Maailman viisas

Maailman viisas. Kirjoittanut Rafael Laethén

Ennen nuorra ollessani oli minulla tapana viettää joutilaat kesäpäiväni kotimaan metsiä kuljeskelemalla, kotolammin laineita soutelemalla. Ei löytynyt koko tienoilla tallaamatointani mätästä, eikä lepäämätöintäni puunvarjoa. Sydämeni oli vielä hellä ja vereni liikkuvainen; kaikki luonnon ihanuudet vaikuttivat minussa niin suloisia ja rauhallisia tunteita, että saatoin unhottaa koko ympäristöni ja laskea aatokseni avaralle.

Kerran, tämmöistä retkeä kävellessäni, ulottuivat askeleni tunnetuilta seuduilta vierahille, enkä äkännyt erehystäni, ennenkuin aurinko jo oli noussut melkein puolipäivään ja kuumilla säteillänsä paahtoi väsynyttä ruumistani. Likellä seisoi ikuinen vanha kuusi, jonka tuuheat oksat levittivät viileän varjon ja jonka juurilta pehmyt sammal suositteli minua lepäämään. Minä vaivuin mättähälle, jonka vieressä kasvoi muuan muuramen kukka. Sitä katsellessani kulkivat ajatukseni yhdestä toiseen; juohtuipa mieleeni kukoistava neitonen, jota jo kauan olin salaisesti rakastanut, ehk’en vielä ollut rohjennut lempeäni hänelle ilmoittamaan. Sydämessäni paisui sanomattomat tunteet, rintani riehui toivossansa, jo näin koittavan elämäni ihanimmat päivät. Yht’äkkiä kuului päälaeltani räkätys, ikäänkuin olisi ken nauranut toivolleni ja unelmilleni. Vihastuneena karkasin katsomaan iloni murhaajaa, ja keksin harakan kuusen latvassa. Nyt oli mieleni muuttunut, hiljaisuuteni kääntynyt julmuuteen: äkkiä sain kiven käteheni ja heitin sillä harakkaa kohti, – vaan en tarkannut. Vielä kerran kajahti sen nauru, vielä kerran vinkui ilma toista kiveä paiskatessani; sitten vasta levitti ilkiö siipensä ja heilahti toiseen puuhun. Minäpä näin mitättömään kostoon en tyytynyt, koko ruumiini vapisi vielä innosta ja kynteni kirpeloivat repimisen halusta – eihän kukaan suuttumatta kärsi, että häntä naurun alaisena pidetään. Sain siis kourallisen kiviä kerätyksi ja rupesin, näin varustettuna, vihamiestäni takaa ajamaan. Ensin muutteli hän ainoastaan latvasta latvaan, mutta viimein, kuin ei saanut rauhaa missään, lennähti hän kauemmalle ja katosi näkyvistäni. Siitä tyventyi taas paha sisuni, ja koston henki läksi sydämestäni.

Silmäni älysivät taas luonnon ihanuuden ja mä tunsin taas kukkien tuoksut. Olin joutunut viheriöitsevään laaksoon; ympärilläni kohosi vuoria, jotka ikäänkuin suojelivat laakson rauhaa, ja jalkojeni juuressa lirisi hiljainen lähde. Auringonkin säteet olivat täällä viileämmät ja puitten humina juhlallisempi kuin muualla; koko luonto näytti olevan rukouksissaan. Kaikkea tätä suloutta ihastellen ja laakson rauhaa hengitellen, unhotin peräti vihani ja jatkoin matkaani pientä polkua myöten, jonka tapasin laaksossa.

Erään polvekkeen sivuttua älysin nuorukaisen, joka uneilevin askelin lähestyi minua. Hänen silmänsä olivat maassa, ja huulensa hymyilivät onnellisuuden tunteista; arvattavasti oli luonnon ihanuus valloittanut hänenkin sydämensä. Vaan ei tämä suloinen hetki hänelle liiaksi pitkittynyt; kohta rähähti hänen vieressänsä harakan pahanelkinen nauru ja herätti hänet turhista unelmistaan. Hän häpsähti ja kääntyi sinne päin, josta kuuli äänen, ja katsoi hänen kasvonsa vaaleni, puna vieri hänen poskiltaan ja hymy huuliltaan, hänen silmänsä julmistuivat ja polvensa olivat raueta; hän ojensi molemmat kätensä, ikäänkuin poistaakseen jonkun kauhistavan hahmon.

