Maamme kirja: 192. Maamme kaupungit ja pääkaupunki

192. Maamme kaupungit ja pääkaupunki Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius

Olemme jo puhuneet Suomen vanhasta pääkaupungista Turusta, joka vielä kukoistaa kauppa- ja teollisuuskaupunkina. Seuraavat kaupungit ovat Suomen vanhimmat ja katolisena aikana perustetut: Turku, Viipuri, Porvoo, Ulvila (Pori), Rauma ja Naantali. Käkisalmi juontaa alkunsa myöskin samalta ajalta, mutta se kuului silloin Venäjän valtakuntaan. Kustaa Vaasa perusti Helsingin, ja myöskin Tammisaari sai alkunsa hänen hallituksensa aikana.

Kaarle IX perusti Oulun v. 1605 ja Vaasan v. 1606.

Kustaa II Aadolf perusti Uudenkaupungin v. 1617, Kokkolan, Uudenkaarlepyyn ja Tornion v. 1620; Sortavala tuli kaupungiksi 1632.

Pietari Brahe perusti maahamme monta uutta kaupunkia; silloin näet määrättiin perustettaviksi: 1639 Hämeenlinna, joka 1776 muutettiin nykyiselle paikalleen, Savonlinna ja Lappeenranta niinikään 1639, Kristiina ja Raahe 1649, Kajaani 1651, Pietarsaari 1653 ja Vehkalahti, joka myöhemmin sai Haminan nimen, 1653.

Vapaudenaikana perustettiin vuonna 1745 Loviisa.

Kustaa III perusti Heinolan ja Tampereen v. 1779, Kuopion v. 1782 ja Kaskisen v. 1785.

Viime vuosisadalta ovat Jyväskylä, Mikkeli, Joensuu, Maarianhamina, Kemi, Iisalmi, Hanko ja Kotka; tältä vuosisadalta on Lahti, perustettu v. 1905.

Väkirikkaimmat kaupungit ovat seuraavat neljä: Helsinki (noin 212,000 asukasta), Turku (60,000), Tampere (52,000) ja Viipuri (50,000).

Kustaa Vaasa aikoi perustaa suuren kauppakaupungin Santahaminan saarelle, itäpuolelle nykyistä Helsinkiä. Luultavasti hän kuitenkin huomasi, että tämä paikka oli liian aukea, minkä vuoksi hän v. 1550 perusti uuden kaupungin Vantaanjoen suulle, jossa vielä tänä päivänä Vanhankaupungin kylä sijaitsee. Tämä kaupunki sai koskesta nimensä Helsingfors, suomeksi Helsinki. Kuningas toivoi, että tästä syntyisi Venäjän, Saksan ja Hollannin tavarain vaihtopaikka, jopa oli siitä niin varma, että määräsi kaikkien Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Porin porvarien muuttamaan Santahaminaan.

Uusi kaupunki ei kuitenkaan vastannut toivomuksia. Asema oli epäedullinen ja lahden suu ahdas. Toisista kaupungeista tänne muuttaneet porvarit eivät täällä viihtynee ja saivat muutaman vuoden päästä luvan muuttaa takaisin, entisille asuinpaikoilleen.

