Maksim Gorki (Brandes)

Maksim Gorki. (Georg Brandesin mukaan.) Kirjoittanut Georg Brandes

Maksim Gorki on 32 tai 33-vuotias, – hän ei tiedä itsekään, onko hän syntynyt 14 p. maalisk. 1868 vai 1869.

Harvoin on kirjailija tullut niin nopeaan kuuluisaksi; siitä on kulunut vain 8 vuotta kun Korolenko aikakauskirjassaan »Russkoje Bogatstvo» (Venäjän rikkaus) julkaisi hänen ensimmäisen suuren kertomuksensa »Tsjelkasjin». On vieläkin harvinaisempaa, että kirjailija, jolta kokonaan puuttuu kirjallista alkusivistystä, niin nuorena tulee maankuuluksi.

Gorki (Katkera) on salanimi, josta vastaa Aleksei Maksimovitz Pjeskjkov. Isä oli tapetseeraaja, isoisä värjäri, pojasta arveltiin tehdä maalari. Viiden vuorien vanhana kuoli isä, neljä vuotta myöhemmin äiti. Isoisä, joka oli hänet opettanut lukemaan rukous- ja virsikirjaa, pani hänet silloin suutarinoppiin. Mutta tämän toimen poika hylkäsi ja sai paikan erään piirustajan luona, mutta senkin paikan hän pian jätti. Sitten tuli hän erään pyhimyskuvain maalaajan oppilaaksi ja senjälkeen kokkipojaksi erääseen Volgalla kulkevaan laivaan. Täällä sai hän ensimäisen sivistyksensä kokilta, joka antoi hänelle luettavaksi useanlaisia kirjoja, pyhimystaruja, Gogolin ja Gljeb Uspenskin kertomuksia, vanh. Dumasin romaaneja y. m. Samalla vaikutti häneen mahtavasti venäläinen luonto hänen matkatessaan Venäjän suurimmalla joella. Sitten vaihtoi hän työnsä keittiössä puutarhatyöhön ruveten erään puutarhurin palvelukseen ja palveli tätä isäntää kunnes oli täyttänyt 15 vuotta.

Tiedonhalu kävi kuitenkin liian suureksi, niin että hän matkusti Kasaniin luullen, että tässä yliopistokaupungissa jaettiin tietoja maksutta. Kun hän huomasi tämän erehdykseksi, niin meni hän leipurinoppiin, jolloin hän kovimmasta työstä, mitä koskaan vielä oli tehnyt, sai kokonaista kolme ruplaa kuukaudessa. Hänestä oli silloin edullisempaa hakea tilapäistä työtä Volgan varsilla. Gorki työskenteli milloin lastinkantajana, milloin puunhakkaajana, ja luki niitä kirjoja, joita hän hyvien ihmisten avulla sai hankituksi.

Mutta hän ansaitsi tuskin elatuksensa, ja v. 1888 ampui hän kuulan ruumiiseensa. Hän virui jonkun aikaa sairashuoneessa, parantui ja päästyään sieltä pois rupesi omenan kaupustelijaksi. Mutta kun tämä toimi tuotti kovin vähän tuloja, meni hän Zarizinaan ja sai siellä ratavahdin paikan. Sieltä palasi hän uudelleen Nisjniin sotaväen tarkastukseen, mutta siellä ei tarvittu miestä, »jolla on reikä ruumiissaan»; kun hänen haavansa ei ollut vielä parantunut, pääsi hän vapaaksi asevelvollisuudesta ja ryhtyi nyt ajelemaan oluttynnyri rattailla työväen kortteleissa myyden olutta lasittain. Senjälkeen sai hän kirjurin paikan asianajaja Laninin konttoorissa. Lanin oli ensimmäinen sivistynyt ja ylevä henkilö, johonka hän tutustui. Oman väitteensä mukaan on hänen Laninia kiittäminen sivistyksensä perusteista.

Kauan ei hän sittenkään viihtynyt Laninin palveluksessa. Kuten useimmat hänen kertomustensa päähenkilöt, niin oli hän itsekin suurimmassa määrässä ihastunut kulkurielämään. Hän alkoi uudelleen vaeltaa suuressa Venäjässä, eli milloin karjankaitsijana, Kaukasuksessa oli hän pikkulehtien reportterikin. Hän on siis tutustunut niihin kaikkiin toimialoihin, joita hän kirjoissaan kuvaa.

