Mari pikkunen piika

Mari pikkunen piika. Kirjoittanut Antti Rytkönen

I.

Mari pikkunen piika se toimissaan

niin nopsana pyöri ja uutterasti,

toist’ ollut ei hänen vertaistaan,

vaikka menty ois pitäjän perille asti.

Muut piiat ne katseli kummissaan,

miten Mari se toimissa totisena hyöri.

Ja pojat hän kiehtoi katseillaan,

monen mielessä miettehet kummat pyöri.

Muut piiat ne keskenään kuiskivat:

”Marin kohta koppovi kosijat,

ei tiedä vaikkapa rikaskin,

jolla silkit ois suuret mukanaan,

veis kirjakorjin ja kulkusin

hänet kihlareessänsä pappilaan,

ja tään kylän poika jokainen

reen sijalla seisois katsellen.”

Mut Mari se toimissa hyöri vaan,

ei juttuja turhia kuullutkaan.

Ja saapui sulhasia talohon. –

Moni piioista toisista naitu jo on,

Mari pikkunen piika hän huolinut ei,

vaan rukkaset kaikki ne sai, helei!

Tuli toisesta pitäjästä Tupsun Tuomas,

tuli leveässä lammasturkissaan;

muut piiat sulhasen suuren huomas

ja nousivat nopsina vuoteiltaan,

mut Mari se nukkui päivän työstä,

uni lapsen se oli niin viaton,

vaan Liisu se häntä retuutti vyöstä:

”Jo sulhanen suuri tullut on.

Ei näin, kun olin lapsena,

olis maaten saatu sulhasta.”

Tuli Liisu vinniltä tupahan

ja Marin hän retuutti mukahan.

Ja piiat muut oli punasissa

ja silkkihuivissa, sametissa.

Ne oli niin nättinä, makeoina,

ja kasvot, unesta äsken pestyt,

ne aivan kiilsivät kesävoina,

ja kirkkokengät ne jaloissa kiilsi

ja sydänalassa kummasti viilsi.

Mut Mari oli murrillansa

ja tukka oli turrillansa.

Vaan sulhanen katsoo Maria,

sen tummaa silmäparia

ja valkoista avojalkaa.

Ja puhemies se kihloja näyttää

ja taitonsa kaikki parhaat käyttää

ja virkansa tärkeän alkaa:

”On kymmenen lehmää talossa

ja vankka on kivestä navetta,

on sikaa viisi ja lammasta kuusi

ja talo on muutoin aivan uusi.”

Mut Mari katsoo sulhasta,

sen vanhettuneita kasvoja

ja lausuu: ”enkä huoli!”

Ja tumma tukka se heilahtaa

ja valkojalka se vauhdin saa,

ja nopsana, niinkuin nuoli,

taas vuoteellensa hän kiiruhtaa.

Ja hän nukkui rauhassa makeasti

ja nukkui aamun koittoon asti,

ei tyytynyt sulhoon moiseen.

Vaan sulhanen riensi taloon toiseen

ja kenties kolmanteenkin asti.

Ja saapui sulhasia yhtenään,

vaan niist’ ei huolinut yhtäkään

Mari pieni, mustahapsi.

Ne oli niin ryppynaamoja,

ne oli niin rumia, vanhoja,

ja Mari oli vielä lapsi.

Oli liian nuori hän vanhoillen nyt,

kun nuorillekaan ei vielä mennyt,

ei kiirettä vielä ollut, ei!

Hän talvella tarkkana askaret toimi

ja kesällä niittyjen kukkaset poimi

ja paimensi karjoja,

söi mesimarjoja,

ja itse hän marjana makeimpana hohti,

ja metsätietä karjansa kotihin johti.

Ja vyötäisillä välkkyi vaskisolki

ja valkojalka se rinnettä polki.

Ja ahon hän rinteellä kevyenä keinui

ja tumma tukka se tuulessa heilui.

II.

Hän lauleli kotihin kulkeissaan,

ja lehmät kuuli sen laulun vaan.

Ja hän lauloi näin:

Elän yksinäin,

elän vapahana alla taivaan.

Täällä linnut laulaa ja soitot soi

ja Tapiolan tyttäret karkeloi

ja elämä on armasta aivan.

Kun päivä on kuuma ja helteinen,

kera Ahtolan nuorien neitosten

minä lammin laineissa leikin.

Ja kun toiselle rannalle katselen,

näen mökin siellä mä pienoisen,

se mökki se on jörön Heikin.

Vähät siitä, Heikki on jörö ja vakaa,

ei koskaan hän katsele lahden takaa

miten Vellamon laineissa leikin.

Mut jospa se tulla kapsahtais,

kun uin, tähän metsän lahteen,

niin silloin, silloinpa suututtais,

hän ei näkis mua päivään kahteen.

Mut huoleti, Heikki ei tohtinekkaan

toki nousta ruuheensa vuotavaan,

et luottane huonoon hahteen,

ja minä niin rauhassa olla saan

kuin metsässä mansikka varressaan

alla sinelle siintävän taivaan.

Mut maltappa, kaarnasta koverran laivan,

sen illan tuulessa purjeineen

mökin rantaan lähetän yli veen;

ja jos Heikki tulla tohtii vain

yli selkien sinisten laivallain,

heti omakseen mun hän saa

ja mä emännäks lähden lammin taa,

mut muutoin syksyhyn vuottakoon

ja itse lehmänsä juottakoon.

Tätä tyttöä helposti kahlita ei,

näin vapahana hauska on olla, hei!

Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.