Maailman toinen puoli

Maailman toinen puoli
I.
Maailman toinen puoli
Kirjoittanut Heikki Välisalmi

Hänen nimensä oli Ieri.

Oikeastaan se on Eerikki, mutta kansa harvoin jättää nimet aivan kohdalleen, joten tästä nuoresta miehestä tuli ennen pitkää Ieri.

Nimi oli hänen äitinsä antama. Virallisesti hänellä oli ollutkin vain äiti, sillä isä oli solunut tukkilautan mukana jonnekin eteläisempiin seutuihin.

Äiti, nuori palvelijatar, oli monet vuodet säilyttänyt arkussaan pientä painokuvaa, joka esitti Eerikki kuningasta ja Kaarina Maununtytärtä. Se kuva oli ollut hänen aarteensa, jota hän huolellisesti hoiti ja johonka hän melkein jokaisen myöhäisen työpäivän päätyttyä kurkisti. Hän ei koskaan ollut saanut tarkemmin tietää, ketä nuo henkilöt olivat, mutta ne olivat hänen mielestään niin kauniita, ja siksi siitä kuvasta oli tullut myöskin hänen ainoa unelmansa. Piikatytöllä ei voi monta unelmaa ollakaan, ne kun tavallisesti tulevat niin kalliiksi. Ja oikeastaan tämä yksikin unelma oli maalaispalvelijattarelle tullut maksamaan kokonaisen elämän, sillä hän oli yhden uittovälin tärkeästi ja täydellisesti elettyään, kannettuaan sitten äitiyttä luonnon määräämän ajan ja poikalapsen synnytettyään, juossut jokeen.

Hän oli tuskin ehtinyt määrätä nimen pojalleen, kun lähtö oli tullut. Kukaan ei oikein voinut ymmärtää, mikä piian mielen niin oli myrryttänyt. Eihän tämä nyt ensi kertaa tapahtunut, että yksinäinen nainen lapsen sai. Vai olisiko nuori äiti huomannut, että Eerikin ja Kaarina Maununtyttären tarina oli lopullisesti pilalla, kun poika ei ollut terve?

Niin nyt kuitenkin tämä hiljaisesti ja vaivaisesti potkiva Eerikki jäi yksin maailmaan, ja muutaman vuoden perästä hänestä tuli Ieri, jolla nimellä hänet sitten tunnettiin halki verraten lyhyen elämänsä.

Poika joutui jo pienestä pitäen huudolle, viereksi renkien kanssa milloin minkin tuvan nurkissa, sai välistä luudan varvusta iän ja pituuden mukana tasaisesti kehittyvän kyttyrän alle, mutta ei sittenkään oppinut kunnolliselle työlle. Ieristä oli tullut niitä ihmisiä, joiden järki ja ruumis ovat yhtä heikkoja. Ei hänessä tosin pitänyt olla mitään perintävikaa, sillä äiti oli ollut nuori ja terve, ja voimiltaan vauraaltahan tuo sekin tukkilainen oli näyttänyt, vaikka mikäpä ne liikkuvat souvarit toisekseen tietää, jos mitä salaisia vikoja ruumiissaan ja veressään kuljettanevat. Ja lie äitikin kukaties sisällään suurtakin surua kantanut, kun oli näin käynyt nuorella iällä.

Mistäpä sen nyt selvän otti, mutta kovin Ieri oli kaitaluinen, ja kyttyrä kasvoi kuin pyramiidin pienoiskuva selkään, ja rinnan puolelle muodostui niinikään sellainen pyöreä koroitus. Hänen kasvonsa rakentuivat vähän kaasunaamaria muistuttaviksi, kummallisesti huipentuviksi, joista suu aukeni suurena ja ammottavana kuin vanhan epäjumalan kita. Kooltaankin hän jäi säännöllisesti kasvavaa poikaa matalammaksi, joten tuntui jokseenkin todellisuuteen perustuvalta hänen viimeisen huutoisäntänsä sana: »Mitä tuommoisellakaan maailmassa tekee; parasta olisi pistää se rukkaseen ja heittää veden valtakuntaan äitinsä perään.»

