Mäkijärveläiset: V. luku

V. luku
Mäkijärveläiset
Kirjoittanut Kauppis-Heikki

Aivan toteen kävi Hemmolan emännän luulo, että hän pian kuolisi, sillä heti kirkossakäynnin jälkeen hän sairastui ja leikkuuajan lopulla jo kuoli. Hemmo piti isot hautajaiset, joissa yksi päivä vyöttä, soljetta miehissä veisattiin, sillä näissä oli paljon hänen seuraansa kuuluvia uskolaisia.

Poikiinsakin Hemmo oli hautajaisten alkuaikoina tyytyväinen, kun toisinaan virkautuivat kirjan ääressä veisaamassa. Mutta toisen hautajaispäivän aamuna Jahvi sen tyytyväisyyden rikkoi. Muuan sattui porstuassa kuulemaan, kun hän sanoi Hintille:

– Käypä viskaamassa nauriin kaalia pataan kiehumaan, ukkoin ääni alkaa jo sortua.

Tämän enempää ei isäntä tarvinnut kouhottelemista, kun hän nosti myrskyn ja uhkasi ajaa poikansa maailmaan. Vieraissa oli muutamia, jotka puolustivat samaa keinoa parhaaksi, mutta toiset katsoivat mitättömäksi koko pakinat, ja mitättöminähän ne menivätkin. Pojat eivät taaskaan vastanneet mitään, ja hulluhan kauan tyynelle toruu.

Syksykesällä alkoivat kyläläiset keskenään tuumailla, että kukahan nyt Hemmolan miehistä lähtee naimaan, kun ei näet talossa ole emäntää.

– Eiköhän tuo liene poikain hoteella se asia, arveli muuan.

– Elähän sano, et sitä vielä tiedä, virkkoi toinen; jo oli Hemmo ostanut laukkuryssältä verkaa housuikseen.

Näitä jo tiesivät kyläläiset, ja mitä ne ei tietäisi; on, niinkuin sanotaankin, tarkka silmä vieraalla, joka antaa heti tiedon muillekin. Ja olikin siinä vähän totta, niin se oli sattunut. Sarkana sitä Hemmo osti ja saraksi sitä sanoi ryssäkin, Tampereen saraksi vain. Mutta mitäs siitä ryssä huoli, osasi hän siltä ottaa veran hinnan ja toisissa paikoissa muuttaa saralle oikean nimenkin. Pitäähän kauppiaan siksi osata veistää maailmassa itsekunkin mukaisesti. Ei hänen tarvinnutkaan peijata muuta kuin vakuuttaa vain, että harmaa sarka on hyvin mukavata vanhallekin miehelle.

Kaksi kyynärää tätä isäntä osti ja siinä puutteessa sanoi ostavansa, kun ei ole kotona saran kutojia.

Nyt kun Hemmola joutui miestaloksi, niin kävi vieraitakin aina pyhä-iltoina useammin kuin ennen, varsinkin isäntiä, sillä Hemmo rupesi tarinoimaan muistakin asioista paremmin kuin ennen, jolloin hän usein poikkeili kirjapaikkoihin ja piti muiden puheet halpana. Savitien ukin puhetta hän sanoi ”mäikytykseksi.” Muillekin, jotka sitä kuuntelivat hän sanoi:

– Saitko nyt maailman ”mäikytystä” kylliksi kuulla.

Talven ajalla alkoi jo moni olla sitä mieltä, että Hemmo se vielä vanhalta muistilta laittaa Hemmolaan emännän. Hän salli välistä siitä puhuttavankin. Pojat käyttivät tätä aikaa hyväksensä ja muutamana pyhä-iltana puuhasivat vanhempia miehiä puhuttelemaan isäntää kamariin, ja nuoret pitivät sillä aikaa omia leikkejänsä tuvassa. Ja hyvin vakavasti Hemmo olisi saattanut olla tietämätönnä pirttiväen elämästä, mutta Hinttiä hän usein kaipasi vieraille kahvin antiin ja neuvoakseen, milloin mitäkin asiaa. Hintin oli isäntä saanut emäntäpiiaksi ja luvannut hyvän palkan.

