Maamme kirja: 196. Kirkko ja koulu

196. Kirkko ja koulu Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius

Kirkko-sanalla ei tarkoiteta ainoastaan Jumalan temppeliä, vaan myöskin Jumalan seurakuntaa. Meidän evankelinen kirkkomme perustettiin Kustaa Vaasan aikana tohtori Martti Lutherin saksalaisen seurakunnan mukaiseksi. Kestettyään monet levottomat vaiheet se vahvistettiin Upsalan kokouksen päätöksellä vuonna 1593 ja järjestettiin täydellisesti Kaarle XI:n aikana 1686 vuoden kirkkolain nojalla. Sekä tämä aikanaan oivallinen laki että myöskin kirkon silloin hyväksytty käsikirja, virsikirja ja katkismus olivat pitkän ajan kuluessa käyneet puutteellisiksi, vieläpä muutamissa asioissa suvaitsemattomiksi toisin ajattelevia kohtaan. Senvuoksi on näitä kirkon lakeja ja kirjoja paljon paranneltu, osittain hallitsijain ja eduskunnan suostumuksella, osittain nykyisen kirkollishallituksen toimesta, kuitenkin niin, että kirkon vanha kristillinen perustus on jätetty kokonaan muuttamatta. 1869 vuoden kirkkolaki tunnustaa Jumalan pyhän sanan ainoaksi ohjeeksi, jonka mukaan kaikki opetus kirkossa on arvosteltava. Sitä, jolla on kirkon opista eroava mielipide, tulee varoittaa ja opettaa, mutta häntä ei saa estää siirtymästä toiseen kirkkokuntaan. Ken haluaa kokonaan asettua kristillisten kirkkokuntien ulkopuolelle, saa sen tehdä vuoden 1922 uskonnonvapauslain mukaan. Maamme jakaantuu hiippakuntiin, joilla kullakin on oma piispansa ja tuomiokapitulinsa, hiippakunnat rovastikuntiin, nämä taas seurakuntiin, joilla kullakin on papistonsa, kirkonkokouksensa ja kirkkoneuvostonsa. Joka viides vuosi neuvottelevat valitut papit ja maallikot kirkolliskokouksessa, arkkipiispan johtaessa, kirkollisista asioista.

Kuinka nyt tämä kirkko meidän aikanamme toimittaa tehtävänsä Jumalan valtakunnan palveluksessa päälle sen, mitä laki säätää, siitä Jumala yksin tuomitsee. Yhteiskunta todistaa, että missä elävä usko on, siinä se ilmenee lainkuuliaisuudessa ja kaikissa kristillisissä avuissa. Missä taas paimen laumoineen nukkuu, siellä leviävät paheet, siellä kuullaan lastenkin suusta kirouksia ja juoppojen melua yön hiljaisuudessa. Toisinaan lähettää Jumala voimakkaan eksytyksenhengen herättämään horroksiin vaipunutta uskoa. Toisinaan lähettää hän suuret herätysliikkeet palvelemaan samaa tarkoitusta. Valtavin sellainen on ollut Suomen myöhäisempi herännäisyys, jonka pääjohtajaksi Jumala oli kutsunut syväsieluisen savolaisen talonpojan, Paavo Ruotsalaisen. Usein on miettiväinen Suomen kansa, halutessaan tutkia Jumalan sanan syvyyttä, joutunut hurmahenkien harhateille. Mutta silloin aina on eksytys kutsunut totuuden aseisiin, totuuden ääni on saanut voiton, ja uusi hengellinen elämä on kansassa herännyt.

Meidän maassamme on jumalanpelko ulkonaisestikin ollut viisauden alkuna, sillä koulu on täällä kirkon tytär. Kauan se oli tämän äitinsä kovan kurin alaisena, ja vieläkin valvoo kirkko kaikkien oppilaitosten uskonnonopetusta. Muuten koulu on nykyään erillään kirkosta ja oman kouluhallituksen alaisena. Toista sataa vuotta on korkeamman kouluopetuksen järjestysmuoto pysynyt entisellään, kunnes vuonna 1843 pantiin alkuun yhä jatkuvat muutokset koulun kohottamiseksi ajan vaatimusten tasalle. Nykyään voimassa oleva koulujärjestys on vuodelta 1872, mutta osaksi muutettu. Valtio kustantaa koulujen opetuksen, joka toisissa annetaan suomen-, toisissa ruotsinkielellä, mutta oppilaat, ottamatta lukuun rajoitettua lukua varattomia, suorittavat vuosimaksun. Lyseot ja täysiluokkaiset yhteiskoulut saattavat oppilaansa opintoajan kuluttua yliopistoihin; vanhin ja valtion ylläpitämä on Helsingissä; yksityisten lahjoittamilla varoilla on perustettu Turun ruotsalainen akatemia sekä Turun suomalainen yliopisto. Yliopistoissa valmistetaan virkamiehiä ja tiedemiehiä; mutta ylioppilastutkinnon suorittaneet voivat jatkaa opintojaan myöskin Helsingissä olevassa teknillisessä korkeakoulussa, joka valmistaa arkkitehtejä, insinöörejä, maanmittareja y.m., sekä Helsingin kauppakorkeakoulussa, jossa liike-elämän alalle aikovat saavat opetusta.

