Maamme kirja: 184. Sotilaspoika

184. Sotilaspoika Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius

[Vänrikki Stoolin tarinoista. Säv. F. Pacius.]

Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken,

hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen.

Tie kunniaan vain tiettynään,

ol' aina altis kestämään

hän vaivan, vaaran, liekin, jään;

sen taisi taatto, sen!

Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi,

mutt' uljasta en unhottaa ma käyntiänsä voi,

en hattuaan, en töyhtöään,

en päivetystä poskipään,

ain', aina tumman varjon nään,

min kulmakarvat loi.

Kun joukot pohjolasta pois taas riensi, kuulla sain,

jok' ottelussa kuinka hän ol' urhoist' urhokkain.

Jo risti rintaan pantihin

ja kohta, kuulin, toinenkin;

ah, mielessäni aattelin,

kunp' oisi myötä vain!

Ja talvi lähti, suli jäät, sai kevät kukkineen,

niin sankarina taattoni ma kuulin kaatuneen.

Ma tunsin olon oudommaks,

niin huolen, riemun riutuvaks;

äit' itki päivän, itki kaks,

jo pantiin paarilleen.

Lapuan taistoon taatto jäi, mies likin lippuaan;

siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan!

Hält' isä eestä Kustavin

kuol' Utin nummen nurmihin,

ja Lappeell' isä tältäkin,

mies Kaarle kuninkaan.

Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa;

mutt' uljasta ol' elo tuo, noin kuolla korkeaa.

Ken huonona jäis hoippumaan?

Ei, nuorna kuolla eestä maan

ja kunnian ja kuninkaan,

se eikö sorjempaa!

Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan,

mult' isän kuolo kodon vei ja suojan, suosijan.

Mutt' vaikertaa en huoli vaan,

saa aika varren varttumaan,

ma, poika kelpo sotilaan,

en sorru hukkahan.

Kun suureksi ma kasvan vaan, viistoista täyttää saan,

ma taistoon mennä tahdon myös ja vaaraan, kuolemaan.

Ja missä taajin liekki lie,

ain' askeleeni sinne vie,

mist' ennen, taatot, teillä tie,

myös poika polkemaan!