Maamme kirja: 180. Vuoden 1808 sota

180. Vuoden 1808 sota Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius

Yhdeksästoista vuosisata teki tuloaan maailmaan, suuria mullistuksia tuottaen. Uuden aikakauden koittaessa olivat uudet aatteet vallanneet ihmisten mielet, ja uuden ajan nuoriso nousi taisteluun vanhan ajan kannatttajia vastaan. Suuren suuret sotajoukot taistelivat vastatusten, rajoja muuteltiin, valtakuntia kukistettiin, valtaistuimet vapisivat. Ja tämä suuri aatteiden ja intohimojen myrsky tempasi viimein mukaansa kaukaisen Suomenkin. Sillä uusi aika on sellainen, että kaikkien kansain onni kuten onnettomuuskin liittyy likeisesti yhteen: tuskinpa on niin unhotettua soppea, tuskin niin pientä torppaa kaukana Suomen saloilla, etteivät suuren maailman suuret tapahtumat niihinkin koskisi.

Sellaisena väkivallan aikana, joka pani kansain ja ruhtinasten kaikki voimat koetukselle, oli Jumala asettanut Ruotsin valtaistuimelle nuoren, rehellisen ja hyvää tarkoittavan mutta ymmärrykseltään heikon ja hovi-imartelijain seurassa huonosti kasvatetun kuninkaan. Kuningas Kustaa IV Aadolf oli kasvanut niin suuria ajatellen kuninkaallisesta arvostaan, että hän kolmivuotiaana loukkaantui siitä, etteivät hoviherrat olleet juhlapukuun puetut hänen syntymäpäivänään. Hän luuli, että kuningas tiesi kaikki paremmin kuin muut, oli äärettömän itsenäinen, kysyi harvoin neuvoa muilta ja halveksi varoituksia. Lisäksi hän oli närkäs ja arka pikkuasioissa. Isä, Kustaa III, oli pannut vaatetukseen ja ulkonaiseen käytökseen suurta arvoa. Poika määräsi kuninkaallisella säännöksellä niiden palmikkojen pituuden, joita upseerien tuli pitää niskassa tekotukan jatkona. Jokaisen napin piti olla niin eikä näin. Nuorella kuninkaalla oli surullinen muisto isänsä verisestä kuolemasta. Hän piti Anckarströmin rikosta Ranskan uusien vapausoppien vaikuttamana, vihasi ranskalaisia, eikä luullut voivansa kyllin ankarasti ehkäistä vapautta, varsinkaan painovapautta.

Kustaa IV:n Aadolfin hallitessa oli maassamme toistaiseksi rauha ja hyvä toimeentulo. Vuonna 1797 perustettiin Suomen talousseura maanviijelyksen ja käsiteollisuuden edistämiseksi. Jokaisen torpparin täytyi viljellä perunoita; sotamiehiä käytettiin koskien perkaamiseen, rokotus pantiin toimeen ja se pelasti monta tuhatta ihmishenkeä. Kuningas osoitti Suomelle suurta hyväntahtoisuutta. Kesällä vuonna 1802 hän matkusti nuoren puolisonsa Fredrikan kanssa halki maamme ja laski silloin Turun akatemian uuden talon peruskiven. Kansa tunkeutui perinnäisellä uskollisuudella Kustaa III:n pojan ympärille ja katseli huvikseen, kun kuninkaalliset söivät päivällistä avonaisten ikkunain ääressä kaikkien nähden.

Urhoollisessa, loistavassa, alati rauhattomassa Ranskassa ilmestyi tähän aikaan mahtava sotapäällikkö ja keisari nimeltä Napoleon Bonaparte (jota suomalaiset nimittivät "Punaparraksi"). Hän voitti kaikki vihollisensa ja tahtoi saattaa koko Euroopan valtansa alaiseksi. Kustaa IV Aadolf uhmaili ja ärsytteli tätä mahtavaa miestä, voimatta häntä vastustaa, ja kävi häntä vastaan taitamatonta ja onnetonta sotaa Pommerissa. Englanti ja Venäjä olivat Napoleonin vahvimmat vastustajat. Silloin Napoleon vuonna 1801 yhtyi Venäjän keisarin Aleksanteri I:n kansaa Tilsitissä, teki rauhan ja tarjosi palkinnoksi Suomen, jos Aleksanteri auttaisi häntä englantilaisia vastaan. Napoleonilla oli tapana näin lahjoittaa pois toisten maita, joita hän itse ei voinut pitää, ja nyt hän tahtoi rangaista Ruotsin kuningasta. Keisari Aleksanteri epäröi: Kustaa IV Aadolf oli hänen lankonsa ja oli tosin ymmärtämättömyydessään ärsyttänyt Venäjätä, mutta ei kuitenkaan antanut syytä sotaan. Mutta venäläiset olivat kaksi kertaa ennen valloittaneet Suomen, pitäneet osan ja antaneet loput takaisin. He tunsivat tämän maan, he katsoivat Pietari suuren työn vasta silloin päättyneeksi, kun Venäjä oli saanut haltuunsa kaikki Suomenlahden rannikot ja vallitsi Suomea, joka oli niin likellä Pietaria. Luulivatpa he myöskin Anjalan ajoilta, että monet suomalaiset mieluummin soisivat maansa yhdistetyksi Venäjään. Senvuoksi keisari Aleksanteri kehoitti Ruotsin kuningasta sulkemaan Itämeren englantilaisilta laivoilta, ja kun kuningas ei siihen suostunut, hyökkäsi helmikuussa vuonna 1808 kolme venäläistä sotajoukkoa Suomeen.