Mutta sitten Ieri, joka jo kävi toisen kymmenensä loppupuolikasta, joutui pitäjän vasta perustettuun hoitolaan. Siellä hänet sijoitettiin hourujen puolelle, vaikka hän ei ollut hullu, vaan ainoastaan sellainen väppelö, joka ei olemisellaan häirinnyt ketään. Hän ei haastellut järjettömiä, joshan ei oikeata järkeäkään. Hän vastaili niukasti hoitajattaren harvoihin kysymyksiin ja istui enimmäkseen ikkunan vieressä katsellen johonkin olemattomaan, sillä hourulan ikkunasta oli näköalaa vain läheisen tallin seinään. Ehkä hänelläkin oli unelmansa, jonka hän näki siinäkin, missä toinen, järjeltään terveempi, ei erottanut muuta kuin punamullalla vedeltyjä, hiukan halkeilleita hirsiä. Näkeehän sen toki unelman pimeässäkin, eikä hänen äidilläänkään aina ollut valoa, kun hän katseli Eerikkiänsä ja Kaarina Maununtytärtänsä.

Pyhäaamuisin Ieri lähti kylälle ja sanoi hoitajattarelle:

— Nyt minä taas menen maailman toiselle puolelle.

Kylällä hän sai mielinmäärin noudattaa suurta intohimoaan, piipun perskojen imeskelemistä. Liekö hän sen tavan oppinut renkien kanssa tuvan nurkissa viereksiessään, niissä rengeissäkin kun oli monenlaista eläjää, vai olisiko hän sen saanut viimeisen edellisen huutopaikkansa eläkevaarilta, joka ei enää kyennyt juuri muuta tekemäänkään kuin perskoja imemään ja jonka kanssa hän makasi kaksi vuotta samassa vuoteessa? Sivulliset sanoivat heistä silloin, että nuo ukot taitavat olla samanikäisiä ja niillä näkyy olevan samat tavatkin.

Kirkonkylä, Ierin maailman toinen puoli, hallitsi punaiseksi, vihreäksi ja keltaiseksi maalattuna soukan lahdensuikelon perukkaa. Se oli nuori ja kaino, sekaisesti rakennettu, eikä sillä ollut vielä edes taajaväkiseksi yhteiskunnaksi paisumisen unelmia. Mutta Ierille, joka oli syntynyt syrjäisen virran ranta talossa ja sitten kulkenut koko pienen ikänsä huutolaisena saloseudun harmaahirsisissä, ikävissä rakennuksissa, tämä kirkonkylä oli alituisten toivojen ja halujen määränpää. Sitä paitsi vallesmanni ja lääkäri, jälkimmäinen tosin joistakin Ierille käsittämättömistä terveydellisistä vaaroista varoitellen, antoivat puolen peukalon mittaisia sikarin pätkiä, jotka Ieri korjasi ja vei ystävälleen ja suosijalleen Raatikkalan vanhalle eläkevaarille ensin piipulla poltettaviksi. Sen jälkeen niistä vasta tuli sopiva tyydyke hänen elämänsä ainoalle intohimolle.

Siinä nyt talsii hiljan sataneen nuoskalumen peitossa olevaa maantietä pitkin pikkuinen kyttyrä mies, jolla näyttää olevan kaasunaamari päässä. Varsinkin kauempaa katsojasta siltä näyttää, mutta lähemmäksi tuitua havaitsee kyllä, että on sillä oikeat silmät, vaikka ne ovat niin suuret ja pyöreät, kosteana loistona palavat. Kauempaa katsoen tämä mies myöskin muistuttaa aseman kantajaa, joka hilaa kahta matkalaukkua, toista selkänsä ja toista rintansa päällä. Ja oikeastaanhan ne ovatkin matkalaukkuja, ja tämä mies, Ieri, on riiputtanut niitä koko ikänsä. Ne olivat aluksi pieniä ja keveämpiä kantaa, mutta iän mukana niihin on kertynyt tavaraa niin paljon, että ne ovat paisuneet ja pullistuneet, joten nuorella miehellä nyt on täysi työ niitä hilatessa. Jalka lipeää nuoskasta jokaisella askelella, ja kulku edistyy hitaasti.

