Maailman kirja

Maailman kirja. Kirjoittanut Juhani Siljo

Joka kerta, kun tuulet toukokuun

kesän viestiä tuovat, jok’ainoa kerta,

kun aukeevat järvemme aaltoiluun,

joet tulvien etsivät emoa, merta,

on silloin kuin sana saapunut ois,

kova käynyt käsky:»nyt nouse matkaan,

nyt kotoa, homehtumasta, pois!»

– Miten vaatien viestit ne saapuvatkaan!

»Lue kirjaa luonnon ja maailman!»

– elos toukokuussa kun silmäsi avaat,

näet elämän kirjan aukeevan,

rivi riviltä kuljet, tavaat ja tavaat.

Kuin löytäjä uusien maitten oot,

uus Robinson sinä tahdot olla:

»kotirannat kauaksi vaipukoot,

ilo mennä näin meren vainiolla!»

Rivin selväksi saat – se jo vuoden vei;

sivun puoleen saat – meni elosi kevät.

Näet: näin ei elämä riitä, ei!

Ja sun silmäs kuumina värisevät:

opit maailman kirjan aakkoset,

– yhä riittää outoja kirjaimia;

elon merellä näit suven kuukaudet,

– yhä meriä näät, yhä aavempia.

Ja sun katsees kääntyvi sisäänpäin,

sa muistoihin uinahdat ulapalla:

»kai lasna jo kuulin, min matkalla näin:

ei uutt’ ole mitään auringon alla.»

Ja paperikirjoista nuoruutes

sä lukuja tuttuja muistossa kertaat,

sa vaiheita omien retkies

sukupolvien sankariretkiin vertaat.

Ja on kuin oisivat kertoneet

ne paperikirjat jo ammoin sulle

sun omien kaihojes taipaleet,

ne, joiden päähän et ikinä tulle...

Ja kirjoja niitä sä tulkitset:

uus Robinson sinä sentään olet,

kuten etsijäsielut ne entiset,

joko meriä menet tai maita polet.

Joka paperikirja se käsitti vain

sivun, lauseen tai tavun kirjasta siitä,

mihin mahtuu kohtalot maailmain,

mitä käsittämään elo yks ei riitä,

miss’ sun oma kohtalos oleva on

sivu, lause tai tavu, mittasi mukaan,

mikä auki on aina all’ auringon,

mitä miljoonat lukee – vaikk’ei läpi kukaan.

– – –

Ja sä näät: joka kerta kun toukokuu

sukupolven uuden ylitse soittaa,

se silloin matkaan tempautuu,

sukupolvi se kevään: sen täytyy voittaa

oma paikkansa lehdillä kirjan sen,

joka auki on maailman ulapalla,

mitä opettikin sana viisauden:

»ei uutt’ ole mitään auringon alla.»

Mut keskellä aukeinta ulappaa

kun uupuvat jälleen kulkijat uudet,

ne paperikirjat ne todistaa:

»joka taholle riittää rajattomuudet,

sama etsintä elämät miljoonat

jo ammoin vei, saman palkan antoi,

– eri laivat er’ aikoja kantoivat,

samat aallot kaikkia laivoja kantoi!»

Ja ne pienet kirjat ne haastelee,

ja se puhuu painettu ihmissana.

Yö merten yllä jo hiljenee,

kupu taivaan kaartuvi tummempana.

Mut on kuin vuossadat haasteleis

sun kanssas kaihoista yhteisistä,

kuin maailman kirjaan sun matkasi veis

joku ulapan hengettäristä.

Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.