Minkä oli hän nähnyt? Mikä oudostus tunki hänen sydämeensä? – Hän oli nähnyt morsiamensa toisen nuorukaisen sylissä, ja tämä toinen oli hänen oma ystävänsä! Oudostus, jonka hän tunsi sydämessään, oli toivottomuuden katkeruus. – Liikahti minunkin sydämeni, tämän keksittyäni, jotenkin haikeasti ja kiihoitti minua pakenemaan kauas tästä paikasta. Lähteissäni heitin toki kahmalollisen kiviä harakalle palkinnoksi pilkkanaurustaan. En tiennyt, kauvanko viivyin tällä pakoretkelläni: sen vaan tunsin, että ajatukseni vähitellen selkenivät, että vihani harakkaa kohden väheni, kuin kerran syystäkin oli nauranut.

Näin tulin kankaalle, joka kaikin puolin oli vastakohta tuolle ihanalle laaksolle. Täällä ei näkynyt minkäänlaista elämätä; auringon polttamina seisoivat kanervat, surullisina nuokkuivat mäntyjen oksat; ainoastaan keltainen hiekkatie osoitti, että ihmiset täällä liikkuivat. Jo olin lähteä pois tästä synkeästä seudusta, kuin vähän matkaa edessäni näin ruumiin-saaton lähestyvän. Mustilla paareilla makasi joku, joka oli elänyt, kenties rakastanut ja iloinnutkin, ja paarein perässä kulkivat hänen lohduttomat jälkeenjääneet omaisensa, jotka luultavasti eivät säästäisi tavaroitansa, jos niillä saattaisivat ostaa takaisin kaihotun edesmenneen. Näin ajateltuani päätin odottaa kulkua ja liittää muiden kyyneleihin myös minäkin huokaukseni; silloin kuului uudelleen unohtuneen harakkani räkätys vielä pahemmalla äänellä kuin ennen. Rintani vetäytyi kokoon, ja väre juoksi pitkin selkääni, kuin hänen naurunsa pitkä loppuveto kaikumatta lakahtui autiolle. Minä katsahdin tarkemmin ihmisiä ruumiin-saatossa ja tunsin heidät kaikki. Vainaja oli vanha saituri, joka elpyi ainoastaan aarteittensa ääressä, joka ei milloinkaan rakastanut muuta kuin rahapussiansa, ja jonka ainoa ilo oli kuunnella kulta- ja hopearahojensa helinää. Ja hänen lohduttomat jälkeenjääneensä olivat perilliset, joilla ei ollut hartaampaa rukousta ollut, kuin että ukko ummistaisi silmänsä! – Tämän keksittyäni, katsahdin kiitollisuudella harakkaan ja, häveten vihanpitoani häntä vastaan, lupasin tästedes tarkoin vaariinottaa jokaisen opettavaisen pilkkanaurun häneltä.

Jo on kulunut puoli vuosisataa tästä päivästä, ja minun ymmärtäväinen ystäväni harakka lienee jo mädännyt maan povessa, vaan minä olen päivä päivältä tullut tarkemmin näkemään, että hänellä oli syy nauraa minullenkin silloin, kuin ensi kerran teimme tuttavuutta. Sillä neiti, joka silloin oli ajatuksissani, ei vielä tähän päivään asti ole suostunut minuhun, vaikka kyllä puolestani olen monesti häntä uudelleen kysynyt; ja taitanen olla tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen, ell’ei nämät minun huoleni joskus liikuttaisi hempeätä neitoista tarjoamaan minulle kätensä vähien jälkeenjääneitten askeleini tueksi. Mutta voi minua, vanhaa hullua! Jos nyt harakka-ystäväni vielä eläisi, niin hän heti aika tavalla kajahuttaisi: ha! ha! ha! Tekee mieleni ruveta hänen virantoimittajaksensa ja itse nauraa hurjuudelleni; sillä ystäväni oli maailman viisas; joka teoksessa, joka tunteessa ja ajatuksessa hän löysi naurunalaisen kohdan, joka paikkaan hän tiesi sovittaa itserakkautta loukkaavan naurunsa: ha! ha! ha!

ae–ae. [Rafael Laethén]

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. I. 1870. Savo-Karjalainen Osakunta, Helsinki. [[Luokka:Rafael Laethén]