Maailman murjoma: V luku
| IV luku | V luku Maailman murjoma Kirjoittanut Juhani Aho |
VI luku |
Kaksi vuotta on Junnu elänyt mökissään korpiensa ja rämeidensä takana, eikä kukaan ole tullut häntä häiritsemään.
Mutta kun hän kolmantena kevännä istuu lammen rannalla ongella, kuulee hän outoa ääntä korven synkimmältä perukalta. Se on kuin kaukana hakkaavan kirveen ääntä, ja sitten se on kuin kaatuvan puun parahdusta. Mutta kuka tähän aikaan hakkaa halkoja? kysyy hän vähän kummastellen. Hän kuulostaa tarkemmin ja on varma siitä, että siellä monin miehin kaadetaan tukkeja. Metsä on äänessä koko päivän, ja seuraavana aamuna tuntuvat ne jo olevan lähempänä. Kolmantena aamuna kiipeää hän mäelle mökin taa ja näkee suuren hongan ensin huojuvan ja sitten suistuvan. Eikä aikaakaan, kun kaatuu toinen suorassa linjassa häneen päin.
Hän miettii kauan, menisikö ottamaan selkoa siitä, ketä ne ovat, jotka sieltä tulevat. Miettii sitä pihaan tullessaan, työtä tehdessään, syödessään ja vielä maata pannessaankin. Ja kun ei saa siltä unta silmiinsä, nousee hän ylös ja lähtee käymään sitä kohti, mistä kuului hakkausta ja haastelevain miesten ääniä.
Metsässä ei ole ketään, mutta puita on kaadettu aina vähän matkan päähän toisistaan suoraan riviin ja pystytetty kuorituita keppejä kuin mittarin linjaan. Mutta eihän tässä pitäisi kulkea kenenkään maan raja. Tämähän pitäisi kaikki olla isännän metsää. Olisikohan se myönyt täältä metsäpalstan jollekulle? Tulisiko hänelle tänne naapuri?
Mutta kun hän kulkee vähän matkaa linjaa myöten, näkee hän, että se mäen kävyn kierrettyään ojentuu menemään suon rantaa ja juoksee sinne yhtä suorana niin pitkälle, kuin silmä kantaa.
Junnu palaa kotiinsa, mutta valvoo arveluissaan vielä auringon noustessakin tulematta mihinkään selvyyteen. Työ käy huonosti, aina täytyy hänen kuulostaa, ja aina hän kuulee yhä lähenevää hakkausta, kunnes se lauantaina puolilta päivin lakkaa.
Sunnuntaina hän menee uudelleen linjalle. Se on tullut jo paljoa lähemmä ja näyttää pyrkivän laaksoa pitkin aivan hänen mökkiään kohti.
Mutta kun hän maanantaina aamiaisen aikana tulee aidanpanosta korpiniityltään, kuuluu hakkaus aivan läheltä pellon takaa metsän rinnasta. Siellä haastellaan, kirveet paukkavat ja yht’äkkiä kaatuu suuri honka metsästä ulos, samalla kuin pari miestä astuu esiin.
Kun he lähtevät tulemaan peltoa pitkin pihaan, siirtyy Junnu, joka on seisonut liikkumatonna nurkkajuuressa, pirttiin ja vetää oven perässään kiinni. Mutta kun hän ei malta olla ikkunasta katsahtamatta, näkee hän herrat keskellä peltoa pystyttämässä siihen jotain kummallista kolmijalkaista kapinetta, jonka päällitse tähtäävät ensin metsään ja sitten hänen pirttiään kohti; niinkuin aikoisivat ampua häntä ikkunan läpi suoraan silmään.
Samassa kulkee joku ikkunan ohitse, tarttuu oven ripaan, ja Tahvo astuu sisään. Hän tulee hevelästi kättelemään, istuu penkille ja sanoo:
– Minä toin tänne Junnulle harvinaisia vieraita.
– Mitä ne on nuo miehet? kysyy Junnu.
– Ne on insinöörejä.
– Mitä teillä on täällä tekemistä?
– Me aukaisemme rautatielinjaa. Samassa tulevat herratkin sisään.
– Päivää, päivää! sanovat he rehevästi. Täällähän on talo, vaikkemme siitä tietäneetkään ... tekö olette tämän talon isäntä?
– Tämähän se on itse sekä isäntä että emäntä, joka viljelee maansa ja hoitaa hevosensa ja lehmänsä, selittää Tahvo, sill’aikaa kun Junnu pankon kupeeseen vetäytyneenä seisoo ja katselee tulijoita osaamatta selvitä mihinkään päätökseen siitä, mitä ne ovat ja mitä ne täältä tahtovat, vaikka hänestä tuntuu siltä, kuin hän olisi ne jossain nähnyt tätä ennen.
Herrat, kaksi nuorta insinööriä, ottavat pirtin haltuunsa kuin omansa, päästelevät vaatteitaan vähemmäksi, asettelevat tavaroitaan penkeille ja nauloihin, ja Tahvo kantaa eväslaukun pöydälle.
– Saisikos maitoa talosta? kysyvät he.
– Mene, Junnu, hakemaan maitoa herroille, kehoittaa Tahvo.
Junnu tottelee vaistomaisesti, kaataa koneellisesti maidon pytystä tuoppiin, näkee aitasta pihan yli palatessaan pellon pientareelle kaatuneen hongan ja pellolla tuon kummallisen kolmijalan, joka yhä tähtää hänen pirttiään kohti, ja vie sitten maidon pirtin pöydälle herrojen eteen. Taas asettuu hän pankon eteen seisomaan ja katselee siitä vieraitaan, hermostuneesti tupakoiden.