Mutta Ierillä on aikaa. Hän on nyt kunnan hoidokki, ja sellaisella virkamiehellä ei ole mihinkään kiirettä. Hän sopottaa itsekseen:

– Kohta minä olen maailman toisella puolella. Ensin minä menen vallesmannille, sitten tohtorille ja sitten minä vien ne sikarin päät Raatikkalan vaarille; se ne polttaa ja minä saan piipun kahvit...

Näin häntä pakottaa elämänsä ainoa suuri intohimo, joka arkina elää vain haluna ja toivomuksena, mutta pyhäisin purskahtaa tyydytystä vaativaksi voimaksi.

Ja Ieri nähtävästi vain ajattelee tätä tyydytystään, koska ei huomaa mitään ympärillään tapahtuvaa. Hän on nämä pari hoitolavuottansa kulkenut joka pyhäaamu tätä samaa tietä, satoi tai paistoi, pyrysi tai pakasti. Hänellä on aina sama sarkanuttu päällään ja karvareuhkana päässään, olipa vuodenaikakin mikä hyvänsä. Talvipakkasella hän hytisee vilusta ja kesällä vuotaa hikeä, mutta se on hänestä samantekevää, ruumiillista, kahden matkalaukun kantamista. Sielulla on hätä piipun kahvin perään.

Tiellä sattuu tulemaan vastaan ilomielisiä kylän poikia, jotka huutelevat: – Kah, Ieri, hepäs tuosta natsa ja karista huuleesi; kyllä se piipun kahvista käy...

Mutta Ieri ei näe heitä, yhtä vähän kuin hän näkee talvella lumen painon raskauttamia honkia, keväällä hänen askelensa vieressä solisevaa puroa, kesällä vihreyttään värisevää lehteä ja syksyllä menneitä muistojaan levottomasti lepattavaa haapaa. Hän ei näe eikä kuule, vaan rientää eteenpäin kuin kohtaloaan tavoittaakseen.

Siinä olisi yksinäisellä, enimmäkseen vastaantulijattomalla tiellä aikaa vatvoa muistojaan ja kerrata elämänsä tapahtumia, jos olisi mitä vatvoa ja kerrata Mutta mistäpä sitä Ierillä, jonka elämässä ei ole tapahtunut muuta kuin vaivainen syntyminen, yhtä vaivainen vaellus huutolaisena vieraiden, milloin tylympien, milloin leppoisempien ihmisten nurkissa, ja sitten hoitola, hourujen puoli, yhteinen huone, jossa saavat kuljeskella hiljaiset hullut ja lyhytjärkiset.

Sen lisäksi hänellä on tämä maailman toinen puoli, joka alkaa kirkonkylän punaiseksi maalatulta veräjältä – ainoa, minkä Ieri vaelluksellaan huomaa ja tajuaa eräänlaisena rajapyykkinä – ja päättyy Raatikkalaan, reunataloon, jossa on mukavaa, Ierille hyvätuulisesti hymyilevää väkeä ja se vanha tuttu, piippua ahnaasti polttava ja vaivaiselle pojalle auliisti perskoja tarjoava eläkevaari.

Tässäpä nyt punainen veräjä onkin. Se on näin talvella selkosen selällään, ja sen kesällä omituisesti kiljaiseva portti on nostettu aitoviereen. Siitä on nyt helppo käydä sisälle vähävoimaisen nuoren miehen. Ja tuossa on vallesmannila; siihen Ieri poikkeaa.

Piika häärää keittiössä. Hän tietää Ierin asian jo entuudestaan, pistää hänen käteensä kourallisen sikarin pätkiä, joita on vallesmannin kehoituksesta ja osaksi omasta armeliaisuudestaankin koonnut. Ieri tunkee ne taskuunsa melkein kuin hädissään ja hengästyneenä. Hänellä on kiire jatkamaan matkaansa.

— No, minnekä sillä Ierillä semmoinen hätä, istuisit tuossa ja jutteleisit! sanoo piika.

Ierin kaasunaamari vetäytyy vähän kurttuun. Se ehkä tarkoittaa hymyä – tahi kuka hänen tietää. Hän menee kuitenkin menee kuin kohtaloansa hakemaan.

Seuraavassa pysähdyspaikassaan hän tapaa toh- torin itsensä.

