elä nyt enää laula, ennenkuin tämä peli loppuu; tyttöjä ilmankin harmittaa poikien juonti.

– Eläs enää sano; harmittaahan se minuakin ja enimmästi tyttärien juonti.

– Milloinka sinä ole nähnyt tyttärien viinapuotiin menevän, sanoivat tytöt.

– En toki milloinkaan. Eihän tytöt juo kuin viiniä ja punssia, sanoi Pekka.

– Ei mitään tytöt juo.

– Eipä vainenkaan, enkö minä ole nähnyt miten tytöt markkinoilla pojilta juovat ja enimmästi rikasten talojen tytöt, joilla on monta antajata.

– Niin no, jospa ne nyt vähän maistavatkin, niin se ei ole kuin viiniä, joka ei tee mitään.

– Vaan sallikaapas, sanoi Pekka, kun minä laulan hyvin vähän.

– Mitähän tuo on, jota niin vähän on.

– Ei se ole paljon mitään, onpahan vain näin:

Ette te tytöt tiedä vielä

miten käypi markkinatiellä,

pojat kun juottaa viiniä,

puoleksi onkin rommia.

– Mekö ei tunnettaisi rommia viinistä eroittaa?

– Mitä vielä, ennenkuin tekee iloiseksi.

Olisi siinä kauankin kestänyt kiistaa, mutta kontramiesten peli loppui ja Eerikka huudahti:

– Voitto on meidän!

– Vähäinen voitto, sanoi Matti, joka oli tappiolle jääneiden puolella.

– Voitto kuitenkin, vaikka sinä niillä kymmenisilläsi jo pohvastelit.

– Mies on niin tapannut kuin voittanutkin, sanoi Matti herettyään ja meni katselemaan karsinan puolelle istuintaan.

– Kuule Matti, eikö pistetä vielä myllyä, ehdotteli Eerikka.

– En välitä koko myllystä, kunhan tänne sijani löytäisin.

– Elä tule niin kovin lähelle, mene kortille, sanoi hänelle Hintti.

– Kas niin, tuon siitä saa; kortin lyönnillä pistettiin, vaan eipä tuo koskenut kipeästi. Saanenhan siltä pahalta tässä siivosti istua.

– Elä sinä pieniä pistoja ole kuulevanasikaan, neuvoi Pekka. Istu vaan kylän luvalla, silloin kun ei talosta ole lupaa.

– Laula nyt Pekka, kiirehti toiset.

– Malttakaahan, kun kanttori kääntää numerotaulunsa, tuumaili Pekka ja kaiveli piipun pohjaa kämmenelleen, jonka jälkeen pää keikahti.

– Mitä sinä panit suuhusi? kysyivät tytöt kummeksien.

– Ettekö sitä tiedä, että munaahan lukkari laulamaan lähtiessään syöpi, selitti hän, mutta minä en kuin pidän suussani; täytyy olla säästäväinen, kun ei kappoja makseta... Ja yhtä hyvä se on näinkin ... kuulkaahan, eikö soinnu nyt somemmin:

Lukkari se häissä laulelee ja juo.

Hän suonta iskee, laulelee ja juo.

Hän viinalla kurkkunsa karkaisee

ja pyhänä kirkossa parkaisee j.n.e.

Pappi se saarnaa uskosta ja juo.

Juomasta myöskin varoittaa ja juo.

Hän juustot ja pellavat rouvalleen kantaa,

ja sielujen autuuden sairaille antaa...

– No nyt se kävi laatuun! virkkoi hän keskeyttäen laulunsa.

Huomasivatpa toisetkin, että hyvästi kävi, sillä Hemmo pistäytyi tupaan paksu keppi kädessä.

– Mitä elämätä tämä on! kiljaisi hän ensimmäiseksi.

Samassa löivät tuvassa olijat valkean sammuksiin, ja pimeässä koetteli kukin päästä, mihin kerkesi.

– Valkea tupaan! komensi Hemmo... Kuka siitä jo pääsi ulos; ei yksikään saa mennä tai minä annan kepillä päähän... Minä tuota tahdon nähdä tarkemmin, ketä täällä oli?

Ei yksikään ollut kiireinen valkean ottamiseen.

– Eikö pojat usko oikeata, että valkea tupaan ja heti! toisti Hemmo.

Nyt totteli Jahvi ja teki lamppuun valkean, jonka valossa kaikki istuivat kuin tuomiota odottamaan. Eerikkaa ei kuitenkaan enää ollut, hän oli pimeässä nakannut kortit lavitsalle ja puikaissut ulos.

– Kenen luvalla te olette tänne tulleet? kysyi Hemmo kiivaasti, lyöden keppiä lattiaan.

Muut eivät uskaltaneet virkkaa mitään, mutta Pekka sanoi:

– Eipä tässä ole keltään lupaa, eikä ole osattu pyytääkään, kun oli aikomus kohta lähteä pois.

– Minun tupaani teidän ei tarvitse ei jalkaa astua; sen tiedätte vanhastaan. Minun tupani ei ole helvetin lasten tanssi- ja laulusali ... ja kenen ne kortit olivat?

– Ne olemattomat kortit, sanoi Pekka rauhallisena.

– Sinä elä viisastele! kiljaisi hän Pekalle. Minä näin, että ne olivat; ja ne ei ole kenenkään muiden kuin sinun. Sinä nälinkuoliaana kutjaset talosta taloon ja opetat nuoria kortin lyöntiin.