Herrain syödessä Tahvo kertoo hänelle, että tästä kautta se nyt rakennetaan rautatie, että nyt avataan linja ja että syksyllä jo alkavat työt. Se tulee tästä menemään, aivan tätä suuntaa, ihan kuin ampuen tämän pirtin päällitse...
– Pirtinkö päällitse? saa Junnu viimein sanotuksi.
– Saatte vähän väistyä, sanoo toinen herroista.
– Peltosi ja niittysikin saat siirtää toiseen paikkaan.
– Siirtääkö toiseen paikkaan?
– Niinpä niin, ei siinä auta, kun ruunu käskee.
– Ruunuko käskee?
– Se kun käskee, niin ei auta muu kuin totella pois.
Tahvo näyttää kuin ilkkuvan, hänen silmissään näyttää vahingonilo kiiluvan, ja epäluuloisesti tarkastelee Junnu vuoroin häntä vuoroin herroja. Kyllä ne nuo ovat niitä samoja herroja, jotka toissa talvena olivat tappaa häneltä hevosen. Kun eivät vain liene tulleet muissa salaisissa aikeissa ... ja kun ei vain lie kaikki sen Tahvon vehkeitä.
Kysymättä puhuu Tahvo edelleen tulleensa kaupungista saakka näiden herrain apumiehenä. On siellä muitakin miehiä, on kymmenkunta linjan aukaisijata jälempänä metsässä, ja palkat maksetaan hyvät, kolme markkaa päivältä omassa ruuassa, ja ovat luvanneet työtä hänelle niin kauan kuin sitä vain riittää, sittenkin kun varsinainen työ alkaa. Eivät ne ole mitkään työt niin edullisia kuin ruunun savotat. Hevosen kun saisi hankituksi, niin sillä sitä rahaa vetelisi.
– Vaan sinulla se on hevonenkin? Senhän kuuluit ostaneen sen vanhan nimikkoruunasi...
Junnu ei vastaa.
– Ja lehmä sinulla on kanssa. Sen maidosta ne vielä hyvät rahat saat, kun työ joutuu tänne sydänmaalle ... ja eikö tuo pian joutunekin. Kai sitä rupeat sitten ruunun työhön sinäkin?
– Eipä häntä haluta.
– Eikö liene pakosta rupeaminen, kun vievät tästä parhaat peltosi ja pitää purkaa rakennuksesi rautatien tieltä.
– Vaan jos minä en pura.
– Pakosta se on purkukin, kun niiden ei auta väistyminen siitä suunnasta, mistä ruunu on käskenyt kulkemaan. Purattaneet ne ovat suurempiakin taloja. Ne eivät kierrä muita kuin kirkkoja.
Junnu ei rupea inttelemään. Mikä niiden tietää, mitä ne ovat.
Mutta kun herrat ovat syöneet, alkavat he tehdä lähtöään, heittävät maidosta rahan pöydälle, ja menevät pellolle kolmijalkansa luo, jonka siirtävät nyt keskelle kartanoa. Tahvo pistää kepin peltoon sille sijalle, missä kone on seisonut, toisen pihamaalle ja kolmannen metsän rantaan toiseen päähän peltoa. Herrat huutavat mennessään, että niitä keppejä on sakon uhalla kielletty liikuttamasta paikoiltaan, ja katoavat metsään.
Heidän mentyään tulee muita miehiä jäleltä päin kirveineen, nekin kulkevat pellon yli ja pihamaan poikki, eivät ole näkevinäänkään Junnua, joka seisoo pihamaalla kuin älytönnä heidän jälkeensä katsellen, ja alkavat metsän laitaan tultuaan taas hakata.
Vasta kun kaikki ovat kadonneet, rupeaa Junnulle vähitellen selviämään, mitä on tapahtunut.
Eiväthän ne olisi suotta tulleet tänne niin suurella joukolla.
Ne ovat ehkä sittenkin niitä rautatien tekijöitä ... ehkä on totta se uhkaus, että ne vetävät sen tästä kautta hänen mökkinsä yli ... purkavat hänen rakennuksensa ja penkovat hänen peltonsa ... tänne tulee satoja työmiehiä ... hän sortuu heidän jalkoihinsa ... hän joutuu kuin keskelle kirkonkylää.
Se selviää hänelle kuin päähän jysähdellen, aina yksi asia kerrallaan, niinkuin kivi kiven perästä putoaisi hänen päälaelleen.
Hänenkö täytyy väistyä, hänenkö joutua taas kululle, sotkettavaksi maailman jalkoihin...?
Mutta hän ei väisty! Hän ei hievahda paikaltaan? Tulkoot vain, niin hän upottaa koivuisen korennon jok’ikisen kallosta sisään!
Veri nousee hänen päähänsä. Ne ovat häneltä kysymättä hakanneet hänen metsäänsä ja tallanneet hänen vastakylvettyä peltoaan! Ja tuossa ne rehentelivät hänen pöytänsä päässä ja kehuivat purkavansa hänen pirttinsä! Miksei hän upottanut hiilihankoa heidän hartioistaan sisään? Miksei hän antanut heille sitä lähtöä, etteivät toista kertaa tulisi?
Vielä hän ne tavoittaa...!
Hän aikoo jo karata heidän jälkeensä, mutta pysähtyy sitten...
Ei tässä sillä tavalla ... ei tappelulla eikä väkivallalla. Eikä sitä ole tarviskaan. Hänellä on oikeus puolellaan! Tulkoot he ensin! Aloittakoot he ensin tappelun! Hän ei pelkää ruunua eikä ruunun renkejä!
Hän käy seipään, jonka ne ovat pellolle pystyttäneet, kiskaisee pihamaastaan sen, joka on siihen pistetty, ja kantaa ne pirtin uuniin palamaan.