Maa-emon lapset

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Maa-emon lapset.

Kirjoittanut Eero Eerola


Kasvatti Maa-emo kolmea lasta,
jumalkuopusta kolmea korjaa,
tyttöä tuuditti, kahtapa kaunista
souatti poikoa sorjaa.
Kasvoi ne kauniit Maa-emon lapset,
luonnon ne luottehet tiesi,
ensinnä tarkka Tapio-poika,
sai siitä metsien miesi.
Toinen tyttönen vilkasveri,
Karjatar, illalla huhuu,
samovi suuret laitumen lehdot,
metsän satuja puhuu.
Kolmas, se nuorin, kotihin jäikin,
Pellervo, peltojen miesi,
kivien, kantojen väännäntä työnä,
hallussa kotiliesi.
Ihminen tuli, ne apunsa antoi,
yhdessä kulkivat saloon,
yhdessä nostivat kurkihirren
moneen korpitaloon.

Kulkipa muinoin Kalevan kansa
pyhään alttarilehtoon,
viritti suuren jumalvirren
tullessa uhriehtoon.
Kaiutti sankari kanneltansa,
välkähti miekan terä,
helähti sorea sotivaippa –
se oli miesten erä.
Naiset ja immet hapsien kultaan
vihreän seppelen sitoo,
laulavat kaukaa kaihojen virren,
saapuvat juhlien pitoon.
Tanssivat Ukolle uhritanssin –
alttarin aarteet palaa.
Vannovat, vapaat, taivaita kohti
pyhää jumalvalaa.
Humajaa hongat, kuiskii kuuset,
soittaa koivu ja leppä,
Kalevan kansalla suuri on usko,
on itse se onnensa seppä.
Urkuina soi koko luonto ja ilma,
Ukolle uhri se hyvä,
aukee Tapion taika-aitta,
korpi on pyhä ja syvä.
Syttyy uljaat sankari-unet,
vievät ne suuriin sotiin,
otsalla vapaan valtakehä
sankari palaa kotiin.

Näin kasvoi Kalevan kansa,
kansa entinen eleli
luonnon helmassa hyvässä,
parmailla Maa-emosen.
Noin ne sankarit samosi,
kiersi uljahat urohot
ulos suurihin kylihin,
maailmoitten mainehisin.
Koska taasen ne ko’issa,
oman alla kurkihirren,
alla kaunihin katoksen
oman korven laululatvain
askarsi ihanan aian,
viipyivät pyhäisen viikon,
oli metsä maailmansa,
korpi toisena kotina.
Antoi mieluisa Mimerkki
metsän aitan antimia,
risti taitava Tapio
tieviitat urohon tielle,
oli metsä maailmansa,
siinä pelto, siinä niittu,
vilja-aitta armahainen.
Kun sen kontio vihelsi,
vihelsi oma verensä,
vavahti väkevät vaistot,
kun sen oksilla orava
liukas keikkui, liuhuhäntä,
keinui omat aatoksensa
metsän neitojen kisoissa,
sinipiian pillin tiellä.
Kun on kukkui kultarinta,
raksahutti laulurastas,
kukkui onnensa omansa,
lauloi oman mielen linnut,
kannel kultainen kumisi
kodin lemmestä, kodin lämmöstä,
kotirannan rakkaudesta,
kotilehdon lempeydestä.

Metsä oli pyhä, korpi oli syvä,
saipa ne uhrin parhaan;
mutta se kaunis Kalevan usko
eksyi ja kulki harhaan.
Kaatui uljaat uhrilehdot,
uupui Kalevan usko,
kautta tään Suomeni taivaanrannan
punerti verinen rusko. –
Piilopirteistä kansa astui,
kulki se uuteen aikaan,
Ukkohon ei se nyt uskonut enää,
eikäpä Tapion taikaan.
Vuossadat vieri, meni miespolvet,
taukosi honkien humu,
nousee suurista Suomen soista
sakea surujen sumu.
Itkevi Mielikki, metinen muori,
piilossa Tapio lymyy,
Metsolan tyttäret, sinihuntu-immet
kyynel silmässä hymyy. –
Vasta kun lapset Kalevan kansan
lehtojen laulua etsii,
vasta kun miehet mielin hartain
astuvat suuriin metsiin,
vasta kun korvessa lakkalatvat
lempeitä satuja puhuu,
vasta kun soissa on suuret ojat,
silloin ne onnea huhuu.
Uusipa silloin Kalevan kannel
suuria sointuja helää,
uusipa silloin metsien usko
Kalevan lapsilla elää.
Nousee korpi ja kasvaa kansa,
isien kannelta soittaa,
uskoo suuren Suomen päivän:
kironsa kimmat voittaa.


Lähde: Eerola, Eero 1913: Peltojen päivä: runoja. K. J. Gummerus O.y., Jyväskylä.