Maailman murjoma: IX luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
VIII luku IX luku
Maailman murjoma
Kirjoittanut Juhani Aho
Maailman murjoma


Liputettu juhlajuna pysähtyy juhannuspäivänä Mustinlammen asemalle, jonka keskentekoiset rakennukset ovat koivuilla kaunistetut. Se on ensimmäinen juna uudella radalla, huviretki, jonne rakennustoimikunta on kutsunut kaikki rautatietyömiehet ja kunniavieraiksi radan varrella asuvain pitäjäin säätyhenkilöt.

Junnua ei ole näkynyt eikä kuulunut, sitten kun veturi oli ajanut hänen lehmänsä yli ja hän itse kadonnut, luulon mukaan kirkonkylään päin. Silloin tällöin ovat hiekkajunain kuljettajat kuitenkin luulleet näkevänsä hänet hiipimässä radan vartta metsän rinnassa, milloin siellä milloin täällä.

Siinä, missä rata asemalta lähtien ja ojentautuen siitä jonkun matkaa yhtä suorana linjana kulkemaan tekee äkkipolvekkeen ja puskee halaistun kallion läpi korkealle, vetelän suon yli kiertävälle penkerelle, – on mies radalla polvillaan ja koettaa irroittaa jotain ratapölkystä. Hiessä päin, kiihkoisin liikkein ja vähän väliä asemalle päin pälyen, hän vuoroin takoo kirveenhamaralla kiskoa kiinnittävän naulan kotkausta, vuoroin koettaa koivuisella kangella longistaa sitä ylös maasta.

Hän on koonnut kaikki viimeiset voimansa siihen työhön, jota hän on panemassa toimeen. Kaikki vihamiehensä, kaikki vainoojansa ja kiusanhenkensä: insinöörit, vallesmannin, isännän, Tahvon, työmiehet, veturin ja sen kuljettajat, ja kaikki muut, jotka ovat liitossa häntä vastaan, eivätkä toinen toistaan parempia, tahtoo hän karkoittaa täältä, ruhjoa heidät yhdellä iskulla, syöstä heidät yhteen rykelmään, yhteen hävityksen kuiluun, nurin niskoin vetelän suon pohjaan...

Hän on sen niin miettinyt, se on selvinnyt hänelle näinä päivinä nälkää nähdessä ja metsiä harhaillessa, josta edestakaisin ajeleva veturi vetää häntä vastustamattomasti radan läheisyyteen, josta hän seuraa sen liikkeitä, hiipii yöllä sen luo, näkee kiskoja otettavan irti ja naulattavan kiinni paikoilleen ja kuulee työmiesten puhuvan juhannuspäivänä kaupunkiin tehtävästä huviretkestä...

Olla hänellä rautapikka ja raskas moukari, joilla hän kerran iskien ja kerran keikauttaen musertaisi palasiksi hauraan raudan...

Mutta naula ei ota särkyäkseen, ja toinen on vielä koettamatta...

Vaan hänen täytyy saada tekonsa tehdyksi! Ja sen täytyy onnistua!

Veturi savuaa tuolla asemalla, väkeä kuohuu mustanaan sen ympärillä, ne hyppivät vaunuihin, äsken ne jo huusivat ja hurrasivat ja nyt ne soittavat torvea, niin että metsät raikuu.

Hän lyö olkansa takaa kirveenhamaralla, ja naulan kotkaus murtuu. Hän työntää kankensa kiskon alle, ja kisko jo vähän liikahtaa. Mutta toinen naula kiinnittää sitä vielä ratapölkkyyn, ja rauta painuu paikoilleen.

Juna viheltää lähtöään asemalta, pitkästi ja kiivakasti.

Toinen naula on yhtä kovassa kuin ensimmäinen. Ei hän ennätä sitä murtaa, ennenkuin ne ovat ajaneet yli ja pelastuneet...

Jättäisikö hän toiseen kertaan? – Ei hän voi, ei hän tahdo, nyt sen täytyy tapahtua, nyt ovat hänen kiusansa kostettavat!

Hän tarttuu kirveeseensä ja alkaa hakata sillä ratapölkkyä poikki.

Mutta kirves karahtaa kiveen, iskee säkeniä ympärilleen, ja terä on mennyt pilalle.

Juna on jo liikkeessä, sen rumina lähenee lähenemistään.

Hän tarttuu kankeen uudelleen, sysää sen kiskon alle ja heittäytyy ruumiinsa koko painolla sen päälle.

Kisko longistuu maasta, ratapölkky rusahtaa, naula nousee...

Nyt ne eivät pääse hänen käsistään!

Mutta kun hän kerran vielä ponnistaa, kuullen jo rattaiden kalinan vastaavan kallion seiniin, katkeaa kanki, ja hän lentää selälleen radalle.

Vimmastuneena karkaa hän ylös, ryntää käsin kiinni ratakiskon kimppuun, repii sitä sormillaan, iskeytyy siihen hampaillaan kiinni, tietämättä enää, mitä tekee...

Veturi viheltää hänen selkänsä takana...

Se pääsee pois hänen käsistään, ne pelastuvat, ne ajavat hänen ylitsensä...!

Ei ikinä!

Hän hyppää syrjään, näkee veturin liehuvine lippuineen, kiiltävine silmineen, huutaen, ratisten karkaavan kohti, ja uusi tuuma iskee hänen mieleensä...

Hän koukistuu maahan, lyö sylensä suuren kiven ympärille, nostaa sen radan vierestä ilmaan, syöksee takaisin radalle, sulkee silmänsä, jymähyttää sen tulevaa veturia vastaan, kuulee kauhean pamauksen ja hoipertuu tunnotonna penkereeltä alas ojaan.

Kun hän tointuu, tuntee hän olevansa selällään kuin jollain liikkuvalla lattialla, huutavain ja käsiään huitovain ihmisten ympäröimänä, näkee insinöörit, vallesmannin, isännän ja Tahvon ... hänen päätään pakottaa, verta vuotaa kasvoja pitkin, veturin pilli päästää ilkkuvan kirkunan, savua tuprahtaa hänen silmilleen ja hän ymmärtää olevansa juhlajunan vietävänä, kiitämässä kaupunkia kohti ja – ikiteilleen.