Venäläisten sotapäällikkö, kreivi Buxhöwden aikoi valloittaa maamme noin vain sivumennen. Hän oli kuullut, että suomalaiset olivat Ruotsin valtaan tyytymättömiä, ja kuulutti, että kaikki pysyisivät alallansa, ettei kellekään tapahtuisi väkivaltaa, ja että Suomen sotilaiden tuli luopua Ruotsin sotalipuista ja heittää aseensa Venäjän sotapäälliköille; he saivat silloin maksun kivääreistään ja sapeleistaan. Mutta tämä päällikkö ei tuntenut Suomen kansaa eikä Suomen sotilasta. Kansa pysyi lailliselle esivallalleen uskollisena, sotamiehet eivät karanneet, saatikka myyneet aseitansa; he sotivat lippunsa alla kuolemaan asti. Tämän uskollisuuden ymmärsivät venäläiset hyvin kyllä, he olivat itse uskollisesti ja urhoollisesti isänmaatansa puolustaneet ja olisivat halveksineet meidän kansaamme, jos se olisi vilpistellyt velvollisuuksiensa täyttämisessä.

Vuonna 1808 oli Suomella noin 19,000 omaa sotamiestä, paitsi nostoväkeä; muta tämä sotavoima oli laajalle hajoitettu, huonosti varustettu ja sotaan valmistumaton. Se oli kuitenkin sotajoukko, "mi nääntyi nälkään, pakkaseen voi voiton iskut lyödä". Ne, jotka talvisydännä ennättivät rajalle, puolustivat joka peninkulman alaa maastaan ja peräytyivät taistellen ylivoiman tieltä. Alkupuolella maaliskuuta oli suurin osa meidän sotajoukkojamme koossa Hämeenlinnan lähellä vanhan kenraali Klerckerin johtamana ja odotti käskyä rynnätä vihollista vastaan. Silloin saapui kuninkaan tänne määräämä kelvoton sotapäällikkö - kreivi Mauri Klingspor. Hän ei ollut viisastunut esi-isäimme vahingosta, hän oli unohtanut, että Lybecker Kaarle XII:n aikana ja Lewenhaupt vuonna 1742 olivat saattaneet Suomen perikatoon. Klingspor seurasi heidän onnetonta esimekkiänsä. Hän ei ymmärtänyt kansaansa, ei sotamiehiänsä, ei velvollisuutensa eikä sotakunniansa vaatimuksia. Hän ajatteli vain, miten olla kuninkaan mieliksi, joka oli käskenyt hänen pelastaa sotajoukkonsa, kun hänen olisi pitänyt pelastaa maa. Ei sekään auttanut, että vanha Klercker lupasi panna seitsemänkymmenvuotiaan päänsä takaukseen voitosta. Surulla ja mielikarvaudella täytyi taisteluun valmiin Suomen sotajoukon heittää maansa viholliselle alttiiksi ja peräytyä kauas pohjoiseen Oulua kohti, jotta sillä olisi tie auki Ruotsiin.

Svartholman linna oli antautunut taistelutta, mutta vielä seisoi suuri, luja Viapori (nykään Suomenlinna) kallioillaan meren keskellä; - Viapori, joka nyt oli, mitä menetetty Viipuri oli ennen ollut, ei ainoastaan Ruotsin turva, vaan Suomen portin lukko. Kun Klingspor pakeni, sanoivat vanhat ja nuoret: "Viapori suojelee meitä, sillä on jäykät muurit, taitava päällikkö, 6,000 urhoollista sotamiestä, 2,000 tykkiä, suurilukuinen, toista sataa sotalaivaa käsittävä laivasto. Se on hyvin varustettu, ja Helsingin läheisiltä vuorilta ammutut vihollisen luodit putoavat voimattomina mereen, niinkuin rakeet kimmahtavat kalliosta."

Mutta niin ei käynytkään: Viapori kukistui, mutta se ei kukistunut niinkuin Viipuri. Lujina niinkuin linnoituksen muurit olivat sotamiesten rivit, mutta päällikkö horjui, ja meren uljas kuningatar, Suomen vahva lukko, jätettiin 3 päivänä toukokuuta v. 1808, kaikkine varastoineen, laivoineen ja aseineen, pienelle venäläiselle sotajoukolle, joka - ollen itse miesluvultaan linnan puolustajia tuskin suurempi - kummakseen näki näiden lähtevän pois vielä jäässä olevan merenlahden poikki. Helsinki sai toisen kerran kokea samaa nöyryytystä kuin vuonna 1742, - joilla kummallakaan ei ole vertaansa, urhoollisen kansamme menneissä vaiheissa.

Silloin valtasi koko kansamme sama kuvaamaton sanattoman kauhun tunne kuin vuonna 1710, mutta tällä kertaa ei säilytetty kunnia ollut sitä lieventämässä. Maamme julistettiin Venäjän valtakuntaan liitetyksi, ja sen asukasten täytyi kirkoissa taikka käräjäpaikoilla ja raastuvissa vannoa keisarille uskollisuudenvala.