– Joko se Ieri taas...? sanoo tämä. – Minnekäs nyt on matka?

Tälle tohtorille hän puhuu, on aina puhunut mielummin kuin monille muille. Kaasunaamari aukenee ja sen sisältä ynähtää hieman kitisevä ääni:

– Mihinkäpä minä... haen vain sitä samaa.

Hän saa sen saman, minkä ennenkin, ja tekee lähtöä. Tohtori haluaa vielä jutella.

– Ierin pitäisi olla varovainen. Kuuntele nyt Ieri, kun minä sanon...

Kaasunaamarin sisältä ynisee:

– En minä nyt kerkiä, minä menen tämän maailman toisen puolen ihan laitaan...

Ja hän menee, hirmuisella kiirelllä; himoko vain niin polttanee hänen sielussaan? Sehän se tavallisesti ihmistä ajaa, viisaampaakin kuin tämä Ieri.

Kirkonkylällä kihisee väkeä näin sunnuntaiaamuna. Se kyllä tuntee ja tietää tämän kulkijan ja ihmettelee, mitenkä vain tuossakin henki pysynee, kun se on niin muodoton ja ihan heikkouttaan tutajaa. Nuori kansa ei luonnollisesti malta olla heittelemättä omia viisauksiaan menijän perään, mutta mitä tämä siitä... Kukaan ei oikein jaksa uskoa, että sillä on sellainen kytö mokomaan herkkuun, mutta eiväthän ihmiset tajuakaan toistensa himoja – eivätkä omiaankaan.

Raatikkalan tuvassa on Ieriin totuttu ja häntä katsellaan kuin henkilöä, jota jo on odotettu, ja pitkäksyen sanottu: Kah, kun se jo ei tule. Nyt hän tulee ja rientää kiireesti eläkevaarin nurkkaan ja ojentaa tälle sikarin pätkänsä. Vaarille Ieri aina puhuu, vilkkaammin ja selvemmin kuin muille. Hän sanoo:

— Tulin taas... He, vaari, pätkiä, polta nyt! Minua raukaisee; vähän tuohon penkille pitkälleni ja nousen kohta piipun kahville.

– Miten sitä nyt, Ieriä, niin väsyttäneekin, ihmettelee emäntä. – Kovasti on lääpästyksissään.

Hän ottaa naulasta rengin työnutun ja tunkee sen Ierin pään alle.

– Onpahan pehmeämpi päällesi ja sopivampi levätäksesi.

Siihen Ieri nukkuu, sikeästi kuin raskaan työn tehnyt. Niskan alle työnnetty nuttu kohottaa pään kyttyrän tasalle, joten hän mahtuu parahiksi selälleen. Kohtaa kuuluu vain epätasaisesti nytkähtelevä kuorsaus, ja nukkujan leveä suu longistuu rehtevän avoimeksi.

Vähän ajan perästä vääntäytyy tupaan leveäharteinen tukkilainen, joka on viikolla tullut taloon ja nyt viettää ensimmäistä pyhähumalaansa. Hän aikoo panna piippuun, mutta huomaa sen olevan entisiä perskoja täynnä ja alkaa kaivaa niitä pois. Kopistettuaan kahvit kouraansa hän havaitsee nukkuvan pojan, tarkastelee tätä pitkään ja sanoo:

– Eikös tuo ole juuri se sama poika, joka kuuluu niin tykkäävän piipun kahvista. Ota nyt kerrankin himoosi...

Ja samassa hän kaataa kourallisen perskoja Ierin rentonaan auki ammottavaan suuhun.

Poika riipaisee kourauksen kuorsauksen mukana jonnekin väärään kurkkuun, sitten muutaman kerran tukahdetusti yskäisee, mutta menee pian mustansiniseksi ja lakkaa hengittämästä.

– So, so, soso, – äännähtelee humalikas tukkilainen, – mitenkäs tässä nyt kävi?

Eläkevaari on tapauksen huomattuaan kömpinyt nurkastaan. Hän katsoo hengetöntä poikaa ja katsoo tukkilaista; sanoo sitten kirahtelevalla vanhanmiehen äänellä:

– Niin se kävi... himossa siittämäsi pojan himoonsa tapoit.