Malinan värssyt

Malinan värssyt Kirjoittanut Isa Asp

Kaukana tuolla Pohjolassa seisoo järven rannalla pienoinen mökki. Koska se on niin pieni, voimme sitä tässä nimittääkin Pikkulaksi, vaikkei se olisikaan sen oikea nimi. Niin, suuri talo tuo Pikkula ei ole, eikä suuret sen tilukset – muuta rikkautta ei ole sen isännällä kuin yhdeksän lasta, joista ei yksikään voi henkeänsä elättää. Useinpa Pikkulan emäntä, tuo töissä ja huolissa ennen aikaansa vanhennut eukko, vesissä silmin katselee lapsijoukkoansa ja huokaa itseksensä: Jumala tiennee miten nuo lapset pääsevät maailman läpi – – mikä lienee heidänkin osansa kuolemassa, lisää hän vielä – sillä Pikkulan emäntä on hurskaudestaan yleensä tunnettu.

Mutta hurskaimmillakin ihmisillä on joskus synkkiä hetkiä, jolloin he eivät enää voi luottaa Jumalaansakaan. Niinpä Pikkulan emännälläkin. Erittäin häntä talven lähetessä huoletti, että hänen ehkä täytyisi hävittää ainoat lehmänsä, sillä hän ei jaksanut niille ruokaa kesän ajalla hankkia. Pohjolassa yleensä on niittyjä vähän –, ja Pikkulassa niitä ei ole nimeksikään, siitä syystäpä antoi emäntä huolten liiaksikin sydäntänsä painaa.

Mutta iloiset olivat lapset Pikkulassakin; ei heitä huolet painaneet. Suruttomina ja iloisina leikittelivät he Pikkulan pientareilla, noukkivat kukkasia, joilla nukkiansa koristelivat; poimivat marjoja, joista valmistivat mielestään parhaimpia herkkuja; ruokkivat kivilehmiä ja puuhevosia, jotka eivät koskaan niin paljo syöneet, että lasten olisi tarvinnut pelätä nurmen pientarelta loppuvan.

Pikkulan lapsilla oli tapana toistensa nimipäivinä koristaa kukkapöytä, jonka päälle parempien lahjojen puutteessa pantiin muutamia mesimarjoja, muuan paperinukke tai kukkaseppele. Ja sitten he vielä kirjoittelivat pieniä yksinkertaisia värssyjä, joita jollakin vanhalla tutulla nuotilla laulettiin, ellei isällä ollut aikaa uutta nuottia tehdä.

Oltiinpa nytkin heinäkuussa, jonka lopulla Helenan päivä on. On siis Pikkulan 10-vuotisen Leenan nimipäivä. Varhain aamulla nousi pikkuinen 12-vuotias Malina ylös valmistaakseen sisarelleen kukkapöytää, jonka valmiiksi saatua hänellä vielä oli värssyt sepittämättä.

Syvissä mietteissä istui Malina kynä kädessä ja sepitteli lauluansa. Äsken oli hän Pääskysestä opetellut nuotin erääseen lauluun, jonka nimi oli »Simon tyttö», ja nytpä tahtoi hän samalle nuotille värssynsä sommitella. Ensimäisen rivin tahtoi hän saada loppumaan sanalla »tukka». Mutta siinä hän oli todella neuvoa vailla. Leenalla ei olekaan, niinkuin Simon tytöllä keltatukka. Leenan tukka on mustanruskea, ja nämä sanat eivät sopineetkaan Malinan värssyyn. Iso sisar, joka häntä muutenkin vähän auttoi runomitan ja riimin puolesta, sanoi että hän voisi kirjoittaa »mustatukka», koska Leenan tukka tosiaan olikin ennemmin musta kuin valkea.

Niin alkuun päästyä sepitti Malina värssynsä valmiiksi ison sisaren avulla, niinkuin jo olemme maininneet; ja sitten Liisa sisar ja Malina kiiruhtivat niitä Leenalle laulamaan.

Värssyt kuuluivat näin:

Pikku Leena, mustatukka,

ole aina iloinen!

Kasva niinkuin kedon kukka!

viserrä kuin lintunen!

Työtä tee kuin muurahainen.

Käytä oikein aikasi!

Niinkuin tähti loistavainen

puhdas olkoon tuntosi.

Ja nyt piisaa opetukset,

mieli loukkoon jätetään,

pois nyt vanhain varotukset! –

Taasen leikkiin lähdetään!

Nuket, kukat, mesimarjat

parhaat tavaramme on;

kivistä on lehmäkarjat,

vaan on sydän suruton.

Kun vain aurinkoinen paistaa,

eikä haittaa pakkanen;

kun vaan leipä, piimä maistaa,

niin on mieli iloinen.

Huolen muusta pitää Luoja –

se on minun toivoni: –

pikkulintuin apu, suoja,

kyllä auttaa meitäki.

Heleällä, ehkä ujolla äänellä soivat nyt laulun yksinkertaiset sävelet ja herättivät koko Pikkulan perheen heidän unestansa.

Pikku Leena ilmaisi tyydytystään ja kiitollisuuttaan taputtamalla käsiään, ja äiti sanoi pyyhkien kyyneleitä silmistään: »Sepä vasta oli sievä laulu: kivistä on lehmäkarjat, vaan on sydän suruton. – Pikkulintuin apu, suoja, kyllä auttaa meitäki.»

Nuo Malinan yksinkertaiset sanat olivat apuna Pikkulan emännän mielestä murheen sumua haihduttamaan, ja saattoivat hänetkin lapsellisella uskolla sanomaan: »Pikkulintuin apu, suoja, kyllä auttaa meitäki.»

Julkaistu »Pääskysessä» 1872.

Lähde: Krohn, Helmi 1912: Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.