Maamme kirja: 171. Lappeenrannan taistelu

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
170. Arvid Horn ja Suomen toipuminen 171. Lappeenrannan taistelu
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius
172. Hyödyn aikakausi


Arvid Horn piti jumalanpelkoa kaiken viisauden alkuna eikä antanut ylhäistenkään vieraiden estää itseänsä pitämästä joka aamu ja ilta rukouksia talonväkensä kanssa. Siunaus seurasikin koko hänen hallitustaan, niin että Ruotsin valtakunta silloin kokosi uusia voimia ja nautti virkistävää lepoa rauhan hiljaisuudessa.

Mutta sen ajan ruotsalaiset olivat sodan kasvattamia eivätkä voineen unhottaa valtakuntansa menetettyä mahtia. Nousi nuorempi sukupolvi, joka muisteli vain kaarlelaisten voittoja, mutta oli unhottanut niiden tappiot. Näin syntyi vastapuolue, jolle Hornin rauhallinen hallitus ei ollut mieleen ja joka nimitti itseänsä hatuiksi, sillä hattua pidettiin vapaiden ja urhoollisten miesten tuntomerkkinä. Sitävastoin sanottiin Hornia ja rauhan kannattajia erotukseksi hatuista myssyiksi, mikä oli olevinaan herjausnimitys. Nämä kaksi puoluetta, hatut ja myssyt, alkoivat nyt valtiopäivillä kiistellä vallasta. Ja useimmat suomalaiset olivat myssyjä, koska hyvin ymmärsivät, että jos uusi sota täällä syttyisi, niin Suomi saisi enimmin vertaan vuodattaa ja ehkä kokonaan joutuisi Venäjän haltuun.

Tukholman valtiopäivillä v. 1788 sai hattujen puolue voiton ja asetti hallitukseen omia miehiään. Kukaan ei uskaltanut julkisesti syyttää vanhaa Hornia; mutta hän oli kyllästynyt valtaan ja ihmisten kiittämättömyyteen; hän pyysi vapaaehtoisesti eron viroistaan ja muutti maakartanoonsa. Siellä päättyi vähän aikaa senjälkeen hänen kunniakas elämänsä, jättäen jälkimaailmalle sen muiston, että hän, kuten Kustaa Vaasa, oli vastaanottanut sortuneen, ahdistetun ja varattoman valtakunnan hallituksen, mutta jättänyt maan seuraajilleen vapaana ja kukoistavana.

Sangen pian Suomen ja Ruotsin kansat oppivat kaipaamaan Hornin viisasta hallitusta. Pietari Suuren lähin suku oli syösty Venäjän valtaistuimelta, ja venäläiset olivat tyytymättömät nähdessään vierasten hallitsevan heidän valtakuntaansa. Tätä tyytymättömyyttä tahtoi Ruotsin hattuhallitus käyttää hyväkseen ja lupasi asettaa valtaistuimelle Pietarin tyttären Elisabetin siinä toivossa, että hän palkkioksi sellaisesta avusta antaisi takaisin ne maakunnat, jotka Ruotsi oli Uudenkaupungin rauhansopimuksessa menettänyt. Suomeen lähetettiin siis sotajoukko, jonka oli määrä marssia Pietariin Elisabetia auttamaan. Mutta Elisabet pääsi valtaistuimelle ilman ruotsalaisten apua eikä ollut ollenkaan taipuvainen antamaan mitään maakuntia takaisin. Vähäisen pelotuksen sijaan, jota hatut olivat aikoneet, syntyi v. 1741 tuima sota.

