Mäkijärveläiset: VII. luku

VII. luku
Mäkijärveläiset
Kirjoittanut Kauppis-Heikki

Savitien lastualla oli pienoinen aitan salvos, johon Matti aina muiden töiden lomassa pani kiinni milloin hirren, milloin kaksi. Marian päivän edellisellä viikolla hän jouti siihen työhön useampina päivinä. Tulista vauhtia lentelivät lastut, kun hän rietautui oikein lyömään. Korkealle ilmaan ne lentää pyristivät ikäänkuin niillä olisi ollut hyvätkin siivet.

– Tuolla lailla sitä lyötäisiin, jos itselle sattuisi tarvis tulemaan, ajatteli hän lyödessään. Mutta hiljennettyään entiselleen hän ajatteli, että tokkopa sattunee tulemaankaan; ei ole siitäkään kirjeestä tullut mitään vastausta, ja tulkoonpa jos tahansa, en virka tuon enempää.

Puolipäiväiselle kutsuttiin Matti. Aterian jälkeen ukki viittasi hänelle kamarinsa ovelta, että on vähän suhahtamista; käväise täällä.

Suhahtaa ukki aikoi, mutta ei hän juoruakkain tavalla suhahtanut (jotka toisen pään kaappaavat syliinsä); kuuli ukin puheen ulommaksikin.

– Kysyn vieläkin, virkkoi hän, aivanko se on sun viho viimeinen sanasi, ettet rupea enää kesäksi?

– Eipä taida siitä someta, kun kerran sanoin, toisti Matti.

– Suurtako rahaa vain mieli kaipaa.

– Tulkoonpa sitten suuri tai pieni, kunhan käypi.

– Vaan sanon vieläkin: eikö kävisi heittäminen tuumalla millään pois sitä lähtöä, niinkuin sen tiedät, minun talouden hoidosta ei tule mitään, nuo jalat kun ovat pilautuneet, niin ettei pääse ei työpaikkaan liikahtamaan; tarpeen olisi talossa, joka pitäisi huolen ... vieläkin kysyn: eikö tuumalla millään?

– Konstit on monenlaiset, arveli Matti. Minkälaiset lienevät isännän tuumat.

– No sulle suhaun, vaan antaa vielä olla kylälle kuulumatta; olen aikonut, jos se sulle kelpaa: kun palvelet minua niin kauan kuin elän, niin tämän talon rähjän saat vaivoistasi. Esitys on semmoinen, mitä virkkanet?

– Se nyt on jo liika hyväkin, olisiko minussa sen täyttäjää, sanoi Matti. Ja mitä siitä sanoisivat sukulaisenne?

– Vähän niitä onkin, eikä niillä ole mitään virkkamista; yksi sisar, jos se rupeaa pahoittelemaan, niin pistää hänelle satasen, pari ... sillä välttää.

– Entäs emäntä, mitäs hän sanoo?

– Siitä on jo tuumattuna, ei se sille ole outo asia.

– No jos se on teidän tahtonne, niin kyllä kai minä olen tuiki tyytyväinen ja kiitollinen.

– Harvoin olen sanastani peräytynyt, sanoi ukki päätään nyökäytellen.

– Jääköön sitten lähtö sikseen, sanoi Matti iloisena.

– Anna vaan jäädä, ei vierivä kivi ikinä sammaloidu, sen sanon, ja siitä ei sen enempi kellekään tällä kertaa, kuulukoon muualta; kirjat tehdään, milloin sattuu ... ja niinkuin jo sanoin.

Puheen loputtua Matti meni omintakeisesti työpaikalleen. Erikoisemmalta se nyt tuntui kuin ennen. Ajatukset pyörivät kiireelle, niin ettei kirveskään osannut seisahtua oikealle paikalleen, vaan teki hirren kaulaimen sijan liian syväksi.

– Saa-, virkkoi hän tuon huomattuaan.

– keli, lisäsi ääni selän takana.

Matti vilkaisi kupeelleen ja näki Pekan siinä seisovan.

– Mihinkä koski, kun niin kipeästi äänsit? kysyi tulija.

– Ei koskenut mihinkään, mutta tuon hirren salvaimen hakkasin liika syväksi.

– Sitä katsoin jo tullessani, että varsinkoon tuosta tulee kelvollista, kun mies lyöpi kuin seitsemän venäläistä.

– Satuin minä muuta ajattelemaan, selitti Matti.

– Joko sinä sen muutaman asian tiedät, jos lienet sitä ajatellut.

– Minkä asian?

– Sen että Hintti aikoo lähteä Hemmolasta pois ja mennä kotiinsa.

– Minä siitä vähät välitän, sanoi Matti välinpitämättömästi.