– Ei saa olla kauan täällä käymättä, ei tiedä mitä sattuu tarvitsemaan, muistutti Hemmo.

Tämä oli Hintille koko rasitus, kun ei uskaltanut olla kauan yhteen perään toisten leikissä, sillä isäntä saattoi pian tulla noutamaan, ja silloin ei hänen olisi enää käynyt oleminen tietymätönnä, vaan olisi hajoittanut koko leikit.

Hemmo oli näin varovainen, sillä hän pelkäsi pahaa, kun sai vihjaa, että Savitien renki Mattikin on joukossa, ja Vallaton-Pekka toverina.

Syytäpä oli pelätäkin, sillä Matti oli päättänyt vihdoinkin kysyä päättävän kysymyksen Hintiltä ”asiasta” ja ottanut varalta Pekan mukaansa ulkoasioita johtamaan, että jos näet Hemmo rupeaa kovin juonikkaaksi. Jopa onnistuikin Matin saada Hintti puhutellakseen kahden kesken.

– Arvaatko, millä asialla minä taas olen? kysyi Matti.

– Etkö liene ajan hauskaksi kylässä, niinkuin muutkin, sanoi Hintti.

– Ei minusta kylän käynti niin haluista ole, kun kylässä onkin aina, ja kun tämä talvirengin toimi loppuu, niin sitten, jos sattuu, vielä useammassakin kylässä ... vaan muuta sitä oli, etköhän arvaisi?

– Mitenkäpä minä sinun arvuutoksesi...

– No jos se taas niin muistamatonta lienee, niin vähätpä siitä; minä en paljon väsy enkä vanhene, jos muistavatakin muistutan.

– No sano, sano sitten, kiirehti Hintti.

– Elähän nyt kiirehdi, ethän sinä ennen ole sanonut kiirettä olevan, ja sitähän minä nyt läksin asiakseni tietämään, että onko se samanlaista nyt kuin ennenkin, että malttaa ja odottaa pitäisi?

– Vai aikaa tiedustelemassa sinä olet. Onko sinulta aika joutunut niin jäniksen selkään, mahtaili Hintti.

– En minä ajan puutteesta ole, ja jos olisinkin, niin Kermanniltahan sitä saapi. Sitä minä vain läksin tietämään, että vieläkö minun pitäisi odottaa, vaiko heretä?

– En häntä tiedä.

– Tiedät kai sen sanoa, että olenko minä sama Matti kuin ennen.

– Mikäpäs tuota lienet.

– No miksi et sitten saata sanoa suoraan, että pitääkö minun väistyä syrjään vai miten? – Mitä tuosta tietymättömyydestäkään lähtee, osaat kai sanoa, et niin lapsi ole.

– Hyvinhän sinä nyt oletkin puhetuulella, sanoi Hintti.

– Olenpahan niin parhaiksi. Mitä tuosta tuostakaan tulee? Saapihan tyhjän tekemättä ja nälän ostamatta. Eikähän ihmisellä ole kuin yksi pää, luulisi silloin osaavan päättää jonne kunne päin.

– En minä nyt ymmärrä, enkä joudakaan. Isäntä mahtaa jo kaivata.

– Kovin sinä olet ruvennut tuon isännän käskyille kuuliaiseksi.

– Pitää olla kuuliaisena, kun rahaa on ansaittavana.

– Ei kovin kuuliaisena kannata rahallekaan olla.

– Nuorena ollessa ansaita pitää, päätti vain Hintti.

– Taitaa pitää lähteä, sinä et kuitenkaan anna minulle mitään selvää, sanoi Matti.

– En nyt jouda, kiire on.

– Mene sitten, vaan muistanethan meitäi, kun onni kohtaa teitäi.

– Niin, jos se sattuu kohtaamaan, sanoi Hintti ja meni asioilleen.

Matti viittasi poislähdön merkiksi Pekalle.

– Saatiinko sahrapuita? kysyi Pekka ulos tultua.

– Ei mitään.

– Jottako aivan tyhjä sivaus.

– Niinpä tuli, ja lähtäänhän pois, sanoi alakuloisena Matti.

– Ei, mutta se on kovin iso häpeä meidän miehille, enkä minä malta, minä käyn asianajajana sanomassa sille viimeisen sanan.