Nytpä ei Pekka enää malttanut olla rauhallisena.

– Sano sinä yksikään kerta, virkkoi hän, jolloin minä olen sinulta kerjäämällä palaista pyytänyt, ja puhu sitten! Minä tiedän, että omistani olen elänyt.

– Vaikka omistasikin, niin mitä sinä kutjotat kulkea talvikaudet opettamassa kenenkään lapsia kortin lyöntiin ja muuhun pahuuteen.

– Minä kuljen, kun varat kannattaa, enkä kysy keltään lupaa, sanoi Pekka. Tehkööt ne työtä talvella, joilla on akat ja lapset elätettävänä, mutta minä en tee, enkä pahenna sun poikiasi; saat hyvä mies tehdä pojistasi vaikka kuinka heränneitä.

– Kyllä sulla suuta on muuta räkyttää, vaan sanopas, kenen ne kortit on?

– Ne on minun, jos tietää tahdot, vaan minä en ole niitä kellekään tarjotellut. Savitien renki Eerikka otti muutaman pelin pelatakseen, ja sille annoin ja mikä sitten.

– Niin kai se oli oli, miten Pekka sanoo, puolusti Matti.

– Sinä samanlainen lurjus, kiivastui Hemmo Matille sanomaan. Sinä saat kanss’ tietää, että meillä ei sinulla ole asiata, eikä isäsikään luona ole sulla asuntoa ... ja sinä, Hintti, jatkoi hän malttavammin, muista se, että tuon hylyn rinnalla ei sun tarvitse istua, niinkuin äsken näin.

Pekalta paloi viimeinenkin kunnian tunto isäntäänsä kohtaan. Hän siirtyi oven puolelle ja sanoi:

– Eikö isäntä malttaisi seisauttaa toimitustansa, pitäisi tässä puhua ristiäis-rahan maksusta, sillä minä sain nimen: nälkäinen, ja Matti sai kaksikin.

– Pois koirat minun huoneestani! kiljaisi Hemmo vastaukseksi.

– Kiitoksia, sanoi Pekka. Nyt on kaksi nimeä niinkuin herroillakin, vaikka vähän huonompia. Vaan sen minä sanon vielä, etten minä köyhyyden tähden köykyssä kävele, vaan vilun ja nälän.

– Pääsetkö ulos siitä rotikoittelemasta suutasi, ja muut samoin!

– Kyllä, kyllä, sanoi Pekka alamaisella äänellä. Vaan jos isäntä antaisi yötä maata tuossa penkillä; ei minulla nyt ole nälkä, piipun perä on suussani... Eikös kirjassakin sanota, että ota raadolliset kulkijat huoneeseesi.

– Niistä kortistasi sinä tiedät, et kirjasta ... ulos heti!

– Antakaahan sentään lähteä perältä huonetta, että kaikki syntini lähtisi matkaani, ettei ne taloon jäisi.

Ei Pekka ennättänyt pyyntöänsäkään oikein lausua, kun tuli lähteä; niin jo Hemmo häneen kyllästyi. Samassa lähti tytöt, peloissaan kuin jänikset, ja pojat perästä. Matti oli sillä tuulella, ettei pitänyt kiirettä, vaan jäi vähän jälemmäksi toisista.

– Ala mennä sinäkin, kiirehti Hemmo. Ja mitä sinä olet tänne tullutkaan palveluspaikastasi. Täällä sinun väijymisesi ei edistä mitään, sillä niin kauan kun Hintti on meillä, et saa jalkaa tänne astua.

– Lieneehän tuota vielä maata muuallakin ... hyvästi! sanoi Matti ja meni.

– Menepä hyvästi eli pahasti, sanoi Hemmo ja nyhtäisi tuvan ovea lujempaan kiinni.

Nyt joutui omien poikien vuoro. Eivät pojat vastanneet mitään, vaikka isänsä heille pauhasi alusta loppuun jumaluusopin taitonsa; kuuntelivat vain äänettöminä. Pojat olivat tätä samaa oppia kuulleet joka aika niin kyllästyttävän paljon, että vaikka se enimmältä osalta oli ”Huutavan Äänestä”, tuntui se kuitenkin mauttomalta ja tehottomalta.

Tämä kun ei näyttänyt pystyvän, otti hän toisen aineen.

– Minä ajan teidät jokaisen maailmaan! tenäsi hän. Sitten saatte tuntea, mitä on tottelemattomuus vanhempia kohtaan. Ilman pennittä saatte mennä, kyllä minä saan renkejä, ja tuota, taloni annan viimein kelle hyvänsä, joka on minulle kuuliainen.

– Ei siitä tänä iltana kuitenkaan tule mitään, arveli Jahvi; menkäähän nukkumaan.

– Vaikka milloin siitä tulee, kun minä vain tahdon.

– No heitetään hänet kuitenkin päivään, sanoi Jahvi ja meni vuoteelleen.

Uudestaan meni Hemmo kamariinsa ja oli vihoissaan. Sänkyyn ruvettuaan hän ajatteli, miten kovia sanoja oli sanonut omille pojillensa ja kyläläisille, ja ajatteli, että olikohan ne liian kovia. Toisekseen hän lohdutti itseään sillä, että kyllä ne sen ansaitsivatkin ja olihan ”Huutavan Äänessä” vieläkin kovempia, jonka jälkeen hän nukkui rauhallisesti.