– Välitäpä tai, mutta niin kuuluu aikovan.

– Miksikään tuo pois...?

– Hemmo kuuluu sulhaseksi työntäytyvän, niin ei kuulunut sitä sallivan. Ja enkös minä jo sitä arvannut.

– Menköön nyt sille vanhalle ukolle, minä hänestä kaksi välitän, sanoi hän yhtä halveksivasti.

– Mitäs sinä ajattelit?

Matti muutti puhetapansa entiselleen ja sanoi:

– Parempia ajatuksia minulla oli. Ja kun et puhu muille, niin kerron sen heti sulle.

– Jos lienee hyvinkin uutta, kerro tuo jo ilman minua vannottamatta.

Matti kertoi ukin tuumat kokonaan, eikähän ne pitkät olleetkaan.

– No niitä maita! sanoi Pekka lopun kuultuaan. Onnihan sinulle on kukkunut ja kukkuu kuin porokello postin aisassa.

– Ei tiedä vielä, jos ukki vain suunsa mauksi esitteli, epäröi Matti.

– En minä niin luule, vakuutti Pekka. Kyllä se ukki totta puhuu, vaikka sana päivässä tulkoon... Vaan eikö tahtonut ensin rengiksi?

– Kovasti tahtoikin.

– Niinpä minä sen arvasin, ja jos rupesit, niin ei se olisi ottopojakseen tahtonutkaan, olisi vaan antanut sinun olla renkinä.

– Olisipa voinut.

– No ykisemätä se niin olisi tehnyt, vaan kiitä onneasi, kun on hyvästi mennyt.

– Tuleekohan sinulta lähdetyksi muihin seutuihin kesäksi? kysyi Matti.

– Mitenkähän käynee, kun olisi toveria?

– Ole lähtemättä, oleksitaan täällä.

– Mitenhän tässä mietin, sanoi Pekka ja alkoi astua. Lyö vain kovasti, virkkoi hän mennessään, vaan elä niin ajatuksissasi, että liiaksi losauttelet.

– Kuule! minne sinä menet? huusi Matti jälkeen.

– Täällä käyn suutarin mökillä. Miksikä kysyit?

– Ilman vain, että elähän puhu siellä mitään näistä.

– Ole huoletta ja tee työtäsi, sanoi Pekka viitaten kädellään ja jatkoi kulkuaan.

Pasalan pellon takana oli kylän suutarilla huone, jota suutarin mökiksi sanottiin. Suutari naulasi saappaan pohjaa kiinni ja puraisi jokaisen naulan kärkeä, että se paremmin mukaantui purasimen reikään.

– Nytpä uskaltaa istua lähelle suutaria, kun ei ole naskalia kädessä, sanoi Pekka istautuessaan suutarilaatikon viereen.

– Vaan jos tämä vasara sattuu käymään, sanoi suutari naulaa lyödessään.

– Ei sillä ole niin hyvä vahingon syyksi lyödä kuin naskalilla pistää; ja jos lyöt, niin tuolla lestillä väännän otsaasi, että kesken jääpi se kenkä, sanoi leikillään ojentaen Pekka.

– Mitäs minä tämän vasaran kanssa tekisin sillä aikaa?

– Tärköiteleisit siihen naulan nenään.

– Eikös se mene tärköittelemättä? ... katso sinä ... noin!

– Näkyyhän tuo tuonne soluttautuvan. Mutta mitä sinä tuosta naulan kärestä aina maistat, onko se imelätä?

– Jo se toki on niin imelän luipakkata, ettei kiireessäkään malta olla maistamatta, sanoi suutari ja puraisi ilveellisesti naulan kärkeä.

– Kenenkä akan tai muun tytön kengät ne on, kun niin kiirehdit?

– Tuon nämä on Hemmolan piika Hintin, vai mikä emännöitsijä tuo lienee.

– Itsekö se ne teettää?

– Hemmo nämä käski tehdä.

– Eipä vähää pää väärässä niin heränneellä miehellä, kun teetäpäs koppakengät piialle, oli Pekka ihmettelevinään.

– Aivan vaan koppakengät ja vielä hyvät.

– Käskikö naukua panna?

– Ei tuo sitä...

– Panitkos?

– No ehkäpä ne äännähtävät, sanoi suutari ylpeästi.

– Jokos olet minun kenkäni valmistanut?

– Jo minä ne tässä eilen sukaisin.

– Aivan yhtenä päivänä taisit sukaista, vaikka lauletaan, että suutari se kenkäparin viikossa lattiall’ nakkaa ja sillä hän elättää lasta ja akkaa: juo ja laulaa ja juo.

