Maa-emon lapset

Maa-emon lapset. Kirjoittanut Eero Eerola

Kasvatti Maa-emo kolmea lasta,

jumalkuopusta kolmea korjaa,

tyttöä tuuditti, kahtapa kaunista

souatti poikoa sorjaa.

Kasvoi ne kauniit Maa-emon lapset,

luonnon ne luottehet tiesi,

ensinnä tarkka Tapio-poika,

sai siitä metsien miesi.

Toinen tyttönen vilkasveri,

Karjatar, illalla huhuu,

samovi suuret laitumen lehdot,

metsän satuja puhuu.

Kolmas, se nuorin, kotihin jäikin,

Pellervo, peltojen miesi,

kivien, kantojen väännäntä työnä,

hallussa kotiliesi.

Ihminen tuli, ne apunsa antoi,

yhdessä kulkivat saloon,

yhdessä nostivat kurkihirren

moneen korpitaloon.

---

Kulkipa muinoin Kalevan kansa

pyhään alttarilehtoon,

viritti suuren jumalvirren

tullessa uhriehtoon.

Kaiutti sankari kanneltansa,

välkähti miekan terä,

helähti sorea sotivaippa –

se oli miesten erä.

Naiset ja immet hapsien kultaan

vihreän seppelen sitoo,

laulavat kaukaa kaihojen virren,

saapuvat juhlien pitoon.

Tanssivat Ukolle uhritanssin –

alttarin aarteet palaa.

Vannovat, vapaat, taivaita kohti

pyhää jumalvalaa.

Humajaa hongat, kuiskii kuuset,

soittaa koivu ja leppä,

Kalevan kansalla suuri on usko,

on itse se onnensa seppä.

Urkuina soi koko luonto ja ilma,

Ukolle uhri se hyvä,

aukee Tapion taika-aitta,

korpi on pyhä ja syvä.

Syttyy uljaat sankari-unet,

vievät ne suuriin sotiin,

otsalla vapaan valtakehä

sankari palaa kotiin.

---

Näin kasvoi Kalevan kansa,

kansa entinen eleli

luonnon helmassa hyvässä,

parmailla Maa-emosen.

Noin ne sankarit samosi,

kiersi uljahat urohot

ulos suurihin kylihin,

maailmoitten mainehisin.

Koska taasen ne ko’issa,

oman alla kurkihirren,

alla kaunihin katoksen

oman korven laululatvain

askarsi ihanan aian,

viipyivät pyhäisen viikon,

oli metsä maailmansa,

korpi toisena kotina.

Antoi mieluisa Mimerkki

metsän aitan antimia,

risti taitava Tapio

tieviitat urohon tielle,

oli metsä maailmansa,

siinä pelto, siinä niittu,

vilja-aitta armahainen.

Kun sen kontio vihelsi,

vihelsi oma verensä,

vavahti väkevät vaistot,

kun sen oksilla orava

liukas keikkui, liuhuhäntä,

keinui omat aatoksensa

metsän neitojen kisoissa,

sinipiian pillin tiellä.

Kun on kukkui kultarinta,

raksahutti laulurastas,

kukkui onnensa omansa,

lauloi oman mielen linnut,

kannel kultainen kumisi

kodin lemmestä, kodin lämmöstä,

kotirannan rakkaudesta,

kotilehdon lempeydestä.

---

Metsä oli pyhä, korpi oli syvä,

saipa ne uhrin parhaan;

mutta se kaunis Kalevan usko

eksyi ja kulki harhaan.

Kaatui uljaat uhrilehdot,

uupui Kalevan usko,

kautta tään Suomeni taivaanrannan

punerti verinen rusko. –

Piilopirteistä kansa astui,

kulki se uuteen aikaan,

Ukkohon ei se nyt uskonut enää,

eikäpä Tapion taikaan.

Vuossadat vieri, meni miespolvet,

taukosi honkien humu,

nousee suurista Suomen soista

sakea surujen sumu.

Itkevi Mielikki, metinen muori,

piilossa Tapio lymyy,

Metsolan tyttäret, sinihuntu-immet

kyynel silmässä hymyy. –

Vasta kun lapset Kalevan kansan

lehtojen laulua etsii,

vasta kun miehet mielin hartain

astuvat suuriin metsiin,

vasta kun korvessa lakkalatvat

lempeitä satuja puhuu,

vasta kun soissa on suuret ojat,

silloin ne onnea huhuu.

Uusipa silloin Kalevan kannel

suuria sointuja helää,

uusipa silloin metsien usko

Kalevan lapsilla elää.

Nousee korpi ja kasvaa kansa,

isien kannelta soittaa,

uskoo suuren Suomen päivän:

kironsa kimmat voittaa.

Lähde: Eerola, Eero 1913: Peltojen päivä: runoja. K. J. Gummerus O.y., Jyväskylä.