Maaliskuinen auringonlasku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Maaliskuinen auringonlasku

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Metsän latvoilla
ihmeellisesti
hymyät, kirkas,
maillesi mennen.
Hymyät, ylhäinen,
ihmeellisesti
pimeän jälkeen
pitkän ja raskaan.
Sieluni mullasta
nostavat ujot,
kalpeat idut
puoleesi päitään.
Pimeää vielä
saavat ne kestää.
mutta sa hymyät
painuessasi
luvaten niille
päivä päivältä
laajemmat kaaret,
kirkkaamman katseen,
luvaten ihanan
valkeuden juhlan,
sädemaljan runsaan,
yltäläikkyvän.
Rakkautes suuri,
tajuamaton
lapsilles meille
on, valituillesi.
Valkeutes saamme
ja pimeyden vuoroin,
loittonet vain sinä
taas palatakses.
Valoa kestää
varjotonta
ei tomu ihmisen
voi väsymättä.
Jumalat yksin
valvovat valossa,
jumalten rakkaus
ihmisen polttaa.
Pimeyttä janoavat
ihmisen silmät,
siimestä kaipaavat
ihmisen kädet,
ei tomuhuulet
voi tulijuomaa
jumalien juoda
hiiltymättä,
elleivät välillä
vasten jäätä
viileää jäähtää
polttoaan saa ne.
Suuri on hyyyytes,
ihmeellinen.
hymyät, ylhäinen:
Luoksenne palaan.
ain’ ihanampana
hehkuva silmäni,
liekehtivä sydämeni
lähestyy teitä.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.