Rappiolle joutunut ylioppilas herätti hänessä v. 1892 ajatuksen ruveta kirjailijaksi. Hän on kuvannut tämän miehen, jolle hän on suuressa kiitollisuuden velassa, Aleksander Kalusjnin persoonassa. Onnellinen sattuma saattoi hänet 1893 tuttavuuteen Korolenkon kanssa, ja tämä harvinaisen rakastettava ja jo kuulu kirjailija, jonka rehellinen, melkein lapsellinen olemus ja leveäharteinen, punaposkinen voima eivät mene kenenkään mielestä, joka kerran on joutunut tekemisiin hänen kanssansa, otti hoitoonsa nerokkaan kulkurin ja saattoi hänet lyhyessä ajassa tunnetuksi Venäjällä. Siellä hän on nyt saavuttanut sellaisen menestyksen, että nelinidoksista julkaisua hänen kootuista kirjoituksistaan on puolen vuoden kuluessa myyty 16.000 kappaletta.

Ensimmäinen ehto ymmärtää Gorkin kirjoja on tuntea hänen elämänsä pääpiirteet. Kirjansa kertovat nähtävästi yksinomaan sellaista, mitä hän on nähnyt ja kokenut. Ei koskaan ole aihe menneestä ajasta, ei koskaan retkeily mielikuvituksen aloilla, ei kertaakaan kuvaus sivistyneemmistä piireistä. Aiheet ovat vieraalle lukijalle aivan uudet. Ne ovat niin uusia, että vierasmaalaisesta tuntuu melkein mahdottomalta ruveta arvostelemaan Gorkin taitoa kuvata todellisuutta ja yleensä hänen kirjallista lahjakkaisuuttansa. Tulee tuntea laivattava voidakseen sanoa onko muotokuva yhdennäköinen ja onnistunut.

Gorki on kirjeen kirjoittaja ja sieluntuntija; hän ei ole aatteen eikä muodon palvelija. Suurista venäläisistä kertojista, jotka Euroopa tuntee, nojautuivat vanhemmat aatteeseen, Gogol ensin, sitten Turgenjew, Gontsjarov ja loppuvuosinaan Tolstoi. Lukuunottamatta länsimaisesti sivistynyttä Turgenjewia oli niillä kaikilla taipumus hukkua aineksiin; sellainen teos kuin »Sota ja rauha» tai Dostojevskin romaanit ovat pikemmin nidoksia kuin kirjoja; niissä on liian paljon aineksia; muodostava kyky puuttuu silloinkin kun huomaa esikuvana käytetyn ranskalaisen romaanin.

Tämä selvän perusajatuksen ja sattuvan, vaikuttavan muodon puute tulee Gorkissa esille hänen tahtoessaan kehittää jotain hyvin suurta aihetta, kuten romaanissa »Foma Gordjejev»; siinä huomio vähemmän mieltä kiinnittävää päähenkilöä kohtaan silloin tällöin katoaa. Kun hän puuhaa monien henkilöiden kera, kuten novellissa »Ollutta kansaa», ja perinpohjin kuvaa ne yksitellen, esittää ne lukijalle kuin langasta vetäen, niin käy hiin laajuutensa ja puuttuvan taiteellisen lyhentämis-, keskittämistaidon vuoksi väsyttäväksi ja raskaaksi. Mutta varsinaisissa novelleissa, joissa hän saa syventyä pariin päähenkilöön, on hän mestari ja täydellinen.

Hän ei ole sanottavasti yhteiskunnan kuvaaja, sillä melkein kaikki hänen kirjansa kuvailevat oloja yhteiskunnan ulkopuolella. Hän rakastaa kulkureita, väkeä, joka elää ulkopuolella lakia ja riidassa lain kanssa, kaikkia onnettomia ja karille joutuneita, irtolaisia ja varkaita ja katutyttöjä. Sanottavasti idealiseeraamatta niitä tekee hän ne rohkeiksi, sympaattisiksi heidän suhteellisen oikeutensa, heidän elämänrohkeutensa tai hauskan julkeutensa tai uhmailevan ylpeytensä kautta.

Hän ei ole mikään lemmen runoilija, onpa vielä venäläisellä tavalla kainokin kuvauksessaan. Mutta kaikki hänen naishenkilönsä seisovat korkealla; niissä on jotain suljettua ja salaperäistä, vaikkapa puhuvatkin tavallista vapaammin. Ainoa hänen kertomuksistaan, joka melkein kokonaan kuvaa nuorta tyttöä, »Varenka Olessov», on todellinen helmi. Hän on miellyttävä ja mitä suurimmassa määrässä alkuperäinen kaikessa tietämättömyydessään ja omituisuudessaan.

Muuten hän kirjoissaan kuvaa enimmäkseen kansaa, joka kuuluu niihin luokkiin, jossa nälkä ja viina vallitsevat, jossa raakuus ja viekkaus vievät voiton, jossa naiset ja miehet saavat selkäänsä ja jossa aina nukutaan paljaan taivaan alla. Niissä kaikissa kertomuksissa kohtaa lukija runoilijan vapautuneen, katkeran, riippumattomuuspyrkimyksessään ylpeän elämän katsantokannan.

Lähde: Työmies 11.7.1901.