Suutari puraisi naulan kärkeä, kapsautti sen sitten osaavalla lailla kiinni ja sanoi:

– Eipä noissa mennyt täyttä päivääkään, ja tuossa on kanssa kohta valmiit.

– Tänä päivänäkö jo valmistat ja viet?

– Niin on mieli mahassa. Ja taas naulan kärkeä puraisi.

– Missä ne minun kenkäni ovat?

– Kyllä minä haen, kunhan tämän lopetan, vein tuonne aittapöksään kuivamasta ... perttanatako naula jupistelet ... osaatko reikääsi.

Naularivi tuli täyteen ja sitten meni suutari kenkiä noutamaan. Sillä aikaa Pekka katsella ramasi suutarin työaseita.

– Siinä on kengät, jotka pitävät veden, sanoi suutari tultuaan. Eikä laukeile ompeleet, saat uskoa. Mutta kyllä se oli tuo kengäsnahka aika junkkaria kokoon menemään: ei joka tekijältä olisi mennyt, ei ... saat uskoa.

– Kyllä mä näen, että hyvät ovat, mutta paljonko se kuromapalkka tekee?

– Olen minä näin hyvästi tehdyistä ottanut puolitoista markkaa, vaan sinulle tutun vuoksi olkoon markkaan kolmeenkymmeneen.

– Ei se paljon olekaan ... ja siinä on lätäkkä ja pätäkkä ja kultaraha välissä.

– Ei sitä ole muutkaan paljoksi sanoneet, ja minä tiedän vaikka takuun antaa, että ompeleet pitää, ei laukeile.

Nyt luuli jo suutari kehuneensa kylliksi, rupesi taas työhönsä ja Pekka äärestä katsomaan.

– Tuolla sinun laatikossasi näkyi olevan paperia, etkö anna, olisin vähän tarvinnut, sanoi Pekka.

– Taataahan siellä olla; mitä sillä tekisit?

– Kirjoittaa hurtelen muutamia sanoja, jos otat ja viet mennessäsi toiselle puolen.

– Kellekä?

– Sille, jolle nuokin kengät.

– Vai Hintille, sanoi suutari naurahtaen. Sinä rupeat sitä ehkä emännäksesi keinottelemaan.

– En minä siitä. Mitä minä emännällä teen yksinäinen mies, kun ei ollut muutakaan joukkoa, selitti Pekka ja meni sitten vähän erilleen muista kirjoittamaan ja se alkoi näin:

– Kuule sinä kiusan tekiä, tiedätkö sinä mitä – – nyt on aivan vastikään asijat viukoroineet sille mukalalle että Savitien ukki on ottanu Matin ottopojakseen vaan tätä ei tiedä vielä muut kuin minä eläkä puhu sinäkään, mutta muista se että jos olet Matin vihoittanu niin kyllä sun on nyt heti paras aika lepyttää ja tämä mitä sanon on aivan totta ja jos tämä ei ole totta niin minun nimeni ei ole Pekka.

Suutari näki Pekan lopettavan ja kysyi: Mitä siihen nyt tuli?

– Muutamata laulua se kerran pyyti, niin sen kirjoitin.

– Enpä osaa uskoa, etkö liene muuta kirjoittanut.

– Katso itse, niin uskot kai sitten. Pekka tiesi ettei suutari tuntenut kirjoitusta.

– Kyllä minä kuulen, kun luet itsekin.

– No saman tekevä, ja minä luen laulamalla ... ja sanat kuuluvat suutarin nimeen näin:

Yks’ kukka kasvoi laaksoon,

joka kauniisti kukoisti,

kun minä sitä katsoin

tuli kyynel silmiini.

Se muistot syvät nosti

sydämeeni surevaan

ja muistelemaan johti

nuoruuteni aikoja.

Kun sydämeni nuori

vielä oli viaton,

eikä rasittanut huoli,

niin olin murheeton.

Vaan niinkuin kuihtuu kukka,

joka maahan tallataan,

niin nuori ikän’ hukkaan

on mennyt kokonaan.

Ja nyt sen kuulit, että se on laulu? Mutta anna tämä Hintille, niin ettei muut näe.

– Kyllä, kyllä. Mutta joko lähdet astumaan? kysyi suutari uteliaisuudestaan rauhoittuneena.

– Niin, kävelen tuonne isompiin taloihin näitä pieksuja voitelemaan. Eikös se ole niin, että mitäs teet, niin tervaa, olipa lusikka tai lapio?

– Niinhän ne sanovat ... ja kyllä niissä ompeleet pitää.

– Pitää kai niin kauan kuin pettää. Eikä muuta kuin hyvästi, suutari naskalinesi! Pekka heitti pieksut olalleen ja alkoi astua.