Maamme kirja: 110. Väinämöisen laulu

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
110. Väinämöisen laulu
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius


[Kalevalan 41:sessä ja 44:nnessä runoissa.]

Turhaan Väinämöinen etsi merestä kadonnutta kanneltansa. Silloin hän kuuli koivun valittavan rannalla. - "Miksi itket, ihana koivu?" - "Miksi en itkisi", vastasi koivu, "kun tässä vaivainen varatonna seison. Miehet kuorivat valkean vyöni, lapset juovat mahlani, tytöt lehväni leikkelevät, halla vie kaunihin hameeni ja jättää minut alastomaksi pakkasessa värisemään." - "Älä itke, puu vihanta", sanoi Väinämöinen; "saat sinä olevan onnen, kohta itkenet ilosta."

Väinämöinen otti koivun ja teki siitä kanteleen. Kun kevätkäki tammessa tanhualla kukahti, kumpusi kultaa sen suusta kultaiselle kunnaalle, ja siitä saatiin naulat kanteleeseen. Aholla istui neitonen nuori, sulhoansa odotellen. Ei se impi itkenynnä eikä varsin iloinnutkaan; ilman lauloi itseksensä kauniin kesäillan kuluksi. "Anna, impi, hiuksiasi!" sanoi Väinämöinen. Ja impi antoi hienoja hiuksiansa viisi kuusi hasta: siit' on kielet kanteleessa.

Väinämöinen istui hopeaiselle mäelle ja lauloi; kantele oli poikkipuolin polvella ja hänen sormensa hyppelivät kielillä. Siinä soitti Väinämöinen, ja koko luonto riemahti ilosta. Vuoret loukkui, paaet paukkui, petäjät piti iloa ja kannot hyppi kankahalla. Soitto kuului kauas, eikä ollut sitä otusta, joka ei kuulemaan tullut. Kaikki metsän eläimet, kaikki ilman linnut, veden kalaset kaikenlaiset ja matosetkin maanalaiset tulivat kuuntelemaan tuota soittoa suloista. Itse karhukin samosi petäjäisestä pesästään ja kavahti kuuseen paremmin kuullakseen. Kokko heitti pentunsa pesään, kun kuuli sorean Suomen soiton. Allit tulivat syviltä aalloilta ja joutsenet sulilta soilta, ja tuhansittain pieniä peipposia, sirkkuja ja leivoja istui haastellen laulajan hartioilla. Tapiolan ukko ja kaikki Tapion kansa kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan. Mielikki siroikse sinisukkaan, punapaulaan. Ilman impyet ihanat istuivat kuuntelemassa, mikä taivaan kaarella, mikä pienen pilven rusoreunalla. Kuutar korea impi ja Päivätär neiti kutoivat paraikaa kultakangasta, ja kun soiton äänen kuulivat, suistui heiltä sukkula kädestä, kultarihmat katkesivat ja hopeaniidet helkähtivät. Vedet ukko ruohoparta luikahaikse lumpehelle, ja Vellamo nousi vesikarille ruoistoon. Sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, hiipoivat pitkiä hiuksiansa ja pudottivat ihastuksissaan harjansa veteen.

Yhtä ihmeellisesti vaikutti kanteleensoitto ihmistenkin sydämiin. Kun se soi tuvassa, niin katto kajahteli, lattiat ja akkunat iloitsivat, kiuas liikkui ja patsas pajahti. Eikä ollut niin uljasta urosta, ei miestä eikä vaimoa, ei vanhaa eikä nuorta, joka ei ilosta itkenyt, kanteleen kaunista soittoa kuunnellessaan. Miehet olivat kaikki lakit kädessä, eukot käsi poskella, pojat maassa polvillansa, tyttäret vesissä silmin, ja pienet tytöt jättivät leikkinsä kesken. Ei sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana, ole tuota ennen kuultu, noin suloista soitantoa. Väinämöisen omista silmistä vierivät vesipisarat kuuden kultavyön kautta mereen. Korppi yritti niitä poimimaan, mutta ei saanut. Tuli sotka ja poimi ne ja toi kalliit kyyneleet Väinämöiselle; ja katso, ne olivat toisiksi muuttuneet, helmiksi heristyneet, simpukoiksi siintyneet, kuningasten kunnioiksi, valtojen iki-iloiksi.