Maaliskuinen auringonlasku

Maaliskuinen auringonlasku Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Metsän latvoilla

ihmeellisesti

hymyät, kirkas,

maillesi mennen.

Hymyät, ylhäinen,

ihmeellisesti

pimeän jälkeen

pitkän ja raskaan.

Sieluni mullasta

nostavat ujot,

kalpeat idut

puoleesi päitään.

Pimeää vielä

saavat ne kestää.

mutta sa hymyät

painuessasi

luvaten niille

päivä päivältä

laajemmat kaaret,

kirkkaamman katseen,

luvaten ihanan

valkeuden juhlan,

sädemaljan runsaan,

yltäläikkyvän.

Rakkautes suuri,

tajuamaton

lapsilles meille

on, valituillesi.

Valkeutes saamme

ja pimeyden vuoroin,

loittonet vain sinä

taas palatakses.

Valoa kestää

varjotonta

ei tomu ihmisen

voi väsymättä.

Jumalat yksin

valvovat valossa,

jumalten rakkaus

ihmisen polttaa.

Pimeyttä janoavat

ihmisen silmät,

siimestä kaipaavat

ihmisen kädet,

ei tomuhuulet

voi tulijuomaa

jumalien juoda

hiiltymättä,

elleivät välillä

vasten jäätä

viileää jäähtää

polttoaan saa ne.

Suuri on hyyyytes,

ihmeellinen.

hymyät, ylhäinen:

Luoksenne palaan.

ain’ ihanampana

hehkuva silmäni,

liekehtivä sydämeni

lähestyy teitä.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.