Maamme kirja: 57. Mathias Castrénista

Kohteesta Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
56. Suomalaisia Paimenlauluja 57. Mathias Castrénista.
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius
58. Suomen kansakunnasta


M A Castrén.jpg

Tervolan kappelissa Keminjoen varrella yläällä pohjasessa oli köyhä papinpoika nimeltä Mathias Castrén. Hänen sukulaisensa auttoivat häntä, hän teki paljon töitä, voi olla paljon puutteen alaisena ja hänellä oli vahva tahto. Hän kävi koulua, tuli ylioppilaaksi ja viimmein viisausopin tohtoriksi. Hän taisi silloin monta kieltä, mutta varsinkin tahtoi hän tutkia sellaisia, joka olivat heimoa Suomen kielelle. Sen vuoksi lähti hän pitkille matkoille, ensin Lapinmaahan, sitte Wenäjälle. Hän matkusti monta vuotta avaroita, autioita ja harvassa asutuita maita, jotka ovat kaukana Jäämeren rannikkojen luona, ja sieltä matkusti hän eteläänpäin Wenäjän sydämen ja Siperian sisämaiden läpitse aina alas kaukausen itäisen maan, joka kutsutaan Kiinaksi, rajoille. Näillä markoilla kärsi hän paljon vaivoja, hänen täytyi usein kulkea jalkaisin lumikinosten ja sydänmaiden läpitse, maata paljaan taivaan alla, tahi viheliäisissä majoissa, tyytyä huonoimpaan ruokaan ja elää metsäihmisten seassa, jotka eivät tietäneet mitään ihmisten tavoista. Usein oli hän hengen vaarassa, usein sairaana ja yksinään näissä tuntemattomissa mailman nurkissa. Hänen täytyi saada lukemattomat esteet voitetuiksi ja keksiä aina keinot monissa vastuksissa, jotka jo aikoja sitte olisivat peljästyttäneet kääntymään takasi vähemmän uskaliaan miehen. Mutta Castrénia ei peljästyttänyt mikään siitä tarkoituksesta, jonka hän oli kerran ottanut eteensä.

Ja tämä tarkoitus ei ollutkaan vähäinen; sillä Castrén tahtoi oppia tuntemaan kaikki ne monet, piamite unhotetut ja pois kuolevat kansat, jotka kerran olivat kuuluneet suureen Suomen kansakuntaan ja nyt ovat hajallaan kurjuudessa ympäri mailman. Hänen sydämensä oli täynnä rakkautta ja hartautta näitä mailmassa unhotettuja kohtaan. Hän otti täyttääksensä Suomen kansan velvollisuuden etsiä ylös nämät köyhät heimolaiset. Hän armahti näitä ylenkatsotuita metsittyneitä heimokuntalaisia; hän tahtoi tehdä heidät tutuiksi mailmalle ja täten valmistaa heille parempaa onnea, samalla kertaa kuin hän hyödytti tiedettä ja toivoi levittävänsä valoa kansamme muinoisajan hämärään. Siksi etsi hän ylös nämät metsäihmiset heidän luoksensa pääsemättömissä erämaissa, oppi heidän kieltänsä, asui heidän majoissaan, he luottivat hänen ja hän kirjoitti ylös heidän kertomuksensa. Tultuansa takasi kotimaahansa tietorikkaampana tuntemattomista kansoista, kuin kukaan muu Suomen mies ennen häntä, alkoi hän koota ja järjestää vaarinottamisiansa. Hänen nimensä oli jo silloin laajalta kuuluisa; hän oli saanut matka-apua sekä Suomesta että Wenäjältä. Viimeksi oli hän ensimmäinen Suomen kielen professori Suomen yliopistossa. Mutta hän ei saanut aikaa täyttää suurta Suomen kansan heimokuntaan ja sen erinäisiin kieliin koskevata työtään. Hän oli palannut murretulla terveydellä takasi vaelluksensa pitkistä vaivoista; hän kuoli kohta sen jälkeen, vuonna 1852, ainoastaan 37 vuoden iässä.

Castrén oli ennättänyt valmistaa ainoastaan vähän osan tutkinnoitaan kirjapainoon. Hänen kuolemansa jälkeen annettiin kirjapainosta ulos hänen koottuja kirjeitään ja muistoonkirjoituksiaan. Paljo on niissä keskitekoisia, sillä Castrén kuoli elämänsä töiden keskellä, juurikuin nämä suuret tutkinnot alkoivat hänelle itselleenkin selvetä. Mutta hän ei ollut tehnyt työtä turhaan: hän oli jo saavuttanut osan tarkoitustansa ja raivannut tien muille. Unhotetut kansat kaukaisessa idässä ja pohjassa tulivat nyt mailman silmiin, heidän kielensä saatiin selville, heidän muinais-aikaiset muistonsa tulivat tallelle ja antoivat tiedon valoa Suomen kansasta. Castrénilta on meillä ensimmäinen tieteellinen esitelmä kansamme pakanallisesta jumaluusopista, ja hän on saanut tietoon: ”Suomen kansan kehdon” eli ensimmäisen asuinpaikan. Muut ovat sitte kehoitettuina hänen esimerkistään pitkittäneet hänen töitänsä, ja voimme nyt katsoa vuosituhansien läpitse tuntematointa muinois-aikaa. Siksi ei unhotakaan Suomen mies tahi vaimo tätä uskollista, pelkäämätöntä, kaikkea kärsinyttä miestä, joka on tehnyt kansansa ja ihmiskunnan eteen työtä. Sellaiset miehet, kuin Castrén, ylentävät kansain tuntoa, laajentavat niiden näköalaa ja antavat niille kunniallisen sijan ihmisyyden historiassa.