Maamme kirja: 102. Väinämöisen ensimmäinen Pohjolan matka

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
102. Väinämöisen ensimmäinen Pohjolan matka
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius


[Kalevalan 6:s, 7:s ja 8:s runo.]

Tähän aikaan oli rauha ja ystävyys Väinölän ja Pohjolan välillä. Väinämöinen päätti kadonneen Ainon sijaan noutaa itselleen vaimon Pohjolan tyttäristä.

Mutta Joukahaisen mielessä kyti kostonhalu. Hän takoi itselleen tulisen jousen, punoi jänteen Hiiden hirven suonista, vuoli pinon nuolia, joiden varret olivat tammesta ja päät tervaksesta, karkaisi ne käärmeen myrkyssä ja sulitti ne pääskysen pienillä sulilla. Näin varustettuna hän väijyi vanhaa Väinämöistä.

Kauan hän odotti; viimein hän keksi muutamana aamuna mustan pilkun merellä. Se oli Väinämöinen, joka matkasi Pohjolaan olkisella oriillaan, kavioiden aalloissa kastumatta.

Joukahainen otti jousensa. Äiti kielsi häntä: "Älä tapa Kalevan poikaa! Hän on sukua suurta, hänen kanssansa katoo laulu ja ilo maan päältä!"

Joukahainen mietti vähäisen, mutta ampui vihdoin. Ensimmäinen nuoli kävi pilviin. Toinen meni maan sisään. Kolmas sattui Väinämöisen hevosen vasempaan lapaan, ja ratsastaja suistui selästä mereen. Silloin Joukahainen kerskaeli ja sanoi: "Et sinä vanha Väinämöinen sinä ilmoista ikänä, kuuna kullan valkeana astu Väinölän ahoja."

Mutta Väinämöinen ei ollut kuollut, sillä laulun voima on kuolematon. Yhdeksän päivää ajeli häntä myrsky ympäri meren selkää, ja hänen jäsenensä alkoivat kylmästä kangistua. Silloin lensi ilman halki Lapin kokko, jonka toinen siipi vettä viisti, toinen taivasta lakaisi. Kiitollinen kokko muisti vielä koivun, jonka Väinämöinen oli jättänyt kaskeensa linnuille leposijaksi, ja kantoi uroon selässään rannalle nimettömälle perimmäiseen Pohjolaan. Siellä oli Pohjan piika pikkarainen tehnyt liiton auringon ja kuun kanssa herätäksensä ja noustaksensa yksin ajoin. Ennen päivän koittoa hän oli jo kerinnyt kuusi villaista lammasta, pessyt pöydät, lakaissut lattian ja kantanut rikat pellolle. Hän kuuli Väinämöisen valituksen, ilmoitti sen emännälle, joka urohon nouti tupaan ja virvoitti häntä.

Jonkin ajan kuluttua Väinämöinen kyllästyi vieraana olemaan vieraassa maassa ja lupasi kultaa ja hopeata, jos hänet vietäisiin omille maille. Siihen vastasi Louhi, Pohjolan emäntä: "Kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyjä; mutta jos tahdot takoa Sammon yhdestä joutsenen kynästä, maholehmän maitosesta, yhden orasen jyvästä, yhden uuhen untuvasta, niin annan sinulle tyttäreni vaimoksi ja saatan sinut kotiisi."

- "En taida Sampoa takoa", vastasi Väinämöinen, "mutta lähetän veljeni Ilmarisen, joka on takonut taivaankannen; hän täyttää tahtosi." - "Hyvä on", arveli Louhi. "Lähetän sinut nyt kotiisi; mutta varo, ettet päätäsi ylennä, ennenkuin hepo uupuu tai ilta ennättää, muuten kohtaa sinua tuho."

Väinämöinen lähti hevosella ja reellä paluumatkalle, mutta ei ennättänyt kauas, kun kuuli surinaa ylhäältä päänsä päältä ja nosti silmänsä ja katsahti taivaalle. Siinä hän näki verrattoman kauniin Pohjan neidon istuvan valkeankiiltävissä vaatteissa taivaankaarella kehräämässä kultalankaa kultakankaaseensa. Ihastuneena Väinämöinen pyysi kaunista neitoa astumaan maahan ja tulemaan hänelle vaimoksi. Mutta neito ilvehti ja käski hänen ensiksi halkaista jouhen veitsellä kärettömällä, sitten hän käski hänen vetää munan solmuun, kiskoa kivestä tuohta ja vihdoin särkeä jäästä aidaksia ilman pilkkehen pirahtamatta. Nämä kaikki teki Väinämöinen; mutta kun neito vielä käski hänen tehdä venettä hänen kehrävartensa muruista ja työntää veneen vesille ilman kouran koskematta, löi Väinämöinen kirveellä polveensa, kuten ennen on kerrottu raudansynnyn sadussa.