– Anna olla menemättä.

– Minä en malta. Odota vähän.

Ei Pekan asianajajan toimi tällä kertaa onnistanut, sillä kun hän parhaiksi pääsi Hintin puheille, tuli Hemmo ja äsähti:

– Mitä sulla täällä on asiata?

– Ei teille mitään, vaan tälle teidän ruokamuorille oli vähän, sanoi Pekka.

– Ei se ole kuitenkaan tarpeellista, mene tiehesi.

– Eihän tässä nyt niin kiirettä liene. Emännällehän aina ensin sanotaan pitävän laulaa, sitten ruokamuorille murittaa, vai isännällekö sitä olisi pitänyt ensin?

– Sinä olet se ainainen heittiö, pääsetkö ulos!

Vanha täytyminenhän siinä tuli Pekalle uloslähtöön, mutta ei hän aivan siivosti kuitenkaan lähtenyt. Ensin lauloi isännän harmiksi, että

Pietarin tattarin höyryn, löyryn.

Niin minun akkani ennen lauloi

pirttiä lämmitä pannessaan.

... Pekken, pekken, pekken...

Lopputahtia hän viimeisteli rappusilla mennessään, kun Hemmo pajatti erojaispuhetta Pekan jälestä kävellen.

– Mitäs siitä sun sanomisestasi tuli? kysyi Matti.

– Eihän siitä tullut mitään, kun se ukon käkkyrä ei pysynyt kamarissaan.

– -Etkö ennättänyt mitään virkkaa?

– Perhana siinä kerkesi! Sen vain ennätin sanoa, että aikooko hän vielä silloinkin odottaa päivän nousua, kun se jo on laskumaillaan.

– Mitenkään tuo tuon sinun sanasi ymmärsi?

– Olisiko tuo mitenkään, kun minä en ennättänyt sitä lisän kanssa suomentaa. Mutta minusta olisi parasta, että sinä sille kirjoittaisit.

– Olenhan sitä minäkin ajatellut, vaan kun minä olen niin huononlainen siihen työhön.

– Osaat sinä siksi, päätti Pekka. Ja ota minut toveriksesi. Minun ymmärtääkseni sinun pitäisi kirjoittaa, sillä – usko jos tahdot mutta minä olen siinä kummassa luulossa, että se ukon ”vörpannattu” pitää mieltä tuolle Hintille.

– No jokohan tuo kallokas sitä mielisi, ihmestyi Matti.

– Niin sen minä olen miettinyt, vaan en ole ennen virkkanut. Ja eikähän se ’kallokas’ niinkään vanha ole, vaan kun se sen herännäisyytensä nojalla laiskana olla noljottaa, niin siitähän sitä luulee vanhemmaksikin. Tuskin se en paljoa päälle viidenkymmenen tai ei yhtään.

– Kovin tuo minusta kuitenkin kummaa olisi, ihmetteli Matti.

– Onhan sillä jo päiviä päässään Hintilläkin, eikö liene lopussa kolmaskymmen.

– Vaikkapa ... mutta yhtähyvin... Mutta jos Hintti sen ’kallokkaan’ tuumiin vähänkään suostuu, niin sitten on perhana, etten minä yhtä tyttöä saa pois mielestäni.

Uhkaavasti Matti lausui viimeisiä sanoja, mutta lisäsi kuitenkin:

– En minä sentään vielä osaa uskoa.

– Mistäpä sen nyt niin varmaksi; vaan niinkuin jo sanoin, otapas ja kirjoita, kyllä minä autan, niin urkitaan lempo soi vähän parempi tieto asiasta...

– Jospa tuota olisi koettaa, sanoi Matti ja kulki sitten äänetönnä.

Pekka ei tahtonut hänen äänettömyyttään häiritä puhetta jatkamalla, vaan astui jälkimäisenä ja alkoi laulaa surullis-sävelistä, Matin kohtaloon mukavasti soveltuvaa laulua:

”Voi minun köyhää kotoani,

voi oloani orjallista,

voi minun hellää luontoani,

voi sydäntäni surullista!

Jos mulla oisi hellemp’ luonto

niin vaipuisin minä maata,

enkä mä surun kyyneleiltä

vois’ silmiäni auki saada”.