Saimaan etelärannalla on kauniilla paikalla pieni Lappeenrannan kaupunki, ja siinä oli eräällä niemellä linnoituksia. Ennenkuin Ruotsin sotajoukko oli Suomessa saatu kuntoon, hyökkäsi 11,000 miehen suuruinen venäläinen armeija Viipurista Lappeenrantaan, jossa syntyi taistelu 23 päivänä elokuuta v. 1741. Kenraali Wrangel oli kiiruhtanut linnoituksen avuksi ja asetti 4,000 ruotsalaista ja suomalaista poikkipuolin niemen kannasta. Venäläiset ryntäsivät ruotsalaisten oikealla sivustalla olevaa kukkulaa vastaan, mutta heidät työnnettiin takaisin. Ruotsalaiset juoksivat heidän jäljessään rinnettä alas, mutta joutuivat vangeiksi. Osa ruotsalaisten vasempaa sivustaa siinä olevain suomalaisten kanssa lähti pelkurimaisesti pakoon. Toiset pitivät puoliaan isäin urhoollisuudella, mutta heidät voitettin. Viholliset tunkeutuivat pakenevien jäljessä linnaan. Täällä syntyi ankara taistelu; kuolleita oli kaduilla kasoittain. Lappeenranta valloitettiin, ryöstettiin ja poltettiin, mutta venäläinen armeija palasi takaisin Viipuriin. Enemmän kuin 2,500 kuollutta oli sotatanterella, niiden joukossa 1,200 ruotsalaista ja suomalaista; 1,000 miestä otettiin vangiksi. Seuraavana päivänä tuli kenraali Buddenbrock 5,000 miehen kanssa Lappeenrantaa auttamaan, mutta liian myöhään.

Näin huonosti alkoi tämä sota, ja vielä huonommin sitä jatkettiin, jopa niinkin kurjasti, että jokainen rehellinen mies sitä häpesi. Useat olivat tyytymättömiä, kaikki eripuraisia, valmistukset huonot, sotapäällikkö Lewenhaupt epäröivä ja heikko. Toinen odotti toistaan ja syytti toistaan; talvi kului, monta tuhatta kuoli sotaruttoon, ja Lewenhaupt hieroi sovintoa keisarinna Elisabetin kanssa. Kevään tullessa Elisabet tarjosi Suomelle Venäjän turvissa itsenäisyyden, ja sitten hän lähetti venäläisen sotajoukon Haminaa vastaan. Silloin Lewenhaupt poltatti Haminan ynnä siellä olevat kruunun varastot ja peräytyi länteen päin, jättäen ilman taistelua toisen vahvan aseman toisensa perästä. Ruotsin laivasto ja maa-armeija juoksivat kilpaa, kumpi ennen ehtisi pakoon. Vihdoin, kun suomalaisia sotilaita oli joukoittain karannut, tuli sotajoukko Helsinkiin, ja siellä sen piirittivät venäläiset, jotka ennen olivat ennättäneet Turun-tielle länsipuolelle Helsingin kaupunkia. Nyt täytyi 16,000 ruotsalaisen ja suomalaisen heittää aseensa 22,000 venäläiselle. Suomalaiset saivat palata kotiseuduilleen, ruotsalaiset lähetettiin meritse Ruotsiin. Venäläiset ottivat kaikki sotavarastot ja saivat pian haltuunsa koko Suomen, jonka täytyi vannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille.

Tämän sodan aikana, jota sanottiin "Pikku vihaksi", kärsi Suomi tosin paljon vahinkoa, mutta sitä ei hävitetty autioksi. Venäläiset säästivät maatamme, sillä he aikoivat pitää sen omanaan ja asettivat tänne nuhteettoman hallituksen. Mutta seuraavana vuonna, kun Ruotsin valtiopäivillä valittiin uusi, keisarinnan mielen mukainen perintöruhtinas, antoi hän takaisin suurimman osan maatamme, paitsi Savonlinnan, Lappeenrannan ja Haminan linnoituksia alueineen sekä pientä kolkkaa itäisestä Uudestamaasta. Kun rauha tehtiin Turussa v. 1743, tuli Kymijoki Venäjän ja Ruotsin valtakuntain rajaksi.

Näin sota päättyi häpeään ja vahinkoon. Saipa hattujen hallitus sen lisäksi vielä nöyrtyä siksi paljon, että sen täytyi kutsua venäläinen sotajoukko Ruotsin avuksi tanskalaisia vastaan. Peläten vihastunutta kansaa hatut silloin koettivat ajaa kaiken syyn onnettomien sotapäällikköjensä niskoille. Kenraalit Lewenhaupt ja Buddenbrock pantiin syytteeseen, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin Tukholman edustalla.