Maamme kirja: 109. Sota Sammosta
| 109. Sota Sammosta Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius |
[Kalevalan runoissa 39 - 43.]
Kalevala on satu kahdesta kansasta eli suvusta: Kalevalan suvusta, joka asui Väinölässä, ja Pohjan kansasta, joka asui Pohjolassa. Muutamat luulevat Väinölän olleen Laatokan eteläisellä ja Pohjolan sen pohjoisella rannalla. Näiden molempien kansain välillä oli kilpailu, ensin rauhallinen, lopulta sotainen. Senvuoksi Kalevala jakaantuu kahteen osaan, ja satu Kullervosta, joka saattoi hengiltä Ilmarisen vaimon, Pohjolan lemmikin, on ikäänkuin raja-aitana molempain välillä.
Ilmarinen murehti kuollutta vaimoansa. Turhaan hän takoi itselleen vaimon hopeasta ja kullasta: tällä ei ollut sydäntä, millä osoittaa vastarakkautta. Turhaan hän ryösti entisen vaimonsa nuoremman sisaren Pohjolasta: tämä häntä vihasi ja kohteli uhalla; Ilmarinen muutti hänet kalalokiksi. Entinen ystävyys Väinölän ja Pohjolan välillä oli muuttunut vihaksi, näiden kesken syttyi verinen sota.
Väinämöinen ja Ilmarinen päättivät ryöstää Sammon, joka oli tehnyt Pohjolan rikkaaksi. Matkalla ratsastaessaan he kuulivat veneen rannalla itkevän ja valittavan, että muut veneet saavat käydä sotia ja tuoda täytensä rahoja.
Urhot päättivät silloin matkustaa meritse. Heidän seuraansa yhtyi nuori Lemminkäinen, joka aina halusi urotöitä ja seikkailuja. Tiellä vene tarttui suunnattoman suuren hauen hartioille. Ilmarinen ja Lemminkäinen taistelivat turhaan tätä hirviötä vastaan. Silloin Väinämöinen miekallaan löi hauen kahdeksi kappaleeksi ja teki sen päästä ensimmäisen kanteleensa.
Nuo kolme urosta tulivat Pohjolaan ja vaativat osansa Sammosta. Louhi vastasi: "Ei pyyssä kahden jakoa", jonka jälkeen hän kutsui Pohjolan kokoon varjelemaan aarrettansa. Silloin Väinämöinen otti kanteleensa ja lauloi Pohjalan väen uneen. Urhot murtihe yhdeksän portin kautta vaskiseen vuoreen, veivät Sammon veneeseensä ja soutivat kaikin voimin kotiansa kohti. Matkalla alkoi Lemminkäinen, joka aina oli kevytmielinen, iloissaan laulaa karjahdella käreällä äänellänsä. Siitäpä kurki kannon päässä säikähti, lenti poikki Pohjolaan ja herätti parkunallaan Pohjolan väen. Louhi säikähti nähdossään Sammon olevan poissa ja rukoili Udutarta seulomaan utua merelle. Väinämöinen sivalsi miekallaan udun halki, ja missä miekka veteen sattui, siinä sima siukui kalvan tiestä. Mutta nyt pauhahti aalto, puna putosi Ilmarisen poskilta, ja veneen vieressa nosti Iki-Turso merestä hirveännäköistä päätään. Väinämöinen tarttui tätä korviin ja pakotti hänet iäksi päiväksi painumaan meren syvyyteen. Ukko lähetti ärjyvän rajutuulen; laineet vaahtopäät hakkasivat alusta, veivät hauenluisen kanteleen ja olivat niellä koko veneen; Väinämöinen oli yhä neuvokkaana ja tyynenä. Hän asetteli tuulta, Lemminkäinen laittoi lujat varppeet, ja vakavasti vene kulki eteenpäin mäkipäitä kuohuja myöten.
Pahin vaara oli vielä jäljellä. Pohjolan sotaurhot ajoivat Louhen johdolla pakenevia takaa ja olivat jo saamaisillaan heidät kiinni. Siinä alkoi nyt molemmin puolin kummallinen ja hirmuinen taistelu voimakkailla taikakeinoilla. Väinämöinen tunkihe tuluksihinsa, otti piitä ja taulaa, nakkasi ne mereen ja niistä kasvoi salakallio, johon Pohjolan vene puuttui ja lensi poikki. Louhi muutaltihe suunnattoman suureksi kokoksi, jolla oli viikatteet kynsinä, veneen laidat siipinä ja sata miestä siiven alla. Tämä lensi urosten purjepuun nenään. Lemminkäinen sivalsi miekallaan kokkoa, Väinämöinen iski melalla sen kynnet muruiksi. Pohjolan miehet melskahtivat mereen, mutta kokko tarttui kiinni Sampoon, joka särkyi kappaleiksi ja ajelehti muruina meren pinnalla. Siitä tulivat meri ja Suomen rannat ikipäiviksi rikkaiksi. Valtansa menettäneenä Louhi palasi Pohjolaan eikä saanut Sammosta muuta kuin kannen, ja nuo kolme urosta tulivat hekin kotiansa, tuoden Sammon muruja muassaan.