Näin Pekka lauleli niinkauan, että he joutuivat jo Savitiehen.

Muiden maata ruvettua oli aiottu työ alettava, johon tarpeeseen Pekka puuhasi paperia jostain vanhan velkakirjan kirjoittamatta jääneestä laidasta.

– No Matti, elä nolota, vaan tartu asiaan kiinni heti, sanoi Pekka muiden nukuttua.

– Eipä ole millä kirjoittaa, sanoi Matti.

– Elä eperoi, on lyijykynä, ja sillä se rotokolla tulee sellainen kuin tarvitseekin.

– Ja väsyttääkin minua niin, etten ymmärrä mitään, esteli Matti.

– Sanain puutteessa ei käsi päähän mene; jos vain kelpaa, niin sokosta ylös.

– No sanelepas, niin minä kuuntelen, miten se sinun mielestäsi olisi alettava. Vaan ei nyt Hemmo ukosta vielä virketa mitään, eikä se saa olla runon mallista, hän heti tuntee, että se on sinun miettimä.

Pekka nojautui selkäkenoon seinää vasten ja alkoi viputtaa oikean jalan isoa varvasta, niinkuin hänen tapansa oli, kun rupesi runoja tai muuta miettimään. Vähän päästä hän ilmoitti lauseensa.

– Mutta siinä on paljon sellaista vasenkätistä, epäröi Matti.

– Nyt lempo, jos tuohon lahnanpyyntiin ei saane tuon verran vasenkätistä panna.

Pekan päätökseen Matti suostui, eikä muuta kuin Pekka sanelemaan edeltä ja Matti, Pekan sanain mukaan niitä pielestämään paperille. Kirjakielen säännöistä ei tässä lukua pidetty. Asia kirjoitettiin ilman mitään miettimättä noin vain:

– Terveisiä meiltä teille niitä kuin meillä on antoo oikein roppa käellä. Nyt on erittäin tasaista ja tyyntä talven ilmaa niin että sianporsaatkii tarkenoovat pihalla vilikitellä paitahihasillaan ja vanhat ukot on heittäneet koirarukkasesa nurkkaan ja koettaavat poikamiesten tavoin pärjäillä, ohuvemmilla käsineillä ja sittä muutenii näyttää yläpihan ukko olevan louhka tuulella niin että on se tainnu ottoo vähä holtaillakseen nuita naimisasioita, joihin hän ei toisin aijoin näytä kättä koskevan. Vaan on antanut olla omassa melassaan vaan nyt tästä puoleen sietäisi olla varulta muassa jotain siijoonin resua joka näihinkin puuhiin otattelee että sittä tarpeen tullessa saisi temmata värssyn säpelettä vatvojakseen ja hyvä se huolenpito mahtaa ollakin jos tytöt alkaa väsäytyä niin viimeiset hyvät sietäisi saaha hyvissä majansa niinkuin mustalaiset ovat kähkölässä.

– Elä sinä enää, minä nyt, sanoi Matti ja sitten hän itse alkoi:

– Nyt jo otan ja ilmoitan että minulla on hyvin paha mieli kuin sinä näytät käyvän miltei tylymmäksi entistään et paljon puheelle antau niinkuin viime pyhänäkii ja kyllähän tuon taitaisi saaha jo uskoo että ei siitä mitään tule mut kun minä olen jo näin kauvan ollu hätävarana niin ollaan vieläkii niin kauvan kun tytöt hyväntahtosuuvessaan haluttavat pitää ja sattuu näillä main olemaan enkä minä nyt ymmärrä mitä tähän kirjoittaisin kuin olen niin kovin halpanen pännämies vaan ehkä ymmärrät mitä minä olen meinannut kirjoittaa ja ehkä et minua niin halvaksi kahtone että et vastaa jolloinkin.

– Nytkö sinä jo lopetat? kysyi Pekka. Annas, kun minä silmäilen ... joo, kyllä se välttää, panehan vielä näin:

– Ja lopuksi saan vielä sanoa että voi tätä ristin rangaistusta kuin rieskat paloi uuniin ja kun tuli taivutuksi nuorten neitoin tuumiin eikä näistä tykätä mitään ollaan vaan lystissämme ja sanohan terveisiä sille joka peräpenkillä istuu

Matias takkara

ja lento muisku.