Helsinki oli senjälkeen kauan Ruotsin valtakunnan pienimpiä kaupunkeja. Helsinki sai ensimmäiset oikeutensa kuningas Juhana III:lta vuonna 1569. Täällä syntyi kuuluisa Sigfrid Forsius, ja tänne Kustaa II Adolf kutsui Suomen säädyt vuonna 1616 isänmaallisille maapäiville, jotka ikäänkuin vihkivät Helsingin tulevaksi pääkaupungiksi. Mutta satama oli jo silloin maan kohoamisesta käynyt liian matalaksi, ja vuonna 1640, kuningatar Kristiinan aikana, muutettiin Helsinki nykyiselle paikalleen, puoli penikulmaa lounaisempana olevalle, kallioiselle niemekkeelle, jota sanottiin "Vironniemeksi". Tässä kaupunki edelleen pysyi vähäpätöisenä pikkukaupunkina toista sataa vuotta. Mutta kun Viapori (Suomenlinna) kohosi sen oivallisen sataman suulle, alkoi Helsinki kasvaa. Ruotsin-ajan loppupuolella se oli väkiluvultaan ja kauniisiin rakennuksiinsa katsoen maamme toinen kaupunki, lähinnä Turkua. Helsinki oli jo silloin ollut monenlaisten vaiheiden alaisena ja kolme kertaa raunioina. Sen olivat hävittäneet viholliset (1713), rutto (1710) ja tuli (1557, 1713, 1808). Se oli nähnyt Ruotsin sotajoukon heittävän aseensa v. 1742, juhlinut Kustaa III:n kanssa Suursaaren meritaistelun johdosta v. 1788 ja nähnyt Viaporin antautumisen 1808. Sitten, kun maamme tuli yhdistetyksi Venäjään, oli Helsinki lähempänä Pietaria kuin Turku; se oli lähempänä Itä-Suomea, sillä oli satama, johon saattoivat mahtua kaikki Itämeren laivastot, ja tämän sataman suulla oli Viapori. Senvuoksi tehtiin siitä maamme pääkaupunki; senaatti monine virastoineen muutettiin tänne 1819 ja yliopisto 1828.

Vuonna 1819 Helsinki oli vielä pieni kaupunki, jossa oli 5- tai 6,000 asukasta. Enemmän kuin puolet sen nykyistä alaa oli rakentamatta. Töölön merenlahti ulottui siihen, missä nyt on Aleksanterinkatu korkeine kivitaloineen; aivan senaatintalon vieressä oli suo. Kruununhaka oli karjalaitumena, ja koleat, autiot vuoret näyttivät ihmiskäsin voittamattomilta siinä, mihin sitten kaupungin pohjoiset ja eteläiset kadut ovat raivatut. Vielä 1830-luvulla oli kaunis Kaivopuisto jyihää erämaata, ja 20 vuotta myöhemmin oli epäterveellinen lammikko siinä, missä rautatieaseman kauniit rakennukset kohoavat. Mutta keisarin tahto, raha ja ahkera työ muuttivat 50 vuodessa tämän pikkukaupungin erämaineen kauniiksi pääkaupungiksi, joka muiden maiden suurten kaupunkien rinnalla on pieni, mutta meidän maallemme kyllin suuri. Kustavilainen Albert Ehrenström, Kustaa III:n entinen yksityissihteeri ja K. M. Armfeltin liittolainen Reuterholmia vastaan, teki asemapiirroksen tälle syntymäkaupungilleen ja antoi kaduille nimet. Arkkitehti Engel, syntyisin saksalainen, teki senaatin ja yliopiston rakennuksien sekä uuden kirkon, "Nikolainkirkon", piirustukset. Ehrenströmin ja Engelin tulevaisuutta varten ajateltuja suunnitelmia noudatettiin kuitenkin vain osaksi, ja turha säästäminen maksoi sitten melkoisia summia.

Tätä nykyä ovat Helsinkiin keräytyneinä kaikki maamme korkeimmat virastot ja oppilaitokset, paitsi hovioikeudet ja kirkon tuomiokapitulit. Väkiluku lisääntyy nopeasti, teollisuus pystyttää tehtaitaan, raitiotiet ratisevat, kaasu- ja sähkövalot hohtavat, vihannat puistot peittävät entisiä kolkkoja ja alastomia vuoria, höyrylaivat savuavat, ja tavaroita tulvaa maahan. Helsinki on nykyään maamme suurin tehdas- ja kauppakaupunki.

Helsinki on vielä vain tekeillä oleva pääkaupunki, sen kirjava väestö ei ole kasvanut yhdeksi, siellä on köyhyyteemme verraten liian kallista, heikkouteemme nähden liian houkuttelevaa; siellä on vielä paljon parannettavaa. Mutta sinne on kuitenkin keräytynyt paljon maamme parasta voimaa, valpasta elämää, ja jaloa isänmaanrakkautta. Aika on sen niin asettanut: meidän tulee koetella kaikkea ja pitää se, mikä on parasta.