Yliopistoihin ja korkeakouluihin valmistavia oppilaitoksia, samoinkuin tyttökouluja, sanotaan oppikouluiksi. Oppikouluja oli lukuvuonna 1923-24 maassamme 165, niissä oli yhteensä 2,757 opettajaa ja 40,406 oppilasta. Mutta on myöskin olemassa monta valtion, yksityisten tai kuntain ylläpitämää oppilaitosta, toiset viimeksimainituista valtion avustamia, oppia, ammattitaitoa, kauppaa, merenkulkua, taidesivistystä varten; vieläpä kouluja pienille 3-8 vuoden ikäisille lapsille, joita siellä leikin avulla totutetaan järjestykseen ja tarkkuuteen.

Ei kukaan ole estetty hankkimasta itselleen korkeampaa sivistystä. Mutta yleisen kansanopetuksen antaa kaikille pojille ja tytöille, suomea tai ruotsia puhuville nykyään kansakoulu. Kansakoululaitosta varten myöntää kansaneduskunta vuosittain valtion varoja, joilla myöskin kustannetaan seminaareja kansakoulunopettajain ja -opettajattarien valinistamiseksi. Muuten pitää kukin paikkakunta huolen ylemmistä tai alemmista kansakouluistaan. Vuonna 1888 oli niitä koko maassa 971 ja oppilaita niissä yhteensä noin 63,000, mutta 20 vuotta myöhemmin oli kansakoulujen lukumäärä jo noussut 2,663:een, joissa kävi yhteensä 146,990 oppilasta. Lukuvuonna 1923-24 oli kaupunkien varsinaisissa kansakouluissa yhteensä 1,394 luokkaa, 1,497 opettajaa ja 43,318 oppilasta, maalaiskunnissa 1,225 alakansakoulua, joissa oli 1,390 opettajaa ja 42,740 oppilasta, ja 4,301 yläkansakoulua, joissa oli 9,379 opettajaa ja 230,670 oppilasta. Sitäpaitsi on maassamme kirkollisia pientenlastenkouluja; v. 1920 niitä oli 1,407, ja niissä oli opettajia 1,411 ja oppilaita 170,557. Tämä suuri kansansivistystyö on siis nopeasti edistynyt. Muutamat paikkakunnat ovat rientäneet perustamaan niin monta kansakoulua kuin mahdollista; toiset ovat kuitenkin olleet haluttomia tahi epäluuloisia; he luulevat ehkä vieläkin, että kansakoulu oppilaistaan muka tekee herroja ja opettaa heitä ylenkatsomaan maanviljelystä ja kodin yksinkertaisia tapoja. He unohtavat, ettei missään ammatissa meidän aikanamme tulla toimeen ilman oppia. He eivät tiedä, että muissa sivistysmaissa, joissa kansakoulu on vanhempi, esim. Ruotsissa, kelvollisimmat maanviljelijät, arvokkaimmat talonpojat, ymmärtäväisimmät emännät ovat sellaisia, jotka nuoruudessaan ovat saaneet paremmat tiedot ja paremman kasvatuksen kansakoulussa. Ja jotta meidän maassammekin lasten opetus saataisiin kaikkialla yleiseksi, hyväksyi eduskunta 1920 oppivelvollisuulain, joka säätää että kaikkien vanhempien tulee lapsilleen hankkia se oppimäärä, joka kansakouluissa annetaan; ja varsinaisen kansakoulun lisäksi ovat he velvolliset kahden vuoden aikana ottamaan osaa kansakoulun jatko-opetukseen. Tietomääränsä saattavat halulliset vielä täydentää kansanopistoissa, joita on eri osissa maata.

Suomen kansakoulun ikimuistettava perustaja on pastori Uno Cygnaeus, joka syntyi 12 päivänä lokakuuta 1810 ja kuoli 2 päivänä tammikuuta 1888.

Ja näin kulkee opetus niinkuin valonsäde kaikkien kansankerrosten läpi, kansakoulusta ja pikkulastenkoulusta alkaen yliopistoon asti, tarjoten kaikille oppia ja hyviä tapoja, jotka ovat suuremmanarvoiset kuin hopea ja kulta. Koti aloittaa, koulu jatkaa, elämä päättää kasvatuksemme. Koulunuoriso on totuuden lipun suojassa alati eteenpäin marssiva sotajoukko, jolla valloitamme maailman. Opettajat ja opettajattaret ovat tulevaisuuden kylväjiä. Kunnioittakaamme ja kiittäkäämme heitä aina heidän uhrautuvasta vaivastaan! Ei koko maassamme ole tärkeämpää tehtävää, ei hyödyttävämpää virkaa kuin heidän. Ja koulu ymmärtää nyt oppilaansa paremmin kuin ennen. Se vaatii heiltä nyt kuten ainakin hyvää käytöstä, ahkeruutta, kuuliaisuutta ja järjestystä; mutta se ei enää kuten ennen paina oppia päähän vitsalla. Se rankaisee lempeästi, se varoittaa kärsivällisesti, se vetoo oppilaittensa omaan oikeudentuntoon ja iloitsee nähdessään heidän rohkeamielisinä, onnellisina, ruumiiltaan ja sielultaan voimakkaina taistelevan totuuden puolesta.