– Vaan mitähän se tästä ajattelee, kun lukee, sanoi Matti epäröiden ja tarkasteli kirjeen sisällystä kokonaisuudessaan.

– Ajattelee sitä, että onpahan siinä, rakkauden ’preivi.’ ja paljonhan sitä ’reimilläkin’ riiataan, sanoi kerran hupelo Aatu.

– Kukahan tämän vie perille? arveli Matti, kun väänteli paperia laskuille.

– Jos ei satu muita luotettavia, niin kyllä minä, sanoi Pekka. Ja sillä tiellä sanon, että nyt pitää huolettomuus heittää pois tai kohta lähdetään toisen riikin tyttäriä katselemaan.

– Elä siitä virka mitään, jos käytkin, kielsi Matti.

– Tuota, tuota, miten sinä Matti olet päättänyt: rupeatko vielä kesäpuoleksi tähän rengiksi, vai lähtäänkö reissun pojiksi?

– Kumpikohan olisi hyödyllisempi, arveli Matti.

– Ei kai siinä osaa sadalla tapata, jos ei tuhannellakaan voita yhtenä kesänä. Ja saammehan sillä tiimoin käydä tuuluttamassa sotkeutuneita päitämme, joka onkin sinulle tarpeen. Eipähän meitä kotiväki kaivanne.

– Kyllä minä ehkä lähden, vaan tuo isäntä ukki se mahtaa kovasti kiusata olemaan kesänkin aikaa ja maksaisi hyvän palkankin.

– Se nyt on tietty, mutta älä rupea. Antaa ukin koettaa pitää muitakin renkejä, ja kunhan sattuisi saamaan jonkunlaisen lökkäpöksyn, niin sitten ne osaavat pitää arvossa oikean työmiehen.

– Ei tämä ukki ole pahimpia rengilleen, puolusti Matti.

– Vähät siitä, mutta yhtähyvin antaa olla jonkun kesän kiusalla sen aikaa, kun pojat katselevat maailman toilauksia. Vaan minä arvaan, että ethän sinä raski lähteä, jos Hintti kirjoittaisi tai laittaisi hyvän sanoman.

– No näin meidän kesken puhuen, saatanhan sen sanoa oikeinkin, että niinpähän se mahtaisi olla... Mutta eihän se ehken tuostaan korjaudu.

– Lähetkö sitten varmaan, jos ei mitään hyvää kuulu, tutkaisi Pekka.

– No sitten lähtään.

– Pidätkö puheesi?

– Siitä se ei saa muuttua, sanoi päättävästi Matti.

– Ja se on silloin päätetty, sanoi hyvässä toivossa Pekka. Siinä on nyt kaksi vekeellä kuin Koposen potatit ahjolla, että jos ei toinen kypsy, niin kyllä kypsyy toinen. Jos ei tytöt rupea höylimmäksi, niin me heretään nöyremmäksi ja lähdetään ja lauletaan erojaisiksi, että

”Tällaisille päiville se mamma meidät laittoi:

viheriäisen koivun oksan kätehemme taittoi.”

– Elä enää laula, heitetään ne tuumat vastaiseksi ja ruvetaan nukkumaan, muistutti Matti.

– Sepä olisi tehtävä. Joko sammutan valkean?

– Sammuta vain.

Valkea lupsahti sammuksiin, ja lupaa kysymättä töytäisi pimeys täyttämään valkean valaisemat paikat.

Lattialle tehdylle vuoteelle pojat rupesivat, ja kohta oli kaikki nukuksissa, paitse russakat ja kirput. Valkean sammuttua se vasta heidän marssinsa alkoikin. Huonoin ja vaivaisinkin russakan lenkuttaja jo lähti liikkeelle seinän raosta, semmoinen, jolla ei enää ollut toivoakaan päästä pöydälle nousemaan. Nuoremmat russakat siihen sijaan olivat puuhassa, mutta vastuksia oli matkalla. Pöydän jalkain ympärille oli kääritty karvaiset jäniksen nahkat, jotta se vasta